Pääsimme esikoisen kanssa viettämään alkuviikosta likkojen iltaa, kun saatiin kutsu tänään ensi-iltansa saavan Helinä-Keiju ja Mikä-mikä-hirviön arvoitus -leffan ennakkonäytökseen. Tällaiset pienet pyrähdykset ihan vain kahdestaan tulevat tarpeeseen niin itselleni kuin Minimelle. On ihanaa voida keskittyä vain häneen sekä meidän tyttötiimiin, joka on uudenlaisessa arjessa väistämättä jäänyt vähemmälle huomiolle. Samalla mies ja kuopus pääsivät viettämään kahdestaan aikaa kaupungilla. 

Olin tyttöjen leffaillasta niin täpinöissäni, että popcornien lisäksi lapsi sai valita kymmenen karkkia irtokarkkihyllystä. Kyllä hän nykyään saa karkkia silloin tällöin – sen siitä saa, kun periaatteena on, että lapsi syö kaikkea samaa mitä me aikuisetkin – mutta irtokarkkilaareilla kerta oli ensimmäinen. Ja voi, millä hartaudella karkit valittiin, vaikka likka ei ihan tainnut edes tajuta, mitä on tekemässä.

Hövelillä tuulella olin myös itse leffan suhteen, sillä lapsi livahti sinne vuotta liian nuorena. Aikuisen kanssa ikäsuositus kun on 4 vuotta. Näemmä otin huomaamattani tavaksi jatkaa perheessä kulkevaa perinnettä, sillä olen itse ollut isäni kanssa katsomassa leffateatterissa muun muassa James Bondeja ala-asteikäisenä. Ja miten vahvat ja hyvät muistot niistä leffakerroista on jäänytkään! Nykyäänkin isin kanssa nähdessämme suunnistetaan monesti leffateatteriin, vaikka lasten myötä se vaatii vähän enemmän suunnitelmallisuutta kuin ennen.

Helinä-Keiju ja Mikä-mikä-hirviön arvoitus -elokuvan ikäraja on kyllä ihan paikallaan, sillä raina on jännä ja vähän pelottavakin. Se huomattiin heti traileria katsoessa. Siksi pohjustinkin leffakokemusta kertomalla, että hirviö on vain pelottavan näköinen, mutta oikeasti se on kiltti hirviö, joka tahtoisi paljon kavereita. Se oli siis lapseni, joka kesken esityksen muutaman kerran spoilasi toteamalla kovaan ääneen vieressä istuvalle Kaamokselle, että ”se on oikeasti kiltti”.

Aikuiskatsojalta pisteet siitä, että leffa oli viihdyttävä myös kovimman keiju- ja hirviöiän ohittaneille. Kyllä ne Disneyllä osaa. Täytyy silti sanoa, että vähän ihmettelin hirviön muodonmuutosta elokuvan loppupuolella. Olisi ehkä vähempikin riittänyt kuin sellainen otus, joka yhdistää sarvipäistä perkelettä, tulisilmäistä lepakkoa ja kirkonpolttomusiikkilevyjen kansikuvitusta. Lapsi ei tuota elokuvan loppupuolen hirviötä kuitenkaan aristellut, mitä vähän ihmettelin. Se oli oikeasti pelottava. Saattaisiko sitten johtua siitä, että hänen päähänsä ei ole syötetty mielikuvia siitä, miltä näyttää pelottava. Rakastaahan hän Totoroakin, joka sekin karjuvana kummitusotuksena voisi tuntua pelottavalta.

Ehkä lapsen mieli osaa nähdä sen, mikä Helinä-Keiju -elokuvan opetus on: älä koskaan tuomitse toista ulkonäön tai huhupuheiden takia. Tutustumalla tyyppiin voitkin saada hänestä hyvän ystävän. Sitä ohjetta tuo rakas esikoiseni tosiaan noudattaa. Hän ystävystyy missä ja kenen kanssa vain alle kahdessa minuutissa. Tärkeintä on kaverit ja aina on päällä kaverivajarit. Niistä kymmenestä karkistakin jaettiin puolet vieruskavereista pienemmän kanssa.

Jaa: