Vaikka Minihe on meidän vanhempien mielestä ihan pienen pieni vauva vielä – eikös ne kuopukset ole sitä loppuelämänsä – vauvan taidot ja tekemiset antavat selviä viitteitä siitä, että vauvavuosi alkaa olla jo loppupäässä. Ihanaa ja ihan kamalan haikeaa samaan aikaan.

Yhdeksän kuukauden iässä Minihe:

– Könyää itseään seisaallaan eteenpäin huonekaluista tukea ottaen. Seisomaan nouseminen ja seisoskeluharjoitukset ovat edistyneet hurjasti kuukaudessa, eikä pääkään kopise enää niin useasti kuin ennen. Nousee ylös ketterästi ja myös laskeutuminen takaisin alas onnistuu nykyään smoothisti. Tykkää harjoitella kävelyä äitin tai isin avittamana. Könyää eteenpäin myös huonekaluista tukea ottaen, mutta varsinaisesti tuen varassa kävelemiseksi sitä hitaan ja vaivalloisen oloista etenemistä ei voi sanoa.

– Istuu kuin vanha tekijä. Jos viime kuussa ei ollut oikein vielä täysin hokannut, miten päästä istumaan, nykyään tuo temppu on ihan pala kakkua. Lisäksi tykkää hengailla polviseisonnassa – myös parvekevaunuissa, joten päiväunien malli on tällä hetkellä vähän hakusessa.

– Kiipeilee. Sanoinko kenties juuri aikaisemmin, että nykyään ei enää seisoskeluharjoituksissa pää kopise? Nykyään se kopisee kiipeilyharjoituksissa. Onneksi minityyppimme on tässä vasta ihan amatööriasteella, mutta paskahalvauksia on jo nyt saatu esimerkiksi mummilassa, kun huomasin vauvan olevan menossa kovaa vauhtia rappusissa kohti yläkertaa. Kiipeää kaikkialle, mihin kykenee: sängylle, laatikoihin, matkalaukkuihin ja lelukoppaan. Tuoleille ja sohvillekin yrittää, mutta onneksi taidot eivät siihen vielä riitä.

– Taputtaa. Voi miten suloinen voikaan olla vauva, joka on juuri oppinut taputtamaan! Minihe bongasi tämän taidon valikoimiinsa Kööpenhaminan-reissulla ja on sittemmin harjoittanut taitoaan innokkaasti ja suu ihastuksesta suurena.

– Nukkui ensimmäiset täydet yöunet. Vauva yllätti Kööpenhaminassa taputtamistaidon lisäksi nukkumalla neljänä yönä kokonaiset unet. Tai noh, miten nyt tuon kokonaisen nyt mittaa. Illat kun venyivät välillä melkein lähemmäs kahtatoista ennen kuin olin saanut molemmat väsyhepuloivat lapset nukahtamaan pienessä ja läkähdyttävän kuumassa hotellihuoneessa. Mutta nukahdettuaan turistipörräämisestä väsähtänyt vauva koisi aamuun saakka.

Taika on pysynyt reissun jälkeen yhtenä yönä myös kotona, mutta näihin muutamiin öihin Kööpenhaminan jälkeen on mahtunut myös yksi täyshepulointiyö sekä sitten niitä normaaleja tapauksia, kun vauva herää kerran yössä tehotankkaamaan silmät kiinni vaipuakseen sen jälkeen taas uneen.

– Kärsii eroahdistuksesta ja vierastaa. Viime viikkojen aikana on alkanut ilmetä eroahdistusta, mikä tietenkin on tähän ikään kuuluvaa. Mutta voi kuinka raastaa rintaa, kun muuten niin iloinen ja hyväntuulinen vauva on alkanut itkeä sydäntä särkevästi mun poistuessa näköpiiristä tai vaikka ihan kosketusetäisyydeltä. Vessassa käyminenkin on tietenkin yhtä kuin hylkääminen ja suihkussa käyminen maailmanloppu. Yöpuulle peittelyynkään ei nyt juuri kelpaa oikein kuin minä.

Eroahdistuksen myötä mukaan on tullut myös hippunen vierastamista. Uusi ihmisiä pitää vähän aikaa tutkailla – mieluiten äidin tai isin sylistä käsin – ennen kuin vauva on valmiina lähempään kontaktiin. Saattaa parahtaa itkemään huomatessaan, että ei olekaan jommankumman vanhempansa sylissä.

– Kasvatti pari hammasta. Kasvatti kahden alahampaan kaveriksi alariviin kaksi hammasta lisää. Nyt legoja löytyy siis parillinen määrä neljän ylähampaan kanssa.

– Ymmärtää ei-sanan. Onkohan tullut hoettua jotenkin erityisen paljon ei ei ei viime aikoina, kun vauva selkeästi ymmärtää sanan merkityksen. Ja yleensä vielä uskoo, vaikkakin protestoi itkulla tai välillä hätääntyy, kun vahingossa kiellän kovaan ääneen (esimerkiksi menemästä naama edellä rappusia alas). Muuten en ole huomannut, että vauva ymmärtäisi näin selkeästi sanojen yhteyttä, vaikkakin myös vesi, syödään, nukkumaan, vaippa, kakka, suihku ja perheenjäsenten nimet jotain kelloja soittavatkin. Tykkää myös matkia sanoja makustelemalla niitä ja yrittämällä tavoittaa niiden äänenpainoja, vaikkakaan mistään sanojen sanomisesta ei vielä voida puhua.

– Kaipaa paljon läheisyyttä. Vauva on huomannut olevansa erillinen ihminen, oma tyyppinsä, joten kai siksi hän myös kaipaa entistä enemmän läheisyyttä. Kädet ojentuvat vähän väliä pyytämään syliin. Siinä hetkessä, kun vauva painautuu vasten, tunkee kasvonsa kainaloon ja nappaa vielä käsillä tiukemman halauksen, on jotain sellaista tunnelatausta, joka pitäisi saada purkkiin muistoksi vauva-ajoista – niiden hulluusväsymysfiilisten viereen.

Jos rinta on ollut vauvalle ennen lähinnä vain ruokailuastia ja välttämätön paha pika-aterioinnin mahdollistamiseksi, nykyään vauva hakeutuu paidan alle selkeästi myös hakemaan läheisyyttä ja lohtua. Enpä olisi ikinä niinä imetyksen ensikuukausina uskonut, kun luulin vauvan lopettavan imetyksen omasta tahdostaan jo ennen puolivuotispäivää.

– Syö äidinmaidon lisäksi mielellään myös muuta sapuskaa. Käy rinnalla vähän miten sattuu, kun välillä saattaa duunihommieni takia olla kuusi tuntia ilman maitoa ja sitten välillä käy kurkkaamassa paidan alle pari kertaa tunnissa. Mutta keskimäärin imetän noin kolmen tunnin välein. Äidinmaidon lisäksi tykkää etenkin kaurapuurosta, vesimelonista, bataatista, banaanista, porkkanasta, ruisleivästä, tofusta, päärynästä, omenasta ja kananmunasta. Lisäksi popsisi mielellään esimerkiksi hiekkaa, kiviä ja etenkin johtoja, Kun ruoka ei enää muistu, repii syöttölapun vauhdilla pois ja heiluttaa samalla ympärilleen kaikki kaukaloon tippuneet ruuat.

– Ei tykkää jos on kuuma, jos ei saa heti nälän kurniessa ruokaa tai jos sisko härnää. Hampaidenpesukaan ei yleensä ole lempparihommaa.

– Rakastaa leikkiä helisevillä jo kolisevilla leluilla, keinua, syödä hiekkaa, tiputella asioita, halailla, isin kutitusleikkejä, pupusoittorasiaa, siskon kanssa täpinöintiä, tanssimista, köröttelyleikkejä, äidin itse keksimiä lauluja, konttaamista, rattaista maailman katselua, ihan äidissä kiinni nukkumista, kylpyhuoneen viemärin tutkimista, pehmoeläimien rutistelua, korvaan kuiskuttelua, metsässä möyrimistä ja lelujen renkaiden sekä muttereiden tutkimista.

Yhdeksänkuinen Minime kävi puolivahingossa unikoulun, oppi pinsettiotteen, harjoitteli ensimmäisiä sanojaan, rakasti sosiaalisia tilanteita muiden vauvojen kanssa ja oli edelleen sitä mieltä, että konttaaminen on ihan yliarvostettu taito.