Yksi festarilippu saatu

Aika tasan kahdeksan vuotta sitten festaroimme silloisen poikkiksen ja nykyisen aviopuolisoni kanssa Ruisrockissa. Viikkoa aikaisemmin, 1. heinäkuuta 2011, olin tehnyt esikoisesta positiivisen raskaustestin. Niinpä pienen pieni salabailaaja sisälläni me tomutimme festivaalirytmissä Kansanpuiston hiekkarantoja.

Meistä on tuolta kesältä festarikuvia, joissa olemme lämpimien kesäöiden hikeennyttämiä ja niin onnellisia (ja niin kararoiden näköisiä siloposkia!). Minä, hän, meidän ihan aluillaan oleva vauva. Tulevaisuus, joka sai sydämen heittämään onnesta kuperkeikkoja, mutta myös jännittämään ja pelkäämään, mitä tästä tulee.

Siksi Ruisrock heti positiivisen raskaustestin perään oli merkityksellinen asia äidiksi kasvamisessani. Se vakuutti minut siitä, että vaikka edessä on suuri elämänmuutos, elämä silti jatkuu. Minun ei tarvitse muuttua muuksi, vaan voin ja etenkin saan olla äitinäkin minä. Voin äitinäkin käydä festareilla, tanssia jalkani aroiksi, laulaa kurkkuni käheäksi ja pussata huulet ahavoituneiksi. Nyt se kuulostaa selvyydeltä, mutta 28-vuotiaan ensiodottajan mieli oli täynnä suuria kysymyksiä ja pelkoja.

Ja siellä se minäni edelleen on, kuluneen kahdeksan vuoden aikana kertyneen kokemuksen alla ja vahvistamana. Muutuin lopulta enemmän kuin silloin 8 vuotta sitten Ruisrockissa ajattelin, ja se on vain hyvä niin. Viisaammaksi en uskalla väittää tulleeni, mutta ainakin ymmärrystä, hyväksyntää, lempeyttä, itsetuntemusta ja sisäistä voimaa on kertynyt. Osa äitiyden myötä, osa ihan vain iän tuomana plussana.

Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin me myös olimme taas yhdessä: minä, hän ja Ruisrock. Olen käynyt kaveriporukassa Ruisrockissa kuluneina vuosina, mutta vasta nyt työvuorot, lastenhoitokuviot (kiitos Nonnis ja Jori!) ja muut säädöt osuivat kohdilleen ja matkasimme puolison kanssa sunnuntaina ihan kahdestaan aamujunalla Turkuun. Edessä oli puolentoista vuorokauden irrottelu festareilla ja hotellissa ihan vain meinä.

Ja voi että, miten parhaista parasta kaikki oli. Ei haitannut, vaikka Ruisrockin maaginen Ibiza-kupla tällä kertaa vähän antoi periksi ja sunnuntaina saatiin myös sadetta niskaan. Olin niin onnellinen, että sain kulkea kumppareissakin kepein askelin herkkupeppuni rinnalla  – sen samaisen, jonka kanssa oltiin ensimmäisen kerran Ruisrockissa tasan 20 vuotta sitten.

Törmättiin sattumalta tuttuihin, mutta ei nähty ainuttakaan tuttua, joiden kanssa tärskyistä oli sovittu. Perus. Imuroitiin mojito-ämpäreitä ja syötiin sipsejä. Pussattiin kuten silloin 20 vuotta sitten, kun tuntuu, että jalkapohjat nousevat maasta. Syötiin vegehampurilaisia ja vilkutettiin ohi lipuvien risteilyalusten matkustajille. Tanssittiin viisi keikkaa ja istuttiin yksi. Naurettiin yhdessä. Humalluttiin yhdessä. Valvottiin yhdessä.

Oikeastaan esiintyjillä ei ollut edes niin suurta merkitystä tällä kertaa, vaikka Aavikon keikalla Minirantalavalla muistin, että kaikki viime vuosien parhaat keikkaelämykset ovat olleet juurikin tuolla pienellä intiimillä lavalla, vähän sattumalta paikalle saapuneena.

Tärkeintä oli tunnelma ja onni siitä, että siellä se vain on edelleen tiukassa kuin purkka tukassa; se meidän välillä oleva nimeämätön liima, joka saa sydämen ja vatsalaukun välissä lymyävät perhoset villiksi ja tanssimaan festaribasson rytmissä pelkän ajatuksenkin voimalla.

Mitä useammat festarit olen elämässäni kokenut, sitä paremmin tiedän onneni ja sen, miten harvinaislaatuista ja helposti käyttämättömänä kuivuvaa tuo näkymätön liima on.

Jaa