Helmikuu 2014. Menkkojen pitäisi alkaa maanantaina, mutta iltaan mennessä mitään ei vielä näy. Käyn malttamattomana ostamassa raskaustestin ja teen sen heti, vaikka aamupissaahan sille tikulle etenkin näin varhain pitäisi lorotella. Kolmen minuutin ajan mies painii lapsen kanssa sängyllä ja mä järsin kynsinauhojani ja järjestelen pöydällä olevien kirjojen kulmia suoriksi. Sitten hiivimme yhdessä vessaan. Mies kääntää tikun. Kestää muutaman sekunnin ennen kuin mä tajuan, että testiviivan vieressä on toinen haalea viiva. Tutkimme sitä miehen kanssa vuorotellen ja pohdimme, että voisiko se olla. Ei kai nyt sentäs?

Lapsi on mustasukkainen testin saamasta huomiosta ja nappaa tikun itselleen. Siinä se juoksee raskaustesti kädessä ympäri kotia, eikä suostu antamaan tikkua takaisin. Kun sanon pissanneeni siihen, lapsi lopulta luopuu aarteestaan ja katsoo mua mietteliäänä alta kulmain.

Koska viimeksi olin valemenkkojen takia pitkällä raskaana, ja testin raskaudesta kertova viiva suorastaan välkkyi ja säteili punaisenaan, käyn ostamassa vielä toisen testin aamua varten. Aamulla mies herättää minut ennen kuin lähtee seitsemäksi töihin, jotta ehdimme jännittää testiä yhdessä. Lapsikin herää. Ja niin testi-ikkunaan piirtyy taas kaksi viivaa. Nyt se toinenkin on selkeä, vaikkakaan ei ensimmäisen raskauden tapaan paksu ja kirkuvan punainen. Viime kerralla purskahdin itkuun tajutessani todella olevani raskaana, nyt suhtautumiseni on arkinen. Että onpas aikamoista, ja sitten voitaisiin pestä hampaat, että ehditään päiväkotiin.

Aamupalan jälkeen mua kuvottaa tovin. Hitto soikoon, luonko mä nämä raskausolot itselleni jo tässä vaiheessa, koska pelkään niitä niin paljon?

Testipäivänä on ensimmäinen työpäivä uudella työhuoneella. Keskittymiskyky on aluksi vähän hukassa. Tekisi vain mieli ladata puhelin täyteen erilaisia raskausappseja. Puistelen päätäni ja mietin, että en kai mä nyt taas halua lainata kirjastosta kaikkia maailman raskaus- ja vauvaopuksia, luulin jo päässeeni siitä vaiheesta ykkösen kohdalla! Kun vihdoin pääsen työhön sisälle, unohdan koko raskauden moneksi tunniksi.

Viikon kuluessa raskaus alkaa tuntua. Kuvottaa ja rintoja kiristää. Syön kuitenkin reippaasti lounaat, vaikka ruokaa ei tee yhtään mieli. Bodycombat-tunnin jälkeen olo on todella huono. Ottaa päähän, sillä kyllä mun pitäisi kevyesti jaksaa kovempiakin jumppia vielä ainakin pari kuukautta. En ala, jos joudun jo tässä vaiheessa siirtymään johonkin hemmetin raskauszumbaan.

Hajamielisyyskin hyökkää kimppuun. En ole aikaisemmin unohtanut hoitokassia kotiin lasta päiväkotiin viedessäni, mutta tällä viikolla niin käy kaksi kertaa. Kerran lähden myös töihin ilman laukkua. Onneksi avaimet ovat taskussa, kun tovin käveltyäni tajuan kantamusteni olevan liian kevyet.

Pariisin Kevään keikalla kerron siskolle, että vatsassani loikoilee viisimillinen nuijapää, jonka pikkiriikkinen sydän on jo alkanut pumpata verta. Tällä kertaa sisko ei ala itkeä, kuten Minimestä kertoessani. Nyt se kikattaa hysteerisenä. Samat fiilikset.

Kaikki raskausviikko-postaukset täällä. Kuva satunnainen Instagram-otos tuolta viikolta.

Jaa: