Viikko alkaa raskausosteopatialla, jossa kerron ennenaikaiseen synnytykseen viittaavista oireista ja sitä, miten neuvolassa asiaan ei sanottu oikein juuta eikä jaata. Purskahdan holtittomaan itkuun, kun osteopatiaa minulle tekevä Marjo-Riitta sanoo, että olen varmasti ollut huolissani. Itku tulee varoittamatta ja yllättäen, mutta yksinkertaisen välittävät sanat saavat vasta itsenikin tajumaan, miten peloissani ja huolissani asian kanssa olen ollut.

Osteopatiakäynnin kruunaa kömpelyyteni, kun vessassa käydessäni pamautan pääni kaapin terävään kulmaan. Silmissä mustenee hetkeksi, veri valuu ja ohimolle ilmestyy komea vekki ja kuhmu. Saan luultavasti lievän aivotärähdyksen, sillä seuraavat pari päivää vietän päänsäryn sekä pahoinvoinnin kourissa.

Mutta muuten fiilis on hyvä. Menkkamaista kipuilua on vain vähän. Alkuviikosta tosin epämiellyttävä painontunne palaa toviksi pelottelemaan, mutta häviää sitten. Kropan kuulostelu on ehkä opettanut minut tunnistamaan harjoitussupistukset. Ne tosiaan taitavat ovat niitä hitaita ja raskaita möyrintöjä vatsassa, joita olen aikaisemmin luullut vauvan kuperkeikoiksi. Niiden aikana vatsa kun ehkä hieman kovettuu entisestään, mutta mihinkään ei satu lainkaan. Enemmänkin se tuntuu kutittavan hauskalta. Tämän oivalluksen ansiosta voin myös varmasti sanoa, että tuntemani menkkamaiset aaltoilut ja kivut eivät todellakaan ole niitä asiaankuuluvia harjoitussupistuksia.

Alan tällä viikolla ottaa alhaisen hemoglobiinin takia määrätyn raudan tabletin sijaan nestemäisenä. Miehen apteekista tuoma Compiron ei maistu niin pahalta kuin voisi. Ilta-aikaan siirretty rauta-annostus tahtoo kuitenkin unohtua, ja tunnen itsekin hemoglobiinin olevan edelleen laskussa.

Liikuntatauko jatkuu edelleen, mutta ei niinkään oman olotilani takia. Nyt syynä on yksinkertaisesti ajanpuute, jonka aiheuttaa päiväkodin loman ja omien vähäisten töideni yhdistäminen. Valvon myöhään ja nukun ihan liian vähän. On niin helppoa sanoa toisille, että muista sitten levätä, tuli mikä tuli. Mutta kun kyseellä on oma kroppa, viisaat neuvot tuntuvat unohtuvan.

Kesken viikon ja heinäkuun kylmyyden kesä tekee paluun. Mieletöntä ja vähän surullistakin, miten paljon säätila voi vaikuttaa fiilikseen. Aurinko ja lämpö tuovat mukanaan ilon ja onnen. Taas tuntuu siltä, että raskaana oleminen on ihanaa! Viime viikkoina kun olen löytänyt itseni miettimästä, että saisi tämä epätietoisuus ja pelon kanssa eläminen jo loppua. Parantuneen olotilan ja lämpimänä tanssivan auringon ansiosta nyt on kuitenkin helpompi tsempata itseään nauttimaan raskaudesta.

Laskettuun aikaan on enää vajaa 100 päivää, todennäköiseen syntymäaikaan vielä vähemmän. Aurinko kutittaa varpaita, vauva soittaa kohdun seinämillä rumpuja ja hymyilyttää.

Kaikki raskausviikko-postaukset täällä. Kuva satunnainen Instagram-otos tuolta viikolta.

Jaa: