Kävipä tässä hiljan jotain vallan poikkeuksellista. Kävimme miehen kanssa treffeillä. Tai huijasin vähän, ei se ihan vallan poikkeuksellista ollut. Ollaanhan me käyty ilta-aikaan kahdestaan ulkona esikoisen syntymän jälkeen kaksi ja puoli kertaa. Puolikas oli yllätyskolmekymppisilläni, joista mies lähti välillä esikoisen kanssa kotiin laittamaan tämän unille, jotta sen jälkeen lapsenvahdiksi nakitetut siskot pystyivät vain jäädä vahtimaan lapsen unta.

Nyt treffit oli pohjustettu ja suunniteltu jo kuukausia sitten. Vauvan eroahdistus meinasi perua koko homman, mutta lopulta tilanne tasaantui sen verran, että päätettiin silti kokeilla. Pumppasin iltamaidot jääkaappiin odottamaan, jotta ensimmäistä kertaa ilman äitiä tai isää nukahtava vauva saisi unenpäästä helpommin kiinni. Siskoni tuli lapsenvahdiksi, ja esikoinen hyppi innostuksesta tasajalkaa ja muistutti monta kertaa, että pakastimessa on tätä iltaa varten hankittuna jäätelöä.

Me miehen kanssa tapasimme kaupungilla. Istuimme merenrannassa, kaadoimme mukeihin viiniä, puhuimme ja heiluttelimme varpaita vedenpinnan yläpuolella. Se tunne olla siinä kahdestaan pienessä pirskahtelevassa oli niin outo ja samalla niin tuttu. Olin miettinyt, pitäisikö sopia, ettei puhuttaisi lapsista mitään. Asiaa pohdittuani en kuitenkaan tajunnut sen pointtia – mitä nyt olin vain kuullut joidenkin kokeneenpien date night -vanhempien niin sopivan treffeillään. Puhuttiinkin lapsista, mutta niin paljon muustakin. Töistä, unelmista, menneestä kesästä, tulevaisuuden suunnitelmista.

Käytiin katsomassa konserttia kuin aikuiset, käyttäydyttiin ravintolassa kuin teinit ja naurettiin kuin huolettomat. Pussattiin kuin se 15-vuotias tyttö ja se 17-vuotias poika silloin vuonna 1998 sen Fiiatin etupenkillä sylitysten. Ei morjens, miten paljon toisesta voikaan tykätä.

Mun ei pitänyt koko treffeistä kirjoittaa blogiin mitään. Mutta tajusin siinä jotain, minkä tahdon teillekin kertoa. Tajusin, miten hitosti olinkaan kaivannut jotain sellaista. Me ei olla järjestetty treffejä, koska ei olla koettu niille tarvetta. Mutta ei sen parisuhteen tarvitse olla henkihieverissä ennen kuin sen hellimiseen voi pyhittää kunnolla aikaa. Vaikka parisuhde voi hyvin, sitä voi ja pitää silti paijata ja pitää hyvänä.

Siksi päätinkin, että jahka uudenlainen arki tästä vähän tasoittuu ja löytää uomansa, mä haluan tuon miehen kanssa treffeille useammin. Innostuin jopa niin, että mietin, josko aloittaisin blogissa uuden postaussarjan, jossa keräisin inspiraatioksi treffisuunnitelmia, vähän niin kuin sellaisia valmiiksi suunniteltuja esimerkkitreffireittejä. Ja koska vanhempien iltajuoksut vaativat aina hieman säätämistä, mukana voisi olla idiksiä myös kotona toteutettavista treffeistä, jotka voi viettää sitten lasten mentyä nukkumaan. Mutta mitä sanotte, meneekö jo vähän liikaa ohi aiheen?

Jaa: