Joinakin päivinä sen aistii heti aamusta. Auringon säteet ovat löytäneet verhojen välistä raon, josta kurkata iloisesti kutitellen sisään. Kellään ei ole sukat kiukkumyttyrällä heti herätessä. Mies paistaa patonkeja aamupalalle, ja kaiuttimista soljuu tanssiin yllyttäviä tahteja. Tästä tulee hyvä päivä!

Ja niin tuli, viime lauantaista nimittäin. Aamupalan jälkeen pakkasimme perheen laatikkopyörän kyytiin ja fillaroimme Skidit Festareille. Miehelle ja vauvalle kerta oli ensimmäinen lasten kaupunkifestareilla, mutta minä ja esikoinen olemme jo konkareita. Suojaisella sisäpihalla tuntui ensimmäistä kertaa tänä kesänä siltä, että on tosiaan kesä – ainakin jos sijoittui oikein aurinkoon, satunnaisiin pilvihattaroihin ja puhureina puhkuvaan tuuleen nähden. Elokuun raukea lämpö kietoi syleilyynsä, enkä laittanut vastaan.

Skideillä oli ihan valtavasti hauskaa ohjelmaa, joka muistutti välillä kaikessa yksinkertaisuudessaankin siitä, miten tärkeintä on tehdä yhdessä. Ei tarvita prameita leluja, vaan mielikuvitusta, leikkimieltä, seikkailunhalua ja perheen yhteistä aikaa. Me käytiin esimerkiksi askartelemassa vanhasta maitopurkista yrttihiuksinen arkkitehtuurityyppi Marian arkkitehtuurityöpajassa, perehtymässä letityksen saloihin Vimman lettipajassa (minäkin sain toimia harjoituspäänä Kolmistaan-Karoliinan väkertäessä mulle kauniin fesetariletin) ja askartelemassa sittemmin hittileluksi muodostunut leija leijatyöpajassa.

Eniten askartelutäpinät iskivät ainakin mulle Liikkuva Linna -muotoilukoulun pisteellä, jossa pohjustettiin käpyjen uutta tulemista lasten leikkeihin. Lasten käsissä kävyistä syntyi ainakin raketteja, nukkeja ja uuden vuosituhannen käpylehmiä. Esikoinen teki mahtavan taikasauvan ja minä pajan vetäjien ja Frida Kahlon inspiroimana kreisimakean käpypannan, jonka maalasin räikeillä uv-maaleilla. Eipä vähän päheä asuste vaikka Flowhun!

Livemusiikistakin päästiin nauttimaan, kun kuunneltiin Eija Ahvon ja Soili Perkiön Muumiperheen lauluretki, jota Herttonimen kovin Muumi-fani oli odottanut melkein yhtä paljon kuin kavereiden näkemistä festareilla. Mä ja vauva jammailtiin Raappanan keikalla letkeitä rytmejä sillä aikaa kun muu sakki kävi hämmästelemässä jättisaippuakuplia ja ambulanssia. Jos ei selkä tässä vaiheessa vielä ollut bailauksesta hiessä, totaalimehut tarjosivat Kutosella soittamassa olleet dj:t Matti Airaksinen ja Orion. Oli niin hauskaa, että olisi tehnyt mieli pomppia – joten mähän pompin.

Lopulta lähdettiin festareilta viimeisten joukossa, kuten aina. Kävelin tyhjenevän festarisisäpihan läpi hitain askelin ja yrittäen napata talteen sen hetken kuplivan ilon ja mielen keveyden. Näihin perheen yhteisiin vapaalauantaipäiviin on jo niin tottunut, että välillä unohtaa, mikä onni ne ovat.

En edes tahdo ajatella, että pian neljän kuukauden isikesä on ohi ja mies palaa töihin. Mutta ajattelen silti, ja huomaan sen tuovan näihin loppukesän päiviin melankolista luopumisen haikeutta ja samalla ihan sieluun tuntuvan kipeänä ymmärryksen siitä, miten tärkeä tämä kesä on ollut minulle ja meidän perheelle. Nyt vain pitää omalla toiminnallaan luoda myös syksyksi ja tulevaksi talveksi mahdollisimman monia päiviä, kun heti aamusta aistii, että päivästä tulee hyvä.