Olipa kerran päivä, kun tajusin murjotukseni ylittäneen koko perheen sietokyvyn. Etenkin omani. Olin ollut viikkojen ajan suupielet alhaalla raahustava isovatsainen ameba, jota ei kiinnosta tai huvita yhtään mikään. Nyt oli aika saada palanen toimeliaasta ja elämäniloisesta minusta takaisin – jos ei muuta niin väkisin.
Mietin, mikä minulle yleensä tuottaa iloa ja onnea. Tajusin, että emme olleet käyneet aikoihin perheen kanssa retkellä, vaikka se on koko kolmikollemme mieluista puuhaa. Niinpä päätimme eräänä vapaapäivänä pakata eväät ja nuotiopuut reppuun ja lähteä metsäretkelle. Vaikka miehen valmistaessa eväitä olisin vielä mieluummin jäänyt kotiin tuijottamaan kattoa, mieli alkoi piristyä heti päästyämme takapihan polun kautta metsään.
Kävelimme muutaman kilometrin päässä sijaitsevalle Fastholman autiohuvilalle, jossa taitaa olla kotimme lähin nuotiopaikka. Lempeä tuuli hulmutti hiuksia, meri tuoksui suolalta ja polulle tipahdelleet oksat rasahtelivat allamme. Teki mieli ottaa muutama iloloikka! Perillä laitoimme nuotion palamaan, minkä jälkeen teimme tuttavuutta huvilan pihassa asuviin oraviin, etanoihin ja perhosiin. Poimimme pihan useasta omenapuusta kotiin vietäväksi repullisen herkkuja, joista teimme myöhemmin kuivurilla omenanameja.
Eväät maistuivat erityshyvältä, kuten aina ulkona syödessä. Syksy tuoksui ilmassa, ja palavan puun räsähdellessä oli jotenkin helpompi hengittää. Istuin pitkän aikaa vihreää maalia halkeilevan penkin päällä höyryävä kaakaomuki käsissäni. Tuijotin puiden takana kimmeltävää merta ja mietin, mikä onni onkaan saada olla juuri minä ja juuri tässä. Ei ole mitään murhetta, johon eväsretki metsään yhdessä perheen kanssa ei auttaisi.
Voi miten sydämellisesti kirjoitettu. Ja miten ihanat eväät. Omakin mieli parani, vaikka noita eväitä edelleen hiukan kadehdin. Kyllä se niin on, että omankin jälkikasvun kanssa on metsään mentävä.
Kaikkea hyvää odotukselle – sydän kylmänä pelkäsin, mitä sinulle on sattunut, kun oli yksin hiljainen blogipäivä ja sitten hymistelin itselleni, että minähän olen kuin lähiömutsin varamutsi. Onneksi kaikki on hyvin. Erinomaisesti, jopa.
Hei, miten minimen kantaminen onnistuu mahan kanssa? Itse olen ajatellut että kantoreppua ei voi nyt käyttää kun lantiovyötä ei saa lantiolle, mutta miltä tuntuu lantiovyö mahan päällä? Onko paino olkapäillä?
Tuli tosiaan yksi hiljainen blogipäivä miehen vapaan viikonlopun kunniaksi. Sen verran harvinaista herkkua voida hänen kanssaan perjantai-iltana köllötellä, että otin vapaata blogista 🙂 Ihana olet, kun mun puolesta olet ollut huolissasi. Kaikki on onneksi niin hyvin kuin voi olla raskausmyrkytysepäily niskassa.
Tämä mielenparannusretki tehtiin pari viikkoa sitten, ja just tänään miehen kanssa pohdin, että taitaisi olla taas aika käydä vähän tuulettamassa mieltä metsässä.
Kantaminen raskaana ollessa onnistuu paremmin kuin kuvittelinkaan. Kun kantaa selkäpuolella, lantiovyö tulee ihan rintojen alapuolelle, jotta lapsi näkee kyydistä muutakin kuin mun selän 🙂 Reppu ei näin kantaessa paina mahaa lainkaan, etenkään kun vauva on laskeutunut. Hikireippailla näin ei kyllä voi, sillä muutenkin vaikeutunut hengitys hankaloituu entisestään, kun rintalastaan kohdistuu painetta. Paino on siis olkapäiden lisäksi rintalastalla.
Retkeilyn virkistävää ja päätä avaavaa vaikutusta ei ihan oikeasti kunnolla muista ennen kuin sen kokee. Mullakin oli pää ihan solmussa ennen kuin lähdettiin mökille ja kierreltiin siellä luonnossa. Seuraavan viikon alku kulki taas sata kertaa kevyemmin!
http://www.lily.fi/blogit/ilman-sinua-olen-lyijya/saalittava-syksy
Näyttää täydellisesltä retkeltä 🙂
Moikka! Edelliseen postaukseesi liittyen: mulla todettiin kohtalainen raskausmyrkytys viime heinäkuussa. Itsekin ihmettelin, mistä sellainen tuli, sillä sille altistavia tekijöitä ei ollut. Loppuraskaus oli todella stressaavaa aikaa, kun mittasin jatkuvasti verenpainetta (jep, ostettiin sellainen kotiin tämän raskausmyrkytysepäilyn vuoksi) ja stiksasin pissaa neuvolasta pöllimilläni tikuilla. Pitkään pissa oli puhdas, mutta yhtäkkiä pomsahti yhdelle plussalle ja eräänä päivänä oli jo kahdella plussalla. Silloin kävimme Kättärin päivystyksessä, jolloin saimme vielä luvan lähteä kotiin, kun paineet olivatkin malitillisemmat. Saimme kuitenkin seuraavalle viikolle kontrolliajan ja siltä reissulta ei palattukaan kotiin ilman vauvaa. Viikot oli tuolloin jo 40+1, paineet koholla ja proteiinit yhdellä tai kahdella plussalla. Lääkäri ilmoitti, että synnytys käynnistetään nyt ja asensi samantien ballongin. Olin tietenkin toivonut luonnollisella tavalla käynnistynyttä synnytystä, mutta ballongikäynnistys tuntui tosi luonnollisesti. Siitä ei pahaa sanottavaa. Raskausmyrkytys voi ihan ykskaks pahentua, joten kannattaa seurailla tilannetta. Paljon tsemppiä raskauden loppumetreille! 🙂
Luonto ja metsä hoitaa mieltä ja kehoa 🙂
Heippa! Kiinnostuin noista kuivatuista omenoista ja pistin oman satsin kuivumaan uuniin. Lmpöä oli 50'c, ja omput olivat uunissa 5h. Mistä tietää, että ne ovat valmiita? Ilmeisesti niiden kuuluu jäädä pehmeiksi ja nahkeiksi, mutta kuuluuko niiden tuntua kosteilta? Ei vissiin?
Voi, olisipa kiva päästä nyt mökille. Ehkäpä vauvan synnyttyä ehditaan vielä myöhäissyksyn mökkireissulle ja samalla poimimaan kohmeisia suppilovahveroita.
Just tähän hetkeen täydellinen!
Kiitos, kun jaoit tarinasi! Minäkin sain onneksi kaverilta lainaan mittarin ja neuvolasta pissatikkuja. Niiden kanssa seurataan tilannetta. Huojentavaa kuulla, että ballongikäynnistyskin tuntuu luonnolliselta tavalta.
Todellakin!
Mä en ole tosiaan tehnyt kuivattuja omppuja uunissa, ainostaan kuivurissa. Mutta kosteilta ne eivät saa enää tuntua, mutta pehmeiksi ja nahkeiksi pitää jäädä. Koska omput eivät ole näkkärinkovia kuivuneina, ne pitää säilyttää ilmavasti. Toivottavasti sait omppunamisi onnistumaan!