Asuessani Turussa opiskeluaikoina, kotimme sijaitsi ihan Puolalanpuiston kupeessa. Tuo entinen kerrostalokotimme ei ole mistään kauneimmasta päästä, vaan edustaa enemmänkin sitä rakennuskantaa, jota Turun taudiksikin kutsutaan. Puolalanpuiston ympärillä on kuitenkin kauniita ja arvokkaita rakennuksia, jotka ovat välttyneet tartunnalta. Haaveilin koko viisivuotisen turkulaisuuteni ajan yöpyväni puiston toisella laidalla sijaitsevassa hotellissa, siinä sadan metrin päässä kotoa.

Vaikka hotelli sijaitsee keskellä yksiä Turun upeimpia taloja, näyttää siltä kuin se olisi sopivan rosoisine pihakivetyksineen, väreissä loistavine puutarhoineen ja jugend-julkisivuineen siirretty sinne suoraan Pariisista. Tai ehkä jostain Iso-Britannian pikkukaupungista, jossa kaikki tuntevat toisensa ja iltaisin ruutupöksyiset miehet kerääntyvät juomaan stout-oluita kaupungin ainoan hotellin kodikkaaseen aulabaariin. Okei, jälkimmäinen mielikuva nojaa puhtaasti elokuviin, sillä en ole käynyt saarivaltion pikkukaupungeissa. Siksi sovitaan, että kyseessä on kuin palanen Pariisia, sillä sen kaupungin olen kokenut muutenkin kuin elokuvien kautta.

Tällä viikolla haaveeni yöpyä Pariisissa keskellä Turkua vihdoin toteutui. Teimme perheen kanssa yhdistetyn työ- ja lomamatkan Turkuun ja yövyimme Park hotellissa. Löysimme hotelliin hyvän aletarjouksen, ja kun muissa hotelleissa kesäkausi on kohottanut maksuja, emme lopulta pulittaneet yöstä kuin parikymppiä perusperttihotellia enemmän. Ja se oli kyllä elämyksen arvoista!

Heti pihaan astuessa tuntui kuin pujahtaisi ulkomaille. Linnut sirkuttivat niin kuin niillä on ulkomailla tapana. Oletteko te huomanneet saman, sen että ulkomailla västäräkitkin tuntuvat laulavan eritavalla kuin kotikylän raitilla kulkiessa? Kukat puskivat talon reunuksilta ja puut kaarsivat lehteviä oksiaan yli sata vuotta vanhan talon ympärille kuin luoden kehykset pienelle Pariisi-kuplalle. Sisällä hotellin aulassa kaikki oli vinksahtanutta, mutta kotoisaa.

Sama jatkui huoneessamme, joita pienessä hotellissa on vain kaksikymmentä ja niistä jokainen on erilainen. Seinillä oli vanhoja maalauksia ja pöydillä pitsiliinoja. Huonekalut olivat eriparia. Kaapin päällä nökötti vanha teeastiasto ja kylpyhuoneen seinällä hymyili Mona Lisa. Tuli olo kuin olisi tullut Liisa Ihmemaassa -sadun kulisseihin.

Turku antoi parin päivän reissun aikana hotellin lisäksi muutenkin parastaan. Ensimmäisenä päivänä ilma oli niin kaunis, että ensimmäistä kertaa tänä vuonna sai luuhailla paitahihasillaan ja syödä lounaan ulkona ilman että jälkiruuan kohdilla hampaat kalisevat. Kävimme syömässä Niska-ravintolassa ahvenanmaalaista peltileipää, joka kyllä harjaantumattomaan suuhuni maistui ihan pizzalle. Mutta ei siinä, hyvää oli, etenkin kun aurinko kutitti poskipäitä ja edessä laineili Aurajoki. Loppupäiväksi unohduimme Turku-kavereiden kanssa piknikille, mutta siitä lisää myöhemmin.

Toinen päivä valkeni sateisena, mutta niin vain voi ropinakin olla jotenkin pariisimaista, kun sitä kuuntelee hotellilakanoissa ja övereiden kattokruunujen alla loikoillen. Lorvailimme keskustassa ympäriinsä sillä tavalla kuin lomilla tapana on, kiireettä ja vailla varsinaista päämäärää. Syömään poikkesimme kauppahallissa sijaitsevaan Roots Kitchen -kasvisravintolaan. Siellä otettiin lapsiperhe niin hyvin vastaan, että ansaitsevat papukaija-merkin. Esikoiselle tehtiin oma pasta-annoksensa pienempänä, mutta silti ajatuksella katettuna. Kuopukselle he valmistivat soseen banaanista, avokadosta, mustikasta ja mantelimaidosta. Itse söin mukavan mausteisen papu-nuudelisalaatin, jonka kanssa kävi jotain ennenkuulumatonta: en jaksanut syödä sitä loppuun!

Ennen junanlähtöä ehdimme vielä piipahtaa Gaggui-kahvilassa, jossa olen halunnut käydä jo pitkään. Joka kerta on kuitenkin tullut kiire junalle, vaikka kuinka olisi aikatauluttanut ehtivänsä aseman läheisyydessä olevaan kahvilaan lähtösumpille. Välillä kaikki reissussa menee nappiin, ja niin vain tällä kertaa ehdittiin ihan rauhassa kaffel ja ja syömään gaggui.

Niin symppis ja kaunis paikka tuo Gaggui! Ravintolapäivästä alkunsa saaneen kahvilan kakut tehdään paikan päällä ja kahvit paahdetaan naapurikaupungissa Kaarinassa Turun Kahvipaahtimon toimesta. Muutenkin paikallisuus näkyi sisustuksessa ja kuului tiskin takaa. Mulle tulee aina lämpimän kotoinen olo, kun kuulee jonkun pulputtavan leppoisaa Turun murretta. Se saa aikaan fiiliksen, että tässä juuri nyt kaikki on hyvin – vai oletteko koskaan kuulleet kenenkään puhuvan turkua hyökkäävästi ja vihaisesti?

Kahvilan seinältä bongasin oivan mietelauseen, joka sulki vajaan kahden päivän Pariisi-kuplamme Turussa:

”Varför Paris, vi har ju Åbo.”