Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Tänään aamu oli taas vaihteeksi sellaista komiikkamateriaalia, että sen kaiken huomaa vasta, kun hengitys on tasaantunut ja tuskanhiki kuivunut nahkeaksi kerrokseksi iholle.
Meillä oli yökyläläisiä, mikä on ihanaa – ja mikä samalla aiheuttaa arkiseen aamuun lisäsekoilua. Heräsin itse puolta tuntia normaalia aikaisemmin vähentääkseni vessan sekä kylppärin ruuhkaa ja ollakseni varmasti valmiina ajoissa. Mies oli lähtenyt jo ennen kuutta töihin. Säädön määrä on silti vakio. Sillä kuka nyt haluaisi lähteä eskariin tai päiväkotiin, kun voisi leikkiä kavereiden kanssa yökkäreissä!
Yritän muistuttaa toista lasta eskarin maskotista ja sen päiväkirjasta. Niin ja siitä ikuisuuden kaverilta lainassa olleesta lelulta. Ne pitää ottaa mukaan. Tunkiessani kamoja reppuuni, vilkaisen vielä seinäkalenterin merkinnät. Päiväkodin lelupäivä! Kehotan toista lasta valitsemaan lelun, mutta mikä tärkeintä, ensinnäkin pukemaan jo päälle. Hampaat on sentään jo pesty.
Rymistelemme ulos, kun kaveriperhe jää vielä meille. Hetken päästä rymistelen takaisin sisälle, sillä juuri ladattu pyöränvalo sammui kahden sekunnin jälkeen kotipihassa. Tekisi mieli räkiä suusta kaikki tuntemani kirosanat. Meillä on ollut yli viisi vuotta laatikkopyörä, mutta vieläkään meillä ei ole luotettavaa ja kunnon valoa siihen. Miten joidenkin arkisten asioiden ärsyttävyys voikin aikojen saatossa nousta niin kohtuuttomiin lukemiin. Nappaan mukaani otsalampun ja syöksyn takaisin alas.
Ähellän toppavaatteissaan nököttävien lasten turvavyöt kiinni ja napsautan pyöräilykypäröiden hihnat kiinni. Silmille valuvat pipot marisuttavat. Pyörän juuri paikattu eturengas rullaa hyvin, vaikka pelkäsinkin sen puhkeavan heti kotipihassa. Edellispäivänä olin työntänyt pyörän ja sen koulun pihalle puhjenneen sisäkumin kotiin hiki selkää pitkin noruen. Tänään moiseen ei olisi aikaa.
Ilma on kuulas, joten tämä on niitä harvinaisia päiviä talvikaudella, kun en kaipaa pyöräillessä silmälaseihini tuulilasinpyyhkimiä. Sateen sijaan ilmassa kipristelee pikku pakkanen, joka on jäädyttänyt tiet.
Kapealla tiellä vastaantuleva auto meinaa kiilata meidät toiselle puolelle parkkeerattujen autojen kylkeen. Teen varomattoman jarrutuksen, minkä takia pyörän takapää luiskahtaa jäisellä tiellä vastaantulevien puolelle. Sydän kiskaisee hätääntyneen hypyn. Hemmetti, vaikka konsultoimani fillarityypit pitävät kolmipyöräisessä nastarengasta turhana, sain juuri läheltä piti -opetuksen siitä, miksi sellaiseen kannattaisi satsata.
Sukkuloin koulun pihaan juuri kellon soidessa, ja lapsi ehtii ryhmänsä kanssa syömään. Palatessani sisältä takaisin pyörälle, kyydissä odottanut lapsi on muistanut unohtaneensa lelun. Minähän sanoin siitä monta kertaa, kiekaisen. On sata asiaa muistettavana, enkä vain voi huolehtia kaikesta! Pyörän kyydistä alkaa kuulua itkua, ja tajuan itsekin, että eihän hän sitä tahallaan unohtanut. Lelupäivä on odotettu ja tärkeä juttu lapsen arjessa.
Lasken, että ehdin kyllä päivän ensimmäiseen menooni, vaikka koukattaisiin ennen päiväkotia vielä takaisin kotiin. Fillaroin halki Herttoniemen ja eilen takinhelmaan roikkumaan laittamani heijastin meinaa koko ajan karata pinnojen väliin. Jumankauta, teet niin tai näin, henki saattaa lähteä silti. Kaarran pyörän kotiovelle parkkiin ja juoksen yksin hakemaan lapsen toivomaa lelua, jotta päästään nopeammin eteenpäin.
Ystäväperhe yllättyy, kun ryskään taas sisään ja potkin kengät puolijuoksussa pois jaloistani. Nappaan mukaani Ryhmä Haun Sampan, juoksen eteiseen ja juoksen takaisin lastenhuoneeseen muistaessani, että leluun tarvitaan nimitarra. Kaapinovista on irrota saranat, kun tempaisen ne auki ja nappaan hyllyllä olevasta nimitarra-arkista yhden Sampan mahaa koristamaan. Ystäväperhe seisoo yhä keittiössä katsoen arkista performanssiani, kun huikkaan aamun kolmannet moikat ja syöksyn ovesta ulos.
Alhaalla selviää, että olen ottanut väärän Ryhmä Hau -hahmon.
Tällä pettymyksellä on kuitenkin mentävä, ja poljen kohti päiväkotia koittaen samalla tyynnyttää sekä oman että lapsen mielen kuohuntaa. Hiekkatien töyssyissä kypärän päälle pingottamani otsalamppu napsahtaa paikoiltaan ja tipahtaa ampaisten silmilleni. Silmälasit pysyvät ehjänä, mutta hampaiden välistä karkaa silti muutama pihisevä kirosana.
Vihdoin päiväkodilla. Lapsi ehtii juuri ja juuri syömään, ja lelupäivän riemu kuplii ryhmässä. Heitän henkiset yläfemmat itseni kanssa, kun poljen vielä kerran takaisin kotiin jättääkseni pyörän sinne. Yli kaksi tuntia heräämiseni jälkeen kipitän vihdoin metrolle, ängen itseni yhteen sen aamuruuhkaisen täpötäysistä vaunuista ja lopulta olen seitsemän minuuttia ennen sovittua tapaamista siellä missä pitääkin.
Miten tämä postauksen yli kuukausi sitten otettu kuva liittyy tähän kaikkeen? Sinällään ei mitenkään, mitä nyt siinäkin ollaan menossa jonnekin, tällä kertaa metrolla. Mentiin sitten kävellen, metrolla, pyörällä, laivalla, keppihevosella, rattailla, lentokoneella, junalla, ratikalla, potkulaudalla tai lautalla, säädön määrä tuntuu olevan vakio.
Sillä tavalla kuva myös liittyy, että parin viikon kuluttua toinen meidän lapsista täyttää seitsemän ja hän – näkökulmasta riippuen – saa oman matkakortin tai joutuu pitämään huolta omasta matkakortista. Miten ihmeessä hän ja me vanhemmat muistamme pitää matkakortin aina mukana? Arvelen menemisiin ja tulemisiin liittyvän säädön määrän lisääntyvän eksponentiaalisesti.
Ehdotan kaulaan ripustettavaa pientä pussukkaa tai laukkua johon matkakortti sujautetaan. Niin hieno että alkuun se on helppo muistaa mukaan kun on niin ihanan hieno ja täydellinen että ilman ei millään halua lähteä 😉 ja sellainen että se roikkuu aina eteisessä kun olette kotona. Ehkä joskus myöhemmin samaiseen pussukkaan voi sujauttaa kirjastokortin jtai puhelimen yms pientä.
Jotain sellaista sen on varmaan oltava. Me vanhemmat ei voida sitä säilyttää omissa laukuissamme tai taskuissamme, koska sitten se on aina joka toinen kerta väärässä paikassa. Saa nähdä, kuinka monta tarkastusmaksua onnistutaan silti hankkimaan 😀
Onneksi tarkastusmaksun saa haettua takaisin käymällä näyttämässä HSL:n toimistossa voimassa olevaa matkakorttia. Jos sen on siis unohtanut.
Nim. Kokemusta on 😉
Joo, onneksi tämä vaihtoehto on, jos matkakortille on ladattu aikaa. Me kuljetaan kuitenkin niin paljon pyörällä, että matkakortille tullaan lataamaan ainakin alkuun vain arvoa, eikä silloin tarkastusmaksua tietenkään voi perua jälkikäteen, kun ei ole mitään maksanutkaan kortin puuttuessa. Saa nähdä, miten käy! 😀
Tätä tuskaa ehkä helpottaa tieto etteivät tarkastajat anna tarkastusmaksuja lapsille. Meillä siis lapsella oli arvoa kortillaan mutta kortti kotona ja tarkastajat olivat miehelleni, joka lapsen kanssa liikenteessä, sanoneet etteivät lapselle voi tarkastusmaksua edes antaa.
Aijjaa, oho, okei! Minä olen valtavan kiitollinen joukkoliikenteestä ja siitä mielelläni maksan, mutta hyvä tietää tämä kokemus, jos ja kun korttien, sovellusten ja maksujen kanssa tulee säätöä.
Meillä jopa 11-vuotiaan matkakortti on aina muualla kuin lapsi itse. Jos hän on yksin liikkeellä, niin yleensä on jollain kaverilla tai itsellä lainata raha kertalippuun (muussa välineessä kuin bussissa ei toki kauheasti auta kun lippuautomaatin käyttö hakusessa). Äidin tai isän kanssa liikkuessa sentään homma on todella helppo! HSL applikaatiolla kun voi ostaa lapsellekin kertalipun ja se on saman hintainen kun matkakortilla maksaessa. Oikeastaan meillä nykyään tää vaihtoehto enemmän käytössä kuin itse matkakortti. 8-vuotiaalla ei tän takia vieläkään ole omaa matkakorttia…
Joo, applikaatio on tosi tosi hyvä juttu. Kinkkiseksi tämän tekee se, että mun puhelin on yritykseni nimissä, joten sen lapsen matkat sen laskulle ei taida toimia. Pitääkin kysyä kirjanpitäjältä, pystyisikö silti joskus käyttää applikaatiota myös lapsen matkoihin, jos ja kun joku sitä vaativa tilanne tulee.
Kuulin myös ystävältäni eilen, että ainakin Ärrältä saa sellaisia lasten matkakortteja, jotka eivät ole kenenkään nimissä. Niitä voisi ostaa kaksi; toinen minun ja toinen puolison lompakkoon. Tosin lapsi ymmärrettävästi odottaa kovasti OMAN kortin saamista, kun siitä on puhuttu 🙂
Just tuon takia lelupäivät on mun mielestä huono idea. Niin monen perheen elämään tulee lisää säätöä. Olen lastentarhanopettaja ja mun ryhmissä ei ole vuosikausiin (reilusti yli 10v) ollut lelupäivää. Oman lelun saa ottaa silloin kuin haluaa tai olla tuomatta ikinä. Näin siitä ei tule niin isoa juttua. Joillekin on tosi tärkeää tuoda joka päivä joku oma lelu mukana, jotkut eivät tuo ikinä. Näin vanhempien on helppo toimia sen oman lapsen mukaan. Siinä perheessä, jossa lapsi haluaa aina lelun voidaan kehittää joku systeemi miten se otetaan joka päivä mukaan. Muut voivat unohtaa koko asian. Omalle lapselleni toi turvaa se, että joka päivä oli mukana joku lelu. Kiitos siis siitä, ettei hänenkään ryhmässä vaalittu mitään lelupäiväkäytäntöä. Tämmönen vaan tuli tästä mieleeni.
Oi kyllä, juuri näin! Mä v-i-h-a-a-n lelupäiviä: jos se on muistettu jo illalla, ei samaa lelua kuitenkaan haluta aamulla. Ja aamusta kuluu surkean paljon aikaa sen lelun valitsemiseen ja etsimiseen ja neuvotteluun siitä mikä se lelu voi olla (ei kauko-ohjattavaa autoa päiväkotiin rikottavaksi eikö mitään miljoona pientä osaa sisältävää peliä tms.) Ja kymmenet ovat ne kerrat kun koko lelupäivä on unohdettu. Se fiilis kun ihmettelet aamulla päiväkodissa miksi kaikkien muiden lasten lokeroista pilkottaa joku paloauto tai pehmolelu! Sitten sovelletaan: muistellaan että autossa saattaisi pyöriä penkin alla joku pikkuauto (jota ei tietenkään löydy kun sitä autoa lähdet tuskaisena penkomaan), neuvotellaan josko pärjättäis ilman tai sitten vaan nöyränä takaisin kotiin sitä lelua hakemaan. Pienempänä lapselle kävi onneksi se, että se lelu lainattiin toisen päiväkotiryhmän leluista. Nyt isompana pitäisi olla joku kaverit kadehtimaan saava lelu mukana, en pidä tästä lelupäivän ranking-asetelmasta lainkaan. Mutta ah, monet on tuskat tämän konseptin kanssa enkä vaan ymmärrä mikä se pedagokinen hyöty on, jota näillä lelupäivillä haetaan. Sitten on myös konsepti ”ulkolelupäivä” ja taas pitäisi olla joku hassunhauska ja vinkeä ulkolelu päiväkodissa mukana. Mitä ne ees on? Ei meiltä löydy muita kuin risoja ämpäreitä ja pulkkia. Frisbeet lentävät aina päiväkodin katolle. En suosittele.
Mä suhtauduin epäileväisesti lelupäiviin juurikin tuon eriarvoistamisen takia. Että tuleeko leluista joku kilpailu siitä, kenellä on hienoin ja uusimpien leluvillitysten mukainen. Ja tietty jännitti myös säädön määrä.
Toisen lapsen ryhmässä ei ollut ollenkaan lelupäivää ja leluja ei saanut tuoda päiväkotiin. Pidin sitä hyvänä käytäntönä sitäkin. Mulla hajoaisi pää, jos joka päivä saisi viedä jonkun lelun. Meidän vanhempien huolehdittavaksihan se lopulta jäisi, että lelut palautuvat myös kotiin. Eli päiväkodin mustaan aukkoon ne häviäisivät.
Nyt toisen lapsen ryhmässä on ollut vuosien ajan lelupäivä, ja minä kyllä tykkään siitä systeemistä. Ollaan muistettu parin viikon välein tuleva päivä 99 prosenttisesti. Meillä kun on tapana eteisen kalenteriin merkitä tällaiset asiat, ja siitä on sitten vielä kotoa lähtiessä helppo vilkaista, oliko jotain muistettavaa. Mutta sitten tulee näitä säätöaamuja, kun muistettavaa ja muuttujia on sen verran paljon, että pakka ei pysy kasassa. Ja ymmärrän, että muissa perheissä näitä pakan hajoamisia tulee erinäisistä syistä helpommin.
En ole myöskään huomannut mitään ”leluilla lesoilua”, mutta en tietenkään näe koko kokonaisuutta. Enemmänkin lapset ovat tosi iloissaan ja näyttävät aina aamuisin muidenkin lasten vanhemmille, mitä ovat tuoneet: yllätysmunista tulevia muovikrääsäukkoja, kolhuille ajeltuja leluautoja, pehmoleluja ja sen sellaista. Ehkä se on vanhempien hiljainen yhteisymmärryskin siitä, että mitään kauko-ohjattavia helikoptereita ei päiväkotiin oteta.
Itse tykkään myös ihan valtavasti siitä, että joka toinen viikko on sitten kirjapäivä. Sydän on pakahtua, kun lapset innoissaan esittelevät toisilleen tuomiaan kirjoja. Niitä sitten selaillaan ja tutkitaan koko päivä – päiväpiirillä osaa luetaankin ääneen. Kaikki tällainen lukemista ja kirjarakkautta edistävä toiminta saa multa täyden tuen – vaikka sitten välillä meinaa pää räjähtää kaikesta muistettavasta 😀
Minulla on lelupäivistä kokemusta paitsi päiväkodin työntekijänä niin myös päiväkotilapsen vanhempana. Niin ja tietysti itse lapsena. Olen myös nähnyt monia erilaisia käytäntöjä.
Yksi on perinteinen lelupäivä kun lapset saavat tuoda kerran viikossa/kuukaudessa tyms. yhden lelun mukaansa, se esitellään toisille aamupiirissä, tai sitten ei esitellä, ja sillä saa leikkiä. Olen nähnyt lelupäivää käytettävän pedakogisesti siten että harjoitellaan lainaamista ja jakamista ja lelun ehtoina on ollut se että sitä voi lainata muille. Olen nähnyt lelupäiviä jolloin pitää tuoda lelu/peli jolla voi leikkiä yhdessä ja sellaisia että leluja pyydetään jonkun tietyn teeman sisältä. On ollut sellaista että leluilla leikitään tiettyyn aikaan päivästä ja sitten ne kerätään koriin ja sellaista että lelun saa pitää mukanaan koko päivän.
Sitten on se että vain unilelun saa tuoda ei muuta. Tähän liittyen olen nähnyt lapsia jotka itkevät perään kun vanhemmat ottavat eteisessä lelun joka menee odottamaan autoon. Olen myös nähnyt lelujen salakuljetusta päiväkotiin (taisin tehdä sitä lapsena itsekin).
Sitten on tämä malli missä lelun saa tuoda joka päivä jos tahtoo ja siitä ei tehdä isoa numeroa. Kyllä leluja joskus etsitään kissojen ja koirien kanssa, mutta lelu tuo monille lapsille iloa ja turvaa. Ja aina lelut ovat löytyneet lopulta. Jos ei sinä päivänä niin seuraavana.
Oman lelun tuominen päiväkotiin luo tiettyjä ongelmia. Toisella on hienompia ja kalliimpia leluja ja jollain vanhoja tai kotitekoisia leluja. Lapset käyttävät leluja vallan välineenä. ”Minä en ole sinun kaveri jos et lainaa tuota”. Tai kuten oma lapseni joka valitsi lelun aina sen perusteella mistä kaveri tykkää, koska tietyt kaverit leikkivät hänen kanssaan vain kun tietty lelu oli mukana. Kun tästä puhuin päiväkodissa niin hienosti vastasivat tähän pitämällä ensin täysin leluttoman viikon ja sitten koko lapsiryhmän kanssa yhdessä sovittiin pelisäännöt leluille ja sille miten niitä lainataan tai ei lainata ja keskustelivat kaveruudesta.
Omat lelut tuovat paljon mahdollisuuksia päiväkodin arkeen, mutta myös vaaranpaikkoja juuri tuon eriarvoisuuden muodossa. Joka tapauksessa minusta kaikista huonoin vaihtoehto on se että on sillointällöin lelupäivä johon ladataan valtavasti odotuksia ja se pitää muistaa ottaa ja lelut esitellään piirissä kavereille Koska juuri se korostaa leluja ja lataa niihin niin valtavasti odotuksia. Mitä jos jonkun lapsen leluesittelyä pehmotiikeristä ei kukaan jaksa kuunnella kun kaikkia kiinnostaa kaverin vilkkuvaloinen rogotti tai laulava yksisarvinen? Ja miltä tuntuu siitä lapsesta joka tosiaan unohti sen lelun kun tulee hänen vuoronsa ja hänellä ei sitä lelua ole joten vuoro hyppää hänen ylitseen? Minusta omaan leluun ei pidä ladata enempää jännitystä ja säpinää kuin mitä lapsi itse siihen luo. Siksi pidän ehdottomasti parhaana systeeminä sitä että joka päivä saa tuoda yhden lelun jos tahtoo, mutta pakko ei ole ja kaikki esittelykierrokset unohdetaan. Lelun saa näyttää aamuhetkessä kaikille ja kertoa siitä jos haluaa, mutta ei odoteta kaikkien kertovan.
Mä olen kokenut, että se lelupäivän kutkuttava jännitys on lapsille kiva asia, mutta kuten sanoin, tämä on vain minun tuntumani, enkä näe koko kokonaisuutta.
Ja unohtui lisätä, että aikaan, kun leluja ei toiseen ryhmään saanut tuoda, unilelun kyllä sai. Se toi etenkin ihan pienelle turvaa.
Eskarissa näiden asioiden kanssa ollaan paljon vapaampia; leluja saa tuoda melkein miten lystää ja niitä lainaillaan kavereille sinne ja tänne. Itselleni en enää koe näin isomman lapsen kanssa tämän aiheuttavan säätöä. Lapsen voi jo olettaa olevan itse vastuussa tavaroistaan, ja opettaahan tuo myös vastuunkantoa lapselle. Niistä meillä lainassa olevista leluista pitää kyllä välillä huomauttaa, että olisi varmaankin jo aika palauttaa ne.
Juu ei tarvitse seitsemänvuotiaalle omaa, HSL apilla äidin tai iskän puhelimesta se lippu. Jos/kun lapsi ei vielä liiku yksin. Ja yksinkin liikkuessa lapsen oman puhelimen HSL appi voi olla paras vaihtoehto, vähemmän hukattavaa/muistettavaa.
Juuri tänään mietin, kun kuljen itse ”arvolla”, että enhän itsekään oikeastaan tarvitse korttia enää, puhelin on kaikin puolin kätevämpi. Ja kuten joku jo sanoikin, niin saman hintaiset liput.
Ja laskuhan tulee puhelinlaskulle, eli edes luottokorttitietoja ei tarvitse laittaa.
No mä olen miettinyt ihan samaa, että mäkin kuljen arvolla, joten miksi ihmeessä pidän sitä korttia vielä mukana. Puhelimesta loppuu aika usein akku etenkin näin pakkasilla, ehkä siksi.
Lapsi odottaa kovasti omaa korttia, kun ollaan siitä menty puhumaan. Katsotaan nyt, miten tehdään. Yksi vaihtoehto on se, mitä kuulin eilen ystäväni tekevän: he ovat ostaneet Ärrältä lasten matkakortin, joka ei ole kenenkään nimissä, toisin kuin ne HSL:n toimistosta haettavat. Näin saisi tarvittaessa lapsen matkakortin molempien vanhempien lompakkoon. Mun puhelimella ei taida voida ostella lapselle lippuja, sillä liittymä on yritykseni nimissä.
Eiköhän tähänkin joku meille hyvä tapa löydy, kun hetken aikaa asian kanssa säädetään 😀
Haa, tutkin nyt tuota HSL:n sovellusta tarkemmin ja kas, sinne voi myös laittaa korttiveloituksen. En tosin tiedä, miten sen saa päälle. Nyt kun olen kortin sinne lisännyt, ehkä maksut menevät puhelinlaskun sijaan kortille. Pianhan sen näkee 😀
Joo menee kortille. Mullakin on firman maksama liittymä jolla ei voi ottaa puhelinlaskulle mitään ylimääräistä. Eli matkakorttihommat menee luottokortin kautta.
Nonni, hyvä juttu. Tämä voisi olla se ratkaisu. Sitten jos juhlallisesti kuitenkin haetaan HSL:n toimistosta lapselle ihan oma lippu, mutta ei ladata sinne kuin ihan varalle muutama euro.
Plussaa kännykkälipussa on pidempi voimassaoloaika (80 minsaa hki sisäinen), miinusta se että lippu pitää olla siinä vaiheessa kun astuu kulkuväliseeseen (ja ettei ratikkalippua oo). Siis jos sattuu olemaan sitä tyyppiä joka juoksee bussiin tai ratikkaan viime tingassa ja siinä 100m pikajuoksun aikana on aika paha ostaa lippua kun pitää seurata pyörät ja autot ettei jää alle 😉 Mä oon yksittäisissä lipuissa onnellinen sekakäyttäjä 😉 Kausikorttikin oli kännykässä just 30 päivää ja silloin tuli muutama miinus (plussaa on se, että voi ladata kätevästi kotona eikä tartte mennä ärrälle). Nimittäin näinä räntä-sadesade keleinä kännykkälipun kaivelu kaatosateessa ei oo niin kivaa. Toisekseen pitää stressata että kännykän akku riittää ja sit jäätyneillä nakkisormillä kännykän auki saaminen on vaikeeta (ei toki niin väliä jos menee ratikalla tai metrolla). Niinpä lopputalven kausikortin latasin sit kortille…mutta joka tapauksessa mobiilisovellus on ihan superjees. Niin joo ja autoileva työkaveri keksi myös syyn miksi kannattaa käyttää matkakorttia…nimittäin liityntäparkkiin ei mobiililippu käy…
Joo toi voimassaoloaika on tosi jees! Siinä ehtii täältä Hertsikasta käydä vaikka luonaalla tai asioilla Itiksessä ja sujahtaa samalla lipulla takaisin. Samaten se, että koskaan ei ole kortilta arvo loppu, kun on kiire tai kun on jossain keskellä Vantaan peltoja, jossa korttia ei pääse lataamaan 😀
Meillä ei toimisi, ettei lapsi saa omaa matkakorttia. Se kun on eskarilaiselle ison lapsen statussymboli ja todellakin on siis mentävä HSL:n palvelupisteeseen jonottamaan synttäreiden jälkeen.
Kantakaupungissa asuvalle matkakortti on vielä relevantti kun ratikkalippu on paljon halvempi kuin mobiililippu (1,70 vs 2,20). Mä taktikoin niin, että maksan matkakortilla ratikkamatkat ja kännykän appilla bussilla kulkemista vaativat matkat (kun mobiililippu on voimassa 80 minsaa ja toisaalta matkakortin lataaminen on niin vaivalloista kun latauspaikkoja ei oikein kodin lähellä ole). Mutta tämä säätö loppuu sit kun lvyöhykeuudistus tulee…
Vähän sama joo, omaa matkakorttia odotetaan.
Aikuisten matkakortista ei varmaan voi maksaa lasten (puoleen hintaan olevaa) matkaa? Mä kun välillä maksan matkakortillani muiden aikuisten matkoja, mutta en muista, että ”lippuleimasimissa” olisi mahdollisuutta ostaa samalta kortilta erikseen lastenmatkaa. HSL sivutkaan eivät osanneet tässä auttaa.
No mutta, kuten sanottu, eiköhän tästäkin synny just meidän perheelle sopiva tapa, kunhan vähän aikaa ihmetellään ja säädetään 🙂
Hei kuule, täytyy tästä vielä ”varoittaa” – olen itsekin ostanut joskus oman kortin arvolle toiselle aikuiselle lippua, mutta nyt kun lapsen täyttäessä seitsemän aloin lueskelemaan HSL:n sivuja, niin törmäsin asiaan ”Haltijakohtainen kortti” ja ”Henkilökohtainen kortti”. Ja jos oikein ymmärsin, niin täytyisi olla nimenomaan ”haltijakohtainen kortti”, että sillä ylipäänsä saisi ostaa toiselle henkilölle lippua. Että henkilökohtaisella ei saa ostaa lippuja, aivan sama arvoa vai aikaa vai mitä, kuin itselle vain. Kuukausilippujen hinnoissa on myös suuria eroja näiden kahden korttityypin välillä. Tästä on muutama kk aikaa, niin en ihan tarkkaan muista, kun nimenomaan yritin sitä lapsiasiaa selvittää. Ja toki, en tiedä kumpi sinulla on. Mielestäni minulla on henkilökohtainen, mutta toisaalta ihmettelen, miten leimauslaite kuitenkin antaa ostaa esim. kaksi arvolippua peräjälkeen – mutta ehkä ne laitteet eivät ole niin hienostuneita kuitenkaan.
Tästä syystä esim. nyt kun äitini ei enää pysty matkustamaan julkisilla ja hänen kortilleen on jäänyt arvoa jonkin verran, niin sitä arvoa ei mitenkään pysty käyttämään ja jos minä käyttäisin tällä henkilökohtaisella matkakortilla olevaa arvoa, niin se ymmärtääkseni olisi tarkastusmaksun paikka, jos tarkastus tulisi.
Mutta leimasimissa ei tosiaan ole mahdollisuutta ostaa aikuisten matkaa ja heti perään lasten matkaa samalta matkakortilta – MUTTA en tiedä johtuuko se laitteesta vai jotenkin siitä, minkälainen kortti on.
Mutta halusin vain mainita tämän, kun en tiedä, että voiko tuosta sitten joutua tarkastajan kynsiin, josko on ostanut henkilökohtaisella kortilla toisellekin matkan. – – – Vielä lopuksi vähän surffasin ja useammallakin keskustelupalstalla kirjoitettiin, että saisi ostaa kaverille matkan, JOS itse matkustaa samalla, mutta tätäkään tietoa en kyllä HSL:n sivuilta selkeästi löytänyt suuntaan enkä toiseen. HSL:n sivuilla sanotaan vain, että henkilökohtainen on henkilökohtainen ja haltijakortilla saa sitten maksaa kenet vain sitä saa käyttää kuka vain.
Sekava selostus, mutta tuli nyt vaan mieleen. 😀
Täh, no jo on kummallista 😀 Että voin leimata ja ostaa sellaisen lipun, jota ei saisi oikeasti ostaa ja käyttää 😀 Mä olen kyllä aina matkustanut itse mukana, jos olen ostanut kortiltani lipun myös toiselle. Mä en kyllä yhtään tiedä, minkälainen kortti mulla on. Vanhan hain muistaakseni ihan toimistosta, mutta tämä nykyinen on lippu-uudistuksen jälkeen Ärrältä ilman mitään kommervinkkejä saatu lärpäke.