Seisoin toissailtana vähän ennen kymmentä kotimme ulko-ovella kengät jalassa ja huulipunaa huulissa. Olin lähdössä kaupungille näkemään Lontoossa asuvaa ja nyt Suomessa piipahtamassa olevaa rakasta ystävää, nauramaan vatsalihakset helliksi ja tanssimaan aamuyön tuntien keveyteen. Yhdeltätoista olin pessyt meikit pois ja käpertynyt sänkyyn rullalle, vauva syleilyssäni.

Kun keväällä päätimme miehen jäävän kotiin vanhempainvapaalle ja mun nappaavan vuorostani perheen pääelättäjän vastuun, leikittelin mielessäni kreisillä bailauskesällä. Miehen ollessa työelämässä, perheen yhteisiä viikonloppuvapaita osuu vain yksi kahteen kuukauteen. Sitä ei halua hussata kylillä yömyöhään riekkumiseen, vaan mieluiten silloin nauttii täysin kulauksin koko perheen seurasta. Isikesän ansiosta olemme kuitenkin saanet viettää paljon aikaa yhdessä, joten myös skumppakuplaisille kesäilloille olisi kalenterissa hyvin tilaa.

En ole käynyt juhlimassa yön pikkutunneille kertaakaan. En ole istunut kertaakaan edes terassilla auringon lämmittämä iho kesäillassa hehkuen. Eikä se ole haitannut. Ei vain sitten kuitenkaan ole tuntunut siltä, ei ole tullut edes mieleen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sisälläni asuisi edelleen mehevän kokoinen palanen sitä entistä krebaajaa, joka tanssilattialla veivasi selkämyksen hikeen ja kampauksen hiestä littanaksi. Siispä keskiviikko risaiseksi ja kaveriporukalla bailaamaan lontoolaisen johdolla!

Suunnitelma olisi ollut aukoton vielä pari kuukautta sitten. Nyt yhdeksänkuinen vauva on kuitenkin tajunnut, että ei olekaan yhtä perheensä ja etenkin minun kanssa. Yksilöllisyytensä ja erillisyytensä tajuaminen on saanut vauvan potemaan eroahdistusta. Päivisin voin olla menossa, eikä se saa vauvaa suunniltaan. Vasta mun näkemiseni saa hänet muistamaan ja tajuamaan, että en olekaan ollut siinä koko ajan.

Iltaisin ja öisin vauva herkistyy ja hätääntyy. Silloin hän haluaa varmistaa, että en varmasti jätä, että varmasti olen siinä. Edes isi ei paikkaa äitiä, vaikka muuten hän on ihan yhtä ykkönen kuin minäkin. Unille hän rauhoittuu kunnolla vain minun lähelläni. Hän hätkähtelee hereille varmistaakseen, että olen siinä. Kyse ei ole rinnoista tai maidosta, vaan läheisyydestäni. Hän pitää minusta pienillä vauvan nyrkeillään kiinni kuin apinan poikanen emostaan. Hän on eläinkunnan selviytyjä, joka pitää huolen, että emo ei lähde ilman häntä.

Toissapäivänä vauva tuntui aistivan suunnitelmani lähteä hänen nukahtamisensa jälkeen. Yleensä hän nukkuu siihen asti, että itse paria-kolmea tuntia myöhemmin tulen viereen nukkumaan. Mutta nyt hän hätkähti hereille heti, kun yritin hiipiä makuuhuoneesta pois. Lopulta seison kengät jalassa ja huulipunat huulissa eteisessä kuunnellen makuuhuoneesta kantautuvaa itkua, johon miehen lohdutus ei auta. Itku yltyy ja ääni alkaa käydä käheäsi.

Mitä hittoa minä tässä oikein vain seison, mietin. Nappaan kengät pois jaloista, avaan makuuhuoneen oven ja otan vauvan syliin. Itku loppuu heti. Yhtäkkiä makuuhuone on hiljainen ja pimeydessä kuuluu vain nikotellen tasaantuva vauvan hengitys. Käyn makuulleni sängylle ja vauva kaivaa itselleen kuopan kainalooni. Hän puskee niin lähelle kuin pääsee, nappaa pulleroisilla sormillaan paidastani tiukan otteen, huokaisee ja nukahtaa. Välillä hän hätkähtää hereille ja puoliunisena tiukentaa otetaan minusta.

Voi rakas vauva, en ole lähdössä minnekään. En koskaan jätä sinua. Olen aina täällä sinua varten, silloinkin kun sinä olet jo itsenäinen ja omillasi. Kroppani yli pyyhkäisee lämpö ja varmuus, että vain näin on oikein. Tajuan ilokseni, miten sinut olen tämän kaiken kanssa. Oli aika, kun en ollut.

Vajaa nelisen vuotta sitten ymmärsin kauhukseni ja häpeäkseni, että kaikista raskainta äitiydessä oli minusta elävä vauva. Hän sekä söi että hengitti minua. Siksi en ehtinyt itse syödä, ja välillä tuntui, että en pystynyt ahdistukselta hengittää. Suuritarpeinen vauva oli minussa kiinni koko ajan. Siksi tuntuikin alkuun oudolta, kun toinen lapseni nukkui myös itsekseen, söi rintaa vain ravinnoksi ja viihtyi muuallakin kuin vain kiinni minussa. Välillä mietin kuopuksen kanssa ohikiitävän hetken verran, voiko kiintymyssuhteessamme olla jotain pielessä.

No ei ole, hän on vain omanlaisensa vauva, ihan kuten oli esikoinenkin. Ja nyt myös tajuan toisen vauvavuoden varmuudella, että tämä on vain vaihe, yksi monien vaiheiden joukossa. Tämä on kaikella todennäköisyydellä viimeinen vauvavuosi. Hän on viimeinen vauva, jolle minä olen vielä maailmankaikkeus. Se pysäyttää ihan eri tavalla kuin esikoisen vauvavuosi, jolloin pyrki vain pyristelemään hädissään eteenpäin. Pöydillä ehtii vielä tanssia monta vuotta. Lontoon-ystävää näin eilen, mukana oli niin koiria kuin lapsia. Kaikki olivat täpinöissään, kun pääsivät leikkimään Englannin-tätyn kanssa. Tämä on minulle pieni hetki elämästä, mutta vauvalle koko elämä.

Jaa: