Olipa kerran päivä, kun tajusin murjotukseni ylittäneen koko perheen sietokyvyn. Etenkin omani. Olin ollut viikkojen ajan suupielet alhaalla raahustava isovatsainen ameba, jota ei kiinnosta tai huvita yhtään mikään. Nyt oli aika saada palanen toimeliaasta ja elämäniloisesta minusta takaisin – jos ei muuta niin väkisin.

Mietin, mikä minulle yleensä tuottaa iloa ja onnea. Tajusin, että emme olleet käyneet aikoihin perheen kanssa retkellä, vaikka se on koko kolmikollemme mieluista puuhaa. Niinpä päätimme eräänä vapaapäivänä pakata eväät ja nuotiopuut reppuun ja lähteä metsäretkelle. Vaikka miehen valmistaessa eväitä olisin vielä mieluummin jäänyt kotiin tuijottamaan kattoa, mieli alkoi piristyä heti päästyämme takapihan polun kautta metsään.

Kävelimme muutaman kilometrin päässä sijaitsevalle Fastholman autiohuvilalle, jossa taitaa olla kotimme lähin nuotiopaikka. Lempeä tuuli hulmutti hiuksia, meri tuoksui suolalta ja polulle tipahdelleet oksat rasahtelivat allamme. Teki mieli ottaa muutama iloloikka! Perillä laitoimme nuotion palamaan, minkä jälkeen teimme tuttavuutta huvilan pihassa asuviin oraviin, etanoihin ja perhosiin. Poimimme pihan useasta omenapuusta kotiin vietäväksi repullisen herkkuja, joista teimme myöhemmin kuivurilla omenanameja.

Eväät maistuivat erityshyvältä, kuten aina ulkona syödessä. Syksy tuoksui ilmassa, ja palavan puun räsähdellessä oli jotenkin helpompi hengittää. Istuin pitkän aikaa vihreää maalia halkeilevan penkin päällä höyryävä kaakaomuki käsissäni. Tuijotin puiden takana kimmeltävää merta ja mietin, mikä onni onkaan saada olla juuri minä ja juuri tässä. Ei ole mitään murhetta, johon eväsretki metsään yhdessä perheen kanssa ei auttaisi.

Jaa