Ajattelitko otsikon luettuasi, että tämä on taas yksi niitä juttuja? Niitä, joissa nokkelin sanankääntein tehdään selväksi, että yrittäjyys on kyllä ihan yhtä mukavaa, helppoa ja palkitsevaa kuin tunkisi tikkuisen saunaklapin takapuoleensa päivä toisensa jälkeen? Sellainen juttu tämä ei nimittäin ole. Yrittäjyys on minulle onni, ja sanon sen ilman ironiaa.

Kerron tämän siksi, että olen viime aikoina lukenut ihan liikaa katkeroituneita yrittäjätarinoita. Olen seurannut keskusteluja, joissa vastakkainasettelussa toisella puolella ovat pienet yksityisyrittäjät sekä kaltaiseni itsensä työllistäjät ja toisella puolella duunarit. Siinä on sitten niillä paskaisilla haloilla mojauteltu kuviteltua vastapuolta päähän puolin ja toisin tai vähintään tungettu puutikkua silmään. On vängätty, miten kurjaa itsellä on ja miten helpolla toinen pääsee. Mä en ole samaistunut kehenkään, vaan hävennyt kaikkien puolesta.

Paskahalkojen keskellä tarvitaan myös onnellisia tarinoita yrittäjyydestä. Koska omasta kokemuksesta tiedän, että ilman niitä moni unelma voisi jäädä puolitiehen. Ei siitä nimittäin ihan hirmuisen kauaa ole, kun istuin Vallilan kotimme makuuhuoneen nurkassa ja olin epätoivoinen.

Olin valmistunut hiljan, eikä minulla ollut töitä. Siis sellaista konkreettista paikkaa, jonne mennä ja olla merkityksellinen. Tahtomattani olin päätynyt freelancer-toimittajaksi – tai kuten silloin ajattelin – väliinputoajaksi. Tein juttuja muutamaan lehteen, mutta ei sillä elänyt. Yritin rynkyttää toimitusten ovia, mutta kukaan ei avannut tai halunnut mielenkiinnosta edes kurkata postiluukusta sisäänpyrkijää. Lähetin meilejä, laadin juttutarjouksia ja soitin puheluita. Olin miehen tuloilla elävä iilimato.

Pikkuhiljaa ja ihan huomaamatta alkoi tapahtua. Sain jutun läpi tuonne ja suosituksen kautta pääsin juttusille toisaalle. Iilimato alkoi saada selkärankaa. Tuli lehtiä, vakijuttupaikkoja ja pätkäduuneja toisen perään. Silti haaveilin koko ajan siitä, että saisin olla töissä jossain ihan oikeasti. Että minulla olisi toimituksessa työpöytä, johon voisin asettua muutamaa kuukautta pidemmäksi, ja keittiön kaapissa kahvimuki, jonka jokainen tietäisi minun omakseni. Halusin kaulaani kulkukortin, jonka kuvasta minua ei enää vuosien päästä nuoremmat kollegat tunnistaisi.

En tiedä, koska nuo haaveet vaikenivat ja lopulta häipyivät. Olisiko se sitten ollut se vahvistuva selkäranka, joka vuosien kuluessa sai mut tuntemaan itseni hyväksi yrittäjänä. Ehkä se oli perheellistyminen ja rytinällä aikuistuminen siinä samalla. Ainakin oman ammatti-identiteetin suora ryhti, varmuus ja ylpeys siihen tarvittiin.

Nyt olen yrittäjä, joka ei vaihtaisi vapauttaan mihinkään. Tajusin sen, kun olin viikonloppuna puhumassa bloggaamisesta seminaarissa, jossa oli kuulijoina toimittajia opiskelijoista eläkeläisiin. Ymmärsin, miten onnekas olen, että olen tykkääjäsukupolvea. Sitä sekopäistä jengiä, jolle vakituisen duunisopimuksen sijaan tärkeämpää ja olennaisempaa on se, että pääsee tekemään vähän kaikkea, mistä tykkää.

Ihan helvetisti se on duunia vaatinut, mutta nykyään saan olla kuin työpaikkojen karkkikaupassa. Valitsen pussiini vain ne työt, joista nautin. Voin ottaa sekä salmiakkia ja suklaata. Joka laarille ei tietenkään ole pääsyä, mutta jos tahtoisinkin yhtäkkiä nallekarkkeja, luottaisin itseeni lähtiessäni niitä tavoittelemaan.

Yrittäjyys mahdollistaa joustavammin työn ja perheen yhteensovittamisen, minkä olen huomannut olevan se olennaisin onnellisuuteni takaaja. Olen pääasiallisesti vastuussa vain itselleni, enkä joudu pelkäämään mediatalojen yt-kierteissä. Ei ole kellokortteja tai työvuoroja. Työt kulkevat mukana, mikä on välillä tietty myös kirous, mutta pääasiallisesti asia, joka tuo tärkeän kokemuksen vapaudesta.

En tiedä, missä tulen olemaan ja mitä teen työkseni ensi vuonna. Mutta se ei ahdista, vaan ainoastaan kutkuttavalla tavalla jännittää. Mulle on tullut eteen niin mahtavia duunijuttuja, että mitähän tuolta on vielä tulossa! Ehkä kirjoitan satuja. Ehkä teen töitä floristina. Ehkä suunnittelen täydellisiä lastenvaatteita. Ehkä saan apurahan valokuvausopiskeluun. Ehkä luon huokuttelevia ja kotoisia tiloja. Ehkä opin tekemään täydellisen cappuccinon. Ehkä asun perheen kanssa Ranskan maaseudulla ja vedän kukoistavaa viinitilaa. Oli mitä oli, sen tiedän, että yrittäjänä mikä vain on mahdollista.

Jaa: