Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Meillä on luettu iltasatuja jo silloin, kun makuuhuonettamme ei ollut jakamassa minun ja mieheni lisäksi kukaan muu. Mies luki minulle iltasatuja, jotta nukahtaisin helpommin. Välillä yöpöydällä oli erätarinoita tai elämänkertoja, mutta yleensä ihan ehtoja satuja. Lempisatukirjailijani Marjatta Kurenniemen kirjat luettiin läpi monta kertaa.

Satujen lukeminen on kauneimpia rakkautta osoittavia tekoja, joita olen saanut kokea. Rakastin niitä hetkiä, kun sain kömpiä hänen kainaloonsa ja etsimme kirjasta kohdan, jossa uni oli edellisiltana voittanut. Oli turvallista ja ihanaa nukahtaa miehen karheaan ja hiljaisen monotoniseen ääneen. Tuntea kuinka uni alkaa vyöryä päälle ja sekoittua satuun. Joskus havahduin vielä siihen, että mies sammutti yövalon ja levitti peiton paremmin päälleni. Yleensä nukuin kippurassa aamuun asti.

Nykyään kahdenkeskiset satuhetket miehen kanssa ovat jääneet ainakin toviksi sivuun, mutta osoitamme sen sijaan saduin rakkautta lapsillemme. Lukuhetki on iltatoimien tärkein osio, se joka solmii päivän kauniille rusetille ja nippuun. Se on samanlainen, vaikka yöpyisimme missä tai vaikka iltapesut olisi tehty uimahallissa ja iltapala syöty kahvilassa. Esikoiselle iltasadun valitseminen on tärkeä rituaali.

Meillä on miehen kanssa haavekuva, jossa iltasatuhetki on rauhallinen tuokio, jolloin kaksi pellavapäistä lasta istua tapittaisi silmät loistaen toinen toisessa kainalossa ja toinen toisessa kainalossa.

Todellisuudessa se on hyvin usein sitä, että toinen yrittää nauraa kräkistäen syödä kirjaa ja toinen demonstroi vieressä Linnanmäen maailmanpyörää.

Jaa: