Lahiomutsi helsingin kaupunginorkesterin kummilapset 2018 Musiikkitalo-9297

Tovi sitten tallustelimme lasten kanssa Musiikkitaloon täällä Helsingissä, kuten on ollut tapana joku kevät ja syksy kuluneiden vuosien ajan. Esikoisen on ollut Helsingin kaupunginorkesterin kummilapsi syntymästään lähtien, kuten kaikki muutkin vuonna 2012 syntyneet helsinkiläislapset. Mukana toiminnassa on ollut 3400 perhettä, eli puolet koko ikäluokasta.

Kirjoitin kaupunginorkesterin kummilapsiprojektista tarkemmin täällä, yli viisi vuotta sitten. Siinä vaiheessa oli jo siirrytty kamarimusiikkikokoonpanoista ja vauvojen kanssa lattialla pötköttelystä prameampiin tiloihin Musiikkitalolle, harjoitussali Paavoon. Kummilapset kutsuttiin pari kertaa vuodessa kummilapsikonserttiin, ja ohjelmassa oli huomioitu kulloisenkin ikäkauden nyanssit ja herkkyyskaudet.

Vuosien aikana kummilapset ovat päässeet tietenkin kuulemaan sekä näkemään sinfoniaorkesteria, mutta myös soittamaan sekä laulamaan itse ja tapailemaan rytmiä soittimien lisäksi kehoillaan. Mukaan konserttitapahtumiin saivat tulla myös sisarukset, ja kuopus onkin nautiskellut ensimmäisen sinfoniaorkesterikonsertin pariviikkoisena kantoliinan kyydissä tuhisten.

Nyt oli vuorossa seitsemänvuotisen kummilapsiprojektin päätöskonsertti, jossa Helsingin kaupunginorkesteri esiintyi 6–7-vuotialle kummilapsilleen ensi kertaa Musiikkitalon 1700-paikkaisessa konserttisalissa. Salin komeus mykisti aikuisenkin, ja tilan täyttävä musiikki tuntui värähtelynä soluissa asti.

Konsertin lopussa lavalle asteli laulamaan neljä nuorta, ja kun kuulin heidän taustansa, nenänpieltä alkoi kirvellä liikutus. He olivat vuonna 2000 syntyneitä, ensimmäisen Helsingin kaupunginorkesterin kummilapsiprojektin kummilapsia. Heillä oli mukanaan heidän aikainen kummilapsiprojektinalle, Nalle Pus, joka oli nyt lavalla yhdessä esikoisen ikäryhmän kumminallen, Nalle Nappisilmän kanssa.

Voi wää! Nuokin tämän kevään abit ovat joskus olleet pieniä ja täpinöiviä kummilapsia, jotka kurottelevat penkeiltään nähdäkseen paremmin, kyselevät soittimien nimiä ja odottavat erityisesti patarumpujen kuminaa. Eli ajatuksen kääntäen omat lapseni ovat joskus tuollaisia aikuisuuden kynnyksellä seisovia pitkävartisia nuoria. Kreisiä. Wää!

Kummilapsiprojekti on antanut paljon myös meille vanhemmille. En tiedä, olisinko ilman tätä projektia käynyt vieläkään eläessäni kuulemassa sinfoniaorkesterin konserttia. Se ei ole sellaista, mihin itse olisin kasvanut lapsuudessa. Silti ja juuri siksi olen tuntenut erityisen tärkeäksi omassa vanhemmuudessani kokea yhdessä lasten kanssa monipuolisesti erilaista kulttuuria.

Helsingissä se onneksi on helposti mahdollista. Kaupunginorkesterin konserttiinkin toinen lapsistamme kutsuttiin neuvolan kautta vuonna 2011, jo ennen kuin vauva oli vielä edes syntynyt.

Jaa: