Kokoonnuimme tovi sitten Suomen Blogimedian tyyppien kanssa rallattelemaan pikkujouluja. Vedin jalkaan korkkarit, jätin hiukset auki ja sudin huuliin punaa – kaikkea sitä, mitä vauvan äitinä ei käytännön syistä tule tehtyä kuin ani harvoin. Ja pumppasin vielä lähtiessäni pullollisen maitoa jääkaappiin.

Jos muutama vuosi sitten kirjoitin siitä, miten kreisibailaaminen ei enää tunnu mitään, nyt fiilis on toinen. Ei paljettien heiluttaminen ja maljojen nostaminen enää samalta tunnu kuin silloin joskus, se on myönnettävä. Mutta juhliminen ei myöskään tunnu tekemältäni esitykseltä, jonka tarkoituksena on näyttää itselleni ja muille, että mikään ei ole muuttunut. Koska hyvänen aika, on muuttunut! Mutta sitä suuremmalla syyllä välillä pitää maitoläikkiä uhmaten vetää päälle silkkimekko ja tuntea iltayön pirskahtelu kehossa.

Olette varmaan kyllästymiseen asti kuulleet siitä, miten toinen vauvavuosi on totaalisen erilainen ensimmäiseen verrattuna. Mutta kun se on! Niin kaikin tavoin, että uusia yllätyksiä ja eroavaisuuksia löytyy joka viikko. Nyt hämmästelin sitä, miten rennoin mielin istuin iltaa. Ei tarvinnut miettiä tunnin jälkeen, että nyt viimeistään vauva jo kitisee. Puolentoista tunnin kuluttua ei kauhistuttanut, että nyt viimeistään vauva jo huutaa.

Suuritarpeisen vauvan kanssa kasvoi niin kiinni lapseen, että ei osannut olla kuin hytkyvä ja vauva sylissä ympyrää kiertävä jättitissi takkuisilla hiuksilla. Silloin kehoni sanoi ja suorastaan vaati olemaan vauvan kanssa koko ajan. Se on kai jokin luonnon järjestämä eläimellinen selviytymiskeino läpi tuon sumuisen ajan, sillä mitään muuta vaihtoehtoa olla ja tehdä ei ollut.

Nyt kroppa ei ole koko ajan varpaillaan, vaan pystyn irrottamaan itseni vauvasta muutamaksi tunniksi ilman kaipuuta, joka tuntuu fyysisenä kipuna ja hengityksen lamaannuttavana painona rintalastan päällä. Kun pakkasesta vain löytyy tarpeeksi maitoa, mies hoitaa homman, ja vauva sekä esikoinen saavat nauttia ajasta isänsä kanssa ilman jaloissa pyörivää mutsia.

Sillä aikaa minä saan hetken ajan ajatella vain itseäni. Silloin minä voin skoolata ystävien kanssa sieni- ja kääpävalmisteista tehdyillä drinkeillä. Noina hetkinä minä voin nauraa hölmöille sienivitseille ja vertaistuellisille kertomuksille omien ja muiden jälkikasvujen toilailuista. Pikkujouluja vietettiin huoneistohotelli Aallonkodin kattohuoneistossa, jonka jättimäiseltä terassilta aukeni huikaiseva näkymä valoja tuikkivaan Helsinkiin. Sitä näkymää katsellessani tuli jotenkin levollinen ja varma olo. Vaikka oman maapalloni pyöriminen onkin hidastunut vauvavuoden ajaksi, elämä tuolla ympärillä jatkaa säntäilyään. Ja mä kyllä ehdin taas juoksuun mukaan, vaikka välillä pistänkin hölkäksi.

Jaa: