©Lahiomutsi Arkikuva 45 Metroon Liukuportaat-9612

©Lahiomutsi Arkikuva 45 Metroon Liukuportaat-9612Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Tänään aamu oli taas vaihteeksi sellaista komiikkamateriaalia, että sen kaiken huomaa vasta, kun hengitys on tasaantunut ja tuskanhiki kuivunut nahkeaksi kerrokseksi iholle.

Meillä oli yökyläläisiä, mikä on ihanaa – ja mikä samalla aiheuttaa arkiseen aamuun lisäsekoilua. Heräsin itse puolta tuntia normaalia aikaisemmin vähentääkseni vessan sekä kylppärin ruuhkaa ja ollakseni varmasti valmiina ajoissa. Mies oli lähtenyt jo ennen kuutta töihin. Säädön määrä on silti vakio. Sillä kuka nyt haluaisi lähteä eskariin tai päiväkotiin, kun voisi leikkiä kavereiden kanssa yökkäreissä!

Yritän muistuttaa toista lasta eskarin maskotista ja sen päiväkirjasta. Niin ja siitä ikuisuuden kaverilta lainassa olleesta lelulta. Ne pitää ottaa mukaan. Tunkiessani kamoja reppuuni, vilkaisen vielä seinäkalenterin merkinnät. Päiväkodin lelupäivä! Kehotan toista lasta valitsemaan lelun, mutta mikä tärkeintä, ensinnäkin pukemaan jo päälle. Hampaat on sentään jo pesty.

Rymistelemme ulos, kun kaveriperhe jää vielä meille. Hetken päästä rymistelen takaisin sisälle, sillä juuri ladattu pyöränvalo sammui kahden sekunnin jälkeen kotipihassa. Tekisi mieli räkiä suusta kaikki tuntemani kirosanat. Meillä on ollut yli viisi vuotta laatikkopyörä, mutta vieläkään meillä ei ole luotettavaa ja kunnon valoa siihen. Miten joidenkin arkisten asioiden ärsyttävyys voikin aikojen saatossa nousta niin kohtuuttomiin lukemiin. Nappaan mukaani otsalampun ja syöksyn takaisin alas.

Ähellän toppavaatteissaan nököttävien lasten turvavyöt kiinni ja napsautan pyöräilykypäröiden hihnat kiinni. Silmille valuvat pipot marisuttavat. Pyörän juuri paikattu eturengas rullaa hyvin, vaikka pelkäsinkin sen puhkeavan heti kotipihassa. Edellispäivänä olin työntänyt pyörän ja sen koulun pihalle puhjenneen sisäkumin kotiin hiki selkää pitkin noruen. Tänään moiseen ei olisi aikaa.

Ilma on kuulas, joten tämä on niitä harvinaisia päiviä talvikaudella, kun en kaipaa pyöräillessä silmälaseihini tuulilasinpyyhkimiä. Sateen sijaan ilmassa kipristelee pikku pakkanen, joka on jäädyttänyt tiet.

Kapealla tiellä vastaantuleva auto meinaa kiilata meidät toiselle puolelle parkkeerattujen autojen kylkeen. Teen varomattoman jarrutuksen, minkä takia pyörän takapää luiskahtaa jäisellä tiellä vastaantulevien puolelle. Sydän kiskaisee hätääntyneen hypyn. Hemmetti, vaikka konsultoimani fillarityypit pitävät kolmipyöräisessä nastarengasta turhana, sain juuri läheltä piti -opetuksen siitä, miksi sellaiseen kannattaisi satsata.

Sukkuloin koulun pihaan juuri kellon soidessa, ja lapsi ehtii ryhmänsä kanssa syömään. Palatessani sisältä takaisin pyörälle, kyydissä odottanut lapsi on muistanut unohtaneensa lelun. Minähän sanoin siitä monta kertaa, kiekaisen. On sata asiaa muistettavana, enkä vain voi huolehtia kaikesta! Pyörän kyydistä alkaa kuulua itkua, ja tajuan itsekin, että eihän hän sitä tahallaan unohtanut. Lelupäivä on odotettu ja tärkeä juttu lapsen arjessa.

Lasken, että ehdin kyllä päivän ensimmäiseen menooni, vaikka koukattaisiin ennen päiväkotia vielä takaisin kotiin. Fillaroin halki Herttoniemen ja eilen takinhelmaan roikkumaan laittamani heijastin meinaa koko ajan karata pinnojen väliin. Jumankauta, teet niin tai näin, henki saattaa lähteä silti. Kaarran pyörän kotiovelle parkkiin ja juoksen yksin hakemaan lapsen toivomaa lelua, jotta päästään nopeammin eteenpäin.

Ystäväperhe yllättyy, kun ryskään taas sisään ja potkin kengät puolijuoksussa pois jaloistani. Nappaan mukaani Ryhmä Haun Sampan, juoksen eteiseen ja juoksen takaisin lastenhuoneeseen muistaessani, että leluun tarvitaan nimitarra. Kaapinovista on irrota saranat, kun tempaisen ne auki ja nappaan hyllyllä olevasta nimitarra-arkista yhden Sampan mahaa koristamaan. Ystäväperhe seisoo yhä keittiössä katsoen arkista performanssiani, kun huikkaan aamun kolmannet moikat ja syöksyn ovesta ulos.

Alhaalla selviää, että olen ottanut väärän Ryhmä Hau -hahmon.

Tällä pettymyksellä on kuitenkin mentävä, ja poljen kohti päiväkotia koittaen samalla tyynnyttää sekä oman että lapsen mielen kuohuntaa. Hiekkatien töyssyissä kypärän päälle pingottamani otsalamppu napsahtaa paikoiltaan ja tipahtaa ampaisten silmilleni. Silmälasit pysyvät ehjänä, mutta hampaiden välistä karkaa silti muutama pihisevä kirosana.

Vihdoin päiväkodilla. Lapsi ehtii juuri ja juuri syömään, ja lelupäivän riemu kuplii ryhmässä. Heitän henkiset yläfemmat itseni kanssa, kun poljen vielä kerran takaisin kotiin jättääkseni pyörän sinne. Yli kaksi tuntia heräämiseni jälkeen kipitän vihdoin metrolle, ängen itseni yhteen sen aamuruuhkaisen täpötäysistä vaunuista ja lopulta olen seitsemän minuuttia ennen sovittua tapaamista siellä missä pitääkin.

Miten tämä postauksen yli kuukausi sitten otettu kuva liittyy tähän kaikkeen? Sinällään ei mitenkään, mitä nyt siinäkin ollaan menossa jonnekin, tällä kertaa metrolla. Mentiin sitten kävellen, metrolla, pyörällä, laivalla, keppihevosella, rattailla, lentokoneella, junalla, ratikalla, potkulaudalla tai lautalla, säädön määrä tuntuu olevan vakio.

Sillä tavalla kuva myös liittyy, että parin viikon kuluttua toinen meidän lapsista täyttää seitsemän ja hän – näkökulmasta riippuen – saa oman matkakortin tai joutuu pitämään huolta omasta matkakortista. Miten ihmeessä hän ja me vanhemmat muistamme pitää matkakortin aina mukana? Arvelen menemisiin ja tulemisiin liittyvän säädön määrän lisääntyvän eksponentiaalisesti.

Jaa