Mä tein sen teidän suosituksesta – ja teidän varoituksista huolimatta. Kävin kampaajalla ja leikkautin otsatukan! Samalla lähti myös parikymmentä senttiä latvoista, joten kapisesta ketunhäntäruoskasta ei ole enää jäljellä kuin muutamia blondeja sattumia siellä täällä. Muuten kuontalon väri on taas täysin omani.

Kotiutuminen uuteen päävärkkiin on sujunut välillä iloisissa ja välillä epävarmoissa meiningeissä. Otsatukka peittää raskauden jälkeisen sulkasadon aiheuttamat kaljukolmiot, ja siistityt latvat tekevät olosta skarpimman. Hiusten ohentuminen hurjissa määrin ei tunnu enää niin kamalalta, vaikka otsatukan takia pituuksissa on paksuutta nyt vielä vähemmän.

Toisaalta mä välillä ihan hätkähdän vilkaistessani peiliin. Näytän ihan opiskeluaikojen itseltäni, sillä niihin aikoihin mulla on viimeksi ollut otsatukka. Näytän nyt myös ihan äidiltäni. Sekä opiskeluaika että äitini ovat ihania, toki, mutta tahtoisin silti näyttää enemmän ihan vain minulta tässä hetkessä. Kuvat paksuista ja alaselkään asti ulottuvista hiuksistani saavat mielen haikeaksi (kuten tämän postauksen aikaan, yhyy). Esikoinen tuijottaa uusia hiuksiani epäilevästi ja on yhä varmempi siitä, että kampaajat ovat kiduttajia ja että hän painelee tästä edespäinkin muina Ronja Ryövärintyttärinä hiuksissaan, joita ei ole koskaan leikattu. Totuttelua siis vaatii vähän kaikilta.

Hiuksia tuntuu nyt lähtevän vähemmän kuin aikaisemmin. Joko se johtuu siitä, että nyt on parikymmentä senttiä vähemmän, mistä lähteä. Tai siitä, että päästä on jo lähtenyt lähemmäs puolet hiuksista, jos ei enemmänkin. Tai siitä, että pahin on ohi. Tai että olen vain tottunut. Tiedä häntä. Taistelutoimiin tätä kropassani vellovaa vaihdevuosisimulaattoria vastaan on kuitenkin ryhdytty. Jo käyttämieni Priorin-kapseleiden lisäksi aloin lukijan muistuttamana syödä taas erikseen B12-vitamiinilisää. Tuo vitamiini on se ainut kinkkinen kasvissyöjälle, ja imetyksen aikana sitä ei luultavammin ole jäänyt omaan käyttööni tarpeeksi. Olen myös uittanut kutisevaa ja arkaa päänahkaani jojobaöljyssä, mikä on kuin onkin alkanut auttaa.

Tulevat viikot näyttävät, mitä mieltä pääni on muutoksesta. Niin sisältä kuin ulkoa. Joko leikkaan pituuksia vielä lyhyemmäksi (minkä varmasti tekisinkin, jos pääni ei olisi mallia pohjalainen talviperuna) tai sitten (todennäköisemmin) alan taas haikailla metrisen palmikon perään.

Vaikka leikkaus itsessään on hyvä kuin mikä, nyt tunnen vielä tarvetta pitää ihmisten ilmoilla mietintäpipoa.

Jaa