Minimen suosikkikirjat eivät suurimmilta osin ole todellakaan niitä, joita minä olen hänen suosikkikirjoikseen yrittänyt tyrkyttää. Olen ostanut kirpputoreilta ihania vanhoja kirjoja satumaisen kauniilla kuvituksella. Arvaatkaapa vaan, onko lasta kiinnostanut esimerkiksi hempeät lumenhenkipiirrokset. Jep, ei sitten yhtään. Oma äitini onkin neljän lapsen kokemuksella hankkinut lapsellemme kirjoja, joita en itse turhamaisuuksissani olisi ikinä kirjahyllyyn ostanut. Kuten nyt vaikka Vau’kirjan opukset, joiden konseptia pidin liian liukuhihnatuotantona. Mutta pitihän se arvata. Lapsi on ollut niistä totaalisen täpinöissään!
Lapsi aloitti kirjaseikkailunsa Vau’kirjan Laula ja leiki -pehmokirjasta. Sen taikana taisi olla rapisevat ja hyvin suuhun tungettavat pehmoiset kangassivut. Kirjassa on lisäksi yksinkertaisten lastenlaulujen sanoja, joita olemme yhdessä hoilotelleet. Toinen suosioon noussut ensikirja oli WSOY:n Leena Junnilan Kot! sanoo kana -kirja, jonka värikkäistä ja kiehtovan yksinkertaisista eläinhahmoista kirjoitinkin jo aikaisemmin.
Seuraava suosikkinelikko on niin ikään äitini tuomisia. Otavan Vauva-sarjan kirjat ovat parhain esimerkki kirjoista, joita minä en jaksaisi katsella, mutta joita lapsi rakasti. Niissä on kurkistusluukkujen takana erilaisia kuvia teemojen mukaan. Etenkin värit- ja lemmikit-kirjat ovat olleet kieltämättä hyviä lapsen kielellisen kehittymisen kannalta. Itseltäni on taas rapistunut muutamat aivosolut, kun näitä piti plärätä viikosta toiseen.
Vau’kirjan Mitä vauva sanoo – ja Vauvat-kirjat olivat teholuvussa usean kuukauden ajan lapsen ollessa vajaa vuoden vanha. Niistä hitin taitaa tehdä niiden aihe. Vauva, eli lapsi itse! Kirjoissa vauvat tekevät lapselle tuttuja puuhia kuten kylpevät, nukkuvat, syövät ja käyvät laskemassa liukumäkeä.
Samaan aikaan suosittuja olivat myös Vau’kirjan Pikku-Eetu nähdään taas kirja -sekä arvostelukappaleena saamani WSOY:n Vauva!-kirja. Niissä pientä lukijaa viehättää taas sama ihana aihe kuin aikaisemmissakin kirjoissa: vauva itse.
Lapsen ollessa noin vuodenikäinen, mukaan tulivat uudet suosikit. Ja näistä tykkään myös minä! Lapsen ystävältäni synttärilahjaksi saama Eric Carlen klassikkosatu Pikku toukka paksulainen on hassun hauska tarina pienestä toukasta, joka syö viikon ajan valtavasti erilaisia ruokia ja muuttuu lopulta kauniiksi perhoseksi. Arvostelukappaleena saamani Soiva Laulukirja taas on lapsen kirjahyllyn eniten selattu ja paineltu kirja. Olen hehkuttanut kirjaa jo aikaisemmin, eikä sen hohto ole vieläkään laantunut. Tämä on siitä kiva nide, että sen parissa lapsi jaksaa viihdyttää tovin myös itse itseään painelemalla napista biisiä toisen perään.
Sitten siirrytään uudempiin suosikkeihin. Valittujen Palojen Kaupunki-luukkukirja on ollut niin hittikamaa, että mun on tehnyt välillä mieli piilottaa koko kirja. Ei taas sitä samaa kirjaa, en jaksa! Mutta onhan tuo kirja myös kiva. Siinä ei ole juurikaan tekstiä, mutta sitäkin enemmän pieniä yksityiskohtia täynnä olevia kuvia ja luukkuja. Kaupunkilaismuksulle on myös kiva tunnistaa kirjan sivuilta tuttuja juttuja.
Olipa Virtasilla joulu -kirjan myötä meillä on ollut joulutunnelmat siitä lähtien, kun tämän kirjan viime vuoden lopulla kaivoin esille. Eikä haittaa! Kirja on satukirjailijasuosikkini Marjatta Kurennimen, jonka tarinoita mies luki mulle iltasaduksi jo aikana ennen lasta. Kurennimen kieli on leikkisää ja oivaltavaa, ja kuvituksen ansiosta lapsi jaksaa sitä kuunnella. Muut Kurenniemet joutuvat kuvattomina odottamaan vielä tovin iltasatulistalle pääsemistä.
Viimeisimpänä suosikkikirjoissa on oman lapsuuteni saturakkaudet, Otto-Nalle ja Pupu Tupuna. Etenkin Tupuna on lapsesta niin superpupu, että kirjaa pitää lukea joka päivä. Ja yllätyksekseni mä myös jaksan kirjaa lukea uudestaan ja uudestaan, vaikka muistelin Pupu Tupunan olleen aikamoista söpöyshöttöä. Mutsius on taas näemmä tehnyt tuhojaan aivosoluissa!
Mitä kirjoja teillä plarataan kyllästymiseen asti? Me emme varmasti ole ainoita, jotka ottavat mielellään suosituksia mukaan seuraavalle kirjastoreissulle!
en nyt mene vannomaan, mutta mulla on hatara mielikuva että ekan kuvan pehmoiseen kirjaan olisi ollut myös jokin cd. mutta ei oo ainakaan enää tallessa, me kuuluttiin joku 2007-2009 tms tuohon
No kuule, meillä luettiin 1,5-vuotiaasta varmaan vuosi putkeen Richard Scarryn Iloista autokirjaa. Lapsi halusi _aina_ sen. Ihan totaalisen puuduttavaa. Sitten se siirtyi Mauri Kunnaksen Koiramäki-kirjaan, jossa on kolme eri koiramäkitarinaa. Se oli tosi mahtavaa vaihtelua, mutta kyllä siihenkin reilussa puolessa vuodessa kyllästyy. Sittemmin se on päässyt yhden kirjan maniastaan eroon ja nyt luetaan vaihtelevasti vaikka mitä. (no, luettiin tietty aiemminkin, mutta kyllä oli pakko välillä ”hukata” ne suosikkikirjat).
Haluaisin nostaa esille Teemu- ja Sanna-kirjat. Meidän alle 2-vuotiaalle ne on uponneet jo tosi pitkään ja isoveljelleen aikanaan myös. Selkeät kuvat ja tarinat.
Ja kyllä meillä on tykätty hirmuisesti myös äitiyspakkauksen lorukirjoista. Varmaan siksi, että niitä on tullut luettua jo heti vauvasta ja tosi pitkään siitä eteenpäinkin. Muutenkin olen yrittänyt lukea myös ihan loruja ja sellaista, kun jostain olen keksinyt, että sellaiset ovat kielelliselle kehityksellekin hyvästä.
Mut Pupu Tupuna on niin pitkä ettei meinaa vaan jaksaa. Ja joissain niissä on kyl melko hämärät juonenkäänteet. Nyt tehdään tätä ja hop – nyt ollaankin täällä. Ja ihan erityisesti inhoan niissä kapitaaleja. Mun on jotenkin vaikeampi hahmottaa lauseiden loppuja ääneen lukiessani kun ei ole pieniä kirjaimia ensinkään käytössä. Sit tulee välillä sellaista ontuvaa lukemista sen seurauksena.
Tatu ja Patu on ollut kans joidenkin kirjojen osalta tosi jees jo 3-vuotiaalle, samoin Viirut ja Pesoset. Mutta 2-vuotiaalle on sitten niitä Papu-kirjoja (tjsp.). Mä hokasin ne liian myöhään esikoiselle, mutta nyt voiskin bongata niitä tolle kuopukselle kirjastosta. Reilun 2-vuoden ikäisestä meillä on kyllä luettu myös Myyrä-kirjoja. Nekin on olleet suosikkeja.
Ja unohtui myös rikkiluetut Hupsutupsut. Hupsutupsun junamatka ja Hupsutupsu perustaa orkesterin. On tykätty.
Heh, eipä ole meilläkään mun tyrkyttämät kirjat välttämättä kiinnostaneet tippaakaan vaan tytöllä on itsellä hyvin tarkat mieltymykset lukemisten suhteen. Mutta hyvä niin – just luin Laajasalon & Salmen kirjoittamasta Kun kolmesta tulee neljä -oppaasta, että lapsilla on luontainen kyky valita omaa kehitystä tukevia kirjoja, jos sellaisia on tarjolla. Meillä on kyllä alusta asti luettu paljon, myös noita Vau-kirjoja, joista Eetu-kirjat ovat olleet suosikkeja. Mutta meillä on suurimpia hittejä olleet Tammen Kultaiset Kirjat, joita anoppi rupesi jo ennen tytön syntymää keräämään tälle. Tykkään noista kirjoista kovasti itsekin (jos sivuuttaa sen, että ne 50-60-luvulla kirjoitetut kirjat tyrkyttävät hyvin vanhanaikaisia sukupuolirooleja), sillä niissä on paljon mukavasti riimiteltyjä tarinoita, joita tyttö on aina tykännyt kuunnella. Mutta ne on just niitä kirjoja, joita saa lukea kyllästymiseen asti; yleensä yksi, korkeintaan kaksi kirjaa kerrallaan on suosikin asemassa ja sitten sitä samaa luetaan ja luetaan…mutta en kyllä valita; yhteiset lukutuokiot ovat varsinkin näin raskausaikana mahtava tapa yhdistää loikoilu ja yhdessä tekeminen…enemmän mua välillä kauhistuttaa, että taasko se tuo sen ärsyttävimmän palapelinsä, johon sillä kuitenkin menee viidessä sekunnissa hermot ja sitten ne palat lentelee ympäriinsä 🙂
Tatu ja Patu -kirjat (+saman sarjan Vera -kirjat) ovat suunnilleen minimen ikäisen tyttäreni suosikkeja. Ne ovat niin hulvattomia, että aikuinenkin viihtyy. Parasta sitten Mauri Kunnaksen.
Meillä erityissuosiossa ovat olleet Vera ja menopelit sekä Tatu ja Patu päiväkodissa.
Merkillisen suosittu on ollut myös tämä sattumalta meille eksynyt teos: http://www.schildts.fi/fi/litteratur/2330-sina-et-kuulu-tanne-beiron.html
Nostalgiapäissäni roudasin ison kasan Pupu Tupunoita kirjastosta, mutta yllätyksekseni ne olivatkin hieman pitkäveteisiä. Lapsi ei niistä aivan hurjasti innostunut, eikä äitikään. Jäin miettimään, että olivatkohan ne sittenkään lapsuudessa niin suuria suosikkeja kuin muistelen.
Mikko Mallikkaat taidan ottaa testiin seuraavaksi.
Sellaiset hempeät vesivärikuvitetut lorukirjat ovat meilläkin jääneet hyllyyn. Lorut uppoavat paremmin lorupussista nostettavina lorukortteina. Itse olen aivan ihastunut Jukka Itkosen lastenrunoihin ja toivon, että lapsikin niihin syttyisi ennen pitkää.
Meidän 1,5-vuotiaan pojan kestosuosikki ylitse muiden on Scarryn Hessu Kissan hauskat hetket. Löytyy paljon mopoja ja muita kulkuvälineitä, mutta on sieltä opittu myös värejä ja laskemisen alkeita. Yksi, joka ei nyt ole ihan niin suosikki, mutta äitikin tykkää, on Iloiset äänet: Lintuja. Ihanat oikeat lintuäänet! Nalle Nopsat liikuteltavine osineen on luettu kohta jo puhki.
Myönnän, että inhoan Pupu Tupunoita sekä Miinaa ja Manua, joita lapsi puolestaan rakastaa. Eniten niissä ärsyttää sellainen etusormi pystyssä soo soo – asenne, ja se että kaikki selitetään niin pe-rus-teel-li-ses-ti. Argh. Tupunan pelastaa välillä värikäs kuvitus, mutta MIina ja Manu on ihan kuraa siltäkin osalta. Mutta ei auta, luettava on.
Onneksi lapsi tykkää kovasti myös Mimmi Lehmästä sekä Viirusta ja Pesosesta, joita äitikin jaksaa lukea uudestaan ja uudestaan. Niissä on todella hauska kuvitus, ja huumori vetoaa moneen ikäluokkaan. Samoin on Kunnaksen kirjojen kanssa, ne ovat suosikkeja myös. Tatu ja Patu taas ei uppoa ollenkaan, niiden maailma on jotenkin levoton ja outo.
Onneksi lapsi on jo 3-vuotiaasta asti jaksanut kuunnella Upponallea, Janssonin Muumi-kirjoja yms. joiden lukeminen on oikeasti tosi mukavaa. Nyt 4v ja menossa Heinähatut ja Vilttitossut, joihin mukula myös jaksaa keskittyä hyvin.
Ihanaa, että joku muukin. Oma inhoni niihin on tosin ihan perintökalleus, vanhempani vihasivat niitä niin perusteellisesti, että se jäi mullekin päälle.
Meillä edelleen tykätään Pija Lindenbaumin kirjoista, mutta myös Tatusta ja Patusta ja Veerasta. Osa Kunnaksista menee jo. Ja Taro-kirjoja yritin tyrkyttää, jopa osin menestyksekkäästi. Pojan ja karhun seikkailut ovat minustakin nimittäin aika hauskoja.
Sitten on tämä Siiri-sarja, joka on ihan mainio myös. Minusta saisi olla vielä himpun verran hauskempi, mutta lapsi pitää niistä kuitenkin kovasti.
Heh! Meilläkin tuo Kot! Sanoo kana-kirja ja etenkin ”Piip-tipuaukeama” ovat olleet hitti (myös äidin silmää miellyttävä!) heti hankittua, n. puolivuotiaasta tähän päivään (kohta vuosi).
Terveisin,
Uusi lukija
Teemu ja Sanna-kirjat, meillä on myös (omasta mielestä ihan pöhköjä) Jussi-kirjoja 80-luvulta ja nekin on suosikkeja. Tomppa-kirjat, uudestaan ja uudestaan. Minttu-kirjat. Sit yksi supersuosikki (äitikin tykkää) on Tiitiäisen runolelu (pahvikirja, jossa on kivoja loruja, se koko Tiitiäisen [jotain] ei ole meidän lapselle oikein uponnut). Onni-poika kirjat. Tatu ja patu päiväkodissa (muita näitä ei olekaan ollut) ja tietysti Myyrä-kirjat. Niin ja Mainio Manu (jota löytyy kaksi pikkukirjaa, ja niitä on tankattu miljoonasti).
Niin taisi olla! Sellainen todella aneeminen soitanta jokaiseen kirjan lauluun. Jäi kuuntelematta sen kerran jälkeen 😀
Tän autokirjan mä tahdon nyt saada käsiini, olen kuullut ennenkin sen saavan lapset täysin sekaisin. Teemu- ja Sanna-kirjat ovat mulle vieraita, niitä pitääkin kaivaa kirjastosta. Tatu ja Patu -sarjalta meillä on ollut muutama kirja lainassa, mutta musta ne olivat ihan pölöjä. Mukahauskoja. Lupaan yrittää antaa niille uuden mahdollisuuden joskus myöhemmin. Viiru ja Pesonen -sarja ei taannoin vielä auennut, mutta voiskin kokeilla uudestaan! Niistä nimittäin tykkään myös itse sekä tarinallisesti että kuvallisesti.
Pupu Tupunassa on kyllä hämärät juonenkäänteet joo 😀 Ja ne kapitaalit saa mutkin hulluksi, siksi luetaankin vain tätä yhtä uutena hankittua kovakantista, jossa teksti on ihan normaalisti. Ne mun vanhat kapitaalikirjaset ovatkin niin puhkiluettuja, että tuskin kestäisivät enää uutta ahkeraa lukijaa.
Kiitti, ihan uusi kirjatuttavuus tämäkin!
Tuo Kun kolmesta tulee näeljä -kirja pitäisikin lukea. Nyt kirjoitan senkin ylös, niin muistan!
Tammen Kultaisia Kirjoja on meilläkin vähän luettu, mutta lapsi ei koskaan valitse niitä itse hyllystä. Tiedä sitten syytä. Ehkä hän ei sitten koe niitä tässä vaiheessa ”kehittäviksi” hihi!
Mä en tiedä, mikä mua vaivaa, kun en jotenkin kestä Tatu ja Patu -kirjoja. Onneksi ei lapsikaan ole suuri fani. Mutta tuo Sinä et kuulu tänne, Beiron -kirja kuulostaa sellaista, että pitää testata!
Pupu Tupunat ovat tosiaan vähän pitkäveteisiä, mutta onneksi niissä on mun makuun värikäs kuvitus.
Kiitos vinkeistä, nämä pitää yrittää hankkia luettavaksi! Tuo Iloiset äänet: Lintuja -opus on pitänyt hankkia jo aikaisemminkin, mutta olen ihan unohtanut.
Kiitos vinkeistä! Mä tosiaan mielelläni luen Pupu Tupunaa, mutta en niitä kapitaaleilla kirjoitettuja ja tavutettuja. Tuo kovakantinen suosikki on ihan ns. normaalisti kirjoitettu. Kuvituksesta tykkään myös kovasti.
Mimmi Lehmä rakentaa majan tjs oli kerran lainassa kirjastosta. Lapsi tykkäsi sitä kyllä kuunnella, ja kuvat olivat mielestäni kivat. Mutta teksti ihan karseeta. Muutaman sanan vuoropuhelua oli raivostuttava lukea. Tatu ja Patu ei muhunkaan uppoa, mutta taidetaan olla mielipiteemme kanssa aika yksin ekan anonyymin kanssa. Viirua ja Pesosta pitää kokeilla tauon jälkeen uudestaan. Josko nyt uppoisi, sillä muhun ne kirjat kyllä vetoavat.
Siiri-sarja on mulle ihan vieras. Laitetaan kirjastossa hakuun!
Odotan kyllä innolla niitä aikoja, kun voi lukea kunnon tarinoita ja lapsi jaksaa kuunnella ilman kuvitustakin. Toivoisinkin kovasti, että lempparini Marjatta Kurenniemen teoksista tehtäisiin enemmänkin noita kuvitettuja versioita. Niitä olisi ihana saada lukea jo nyt, kun keskittyminen ei ilman kuvia riitä.
Haha joo, ihan sama sivu oli hittikamaa myös täällä!
Minttu-kirjat viehättävät mua, mutta lapsi ei ihan hokannut niiden taikaa. En olekaan kuullut, että Tiitiäisestä on ilmestynyt myös pahvikirja! Hyvä tietää, voisi olla vauvalahja-ainesta!
Ne Teemut ja Sannat on kyllä varmaan tuttuja sun omasta lapsuudesta. Ne on kirjoitettu 70-luvun lopulla, mut niistä on otettu uusintapainoksia. Ja ok, kiva tietää että Pupu Tupunan fonttiasia on nyttemmin korjattu. Meillä luetaan niitä 80-luvun, moneen otteeseen kontaktimuovitettuja kirjoja.
Meidän 1,5 vuotiaan neidin suosikkeja ovat Tomppa kirjat. Ne ovat olleet suosikkeja jo pitkään. Varmasti siitä syystä että useimmat Tompan touhut ovat tuttuja lapselle ja lapsi voi samaistua Tompan kehitysvaiheisiin. Tomppa kirjoja löytyy mukavasti monista lapsen elämään jossain vaiheessa putkahtavista asioista esim. yökyläily, tahtominen, päiväkoti, syntymäpäivä, muutto yms. Omasta lapsuudestani muistan että pidin Aino kirjoista. Vaikka kirjailija on sama Ihana Kristiina Louhi ,niin Ainot saavat jäädä vielä kirjaston hyllyyn pidempien tekstien vuoksi.
Maisa kirjat kuuluvat meillä niihin lapsen suosikkeihin, jotka äiti mielellään jättäisi kirjastoon. Lapsi kuitenkin pitää niistä, niin kovasti että niitäkin meillä usein nähdää.
Vuoden iässä oli kova Puppe kausi. Onneksi se alkaa olla takana päin. Niiden salaisuus taisi olla hauva ja ihastuttavat luukut. Lisäksi muumi luukkukirjat olivat kovaa kamaa tuohon aikaan.
Koklatkaa muuten niitä Lindenbaumeja. Ne on hyvällä tavalla kajahtaneita ja niissä on silleen aika kiva määrä tekstiä tuon ikäiselle. Sopivasti, ei liikaa.
Henna ja harmaat sudet ja Henna ja pässinpäät on mun suosikkeja, mutta oikeastaan ne on kaikki hyviä.
Hahaa, tänään aamulla luin tän postauksen ja iltapäivällä kävin kirpparilla. Kyseisellä kirpparilla oli yhdessä ainoassa pöydässä läjä lastenkirjoja, ja mikäs se sieltä silmään pilkistikään – Olipa Virtasilla joulu! Hintaa 1 e, joten nyt se odottaa hyllyssämme tulevaa joulua, jolloin pääsee 2-vuotiaan ”käyttöön”. Kiitti vinkistä, en välttämättä olisi moista aarretta älynnyt ostaa muuten.
me kuunneltiin paristi ja sitten laps söi sen naarmuille.
Meillä 1-vuotiaan suosikki on juuri tuo Kot sanoo kana-kirja sekä saman tekijän Lits läts lätäkkö. Myös Vauva!-kirjaa tykätään lukea. Viime aikoina kirjastosta on tullut kannettua kotiin myös mm. Kirsi Kunnaksen Hei Hikkori tikkori ja Xavier Deneuxin kuvittamaa Äitipupu missä olet. Etenkin tuon jälkimmäisen kuvitus tuntui kiinnostavan kovasti.
Jatkossa odottaa kirjahyllyssä iso kasa omia lapsuuden kirjoja. Satukirjoista Aarteiden kirjat on ehdottomasti luettava pojan kanssa läpi.
Meillä 1,5-vuotiaalla on jo jonkin aikaa ollu kovassa käytössä Leslie Patricellin kirjat ”Potalla”, ”Halataan”, ”Kylvyssä” ja ”Paukku”. Kirjan kuvat simppeleitä, todella lyhyet tekstit (läheskään joka sivulla ei ole mitään) ja aikuisen on helppo ikäänkuin keksiä satua kuvien ympärille. Etenkin Paukku-kirja naurattaa, kun vanhemmat päästelee paukku-ääniä (pieruhuuromi naurattaa sekä lasta että aikuisia tässä perheessä 😀 ).
Myös Puput-sarjan kirjoja on luettu kovasti sekä Pete ja Pulmu-sarjaa. Ja yhessä vaiheessa suurin suosikki oli n. kuukauden ajan Lasten oma toivelaulukirja, joka on siis nuottikirja jossa ei juurikaan ole kuvia. Aina ei voi ymmärtää tuota kirjamakua 😀
Meidän 1v8kk tykkää äidin hulluuteen vievään tilaan asti Vau-kirjan Eetu-kirjoista sekä 10 touhukasta toukkaa -kirjasta. Yksi suosikki on myös Paula Dohertyn Pieni kissanpentu. Ja kaikki sanakirjat on ihan järjettömän suosittuja, vaikka puhetta ei vielä tulekaan. On noita muitakin suosikkikirjoja, mutta en muista ulkoa enkä uskalla lähteä kaivamaan lapsen huoneeseen kirjalaatikkoa kun sen jo nukkuessa 🙂
Meillä on pikkasen vajaa 2,5 vuotiaalla tytöllä Barbapapa villitys. On ihan hulluna niihin kirjoihin. Ei kyllä haittaa, kun onneksi itsekin tykkään niitä lukea ja jo 4 kirjaa bongannut kirppareilta ja kirjaston poistoista pilkkahintaan. 🙂 Vessavintiöt-nimistä kirjaa ollaan ahkerasti lainattu kirjastosta, lorumuotoon kirjoitettu kirja kertoo wc-käyttäytymisestä ja etiketistä. Oikein hyvä!
Camilla Mickwitzin Mimosa-noita kirjoja rakastin itse lapsena ja niitä myös kirjastosta lainattu ja ilokseni tyttö (Mimosa nimeltään) myös pitää niistä. Harmi, ettei niitä enää myydä ja huuto.netissä olevat ovat aina ihan järkyissä hinnoissa … (n.70€)
Myös muutakin Mickwitzin tuotantoa luettu, kuten Emilia kirjoja ja Jasonia. Mickwitz on suunnitellut esim. Pikku kakkosen heikot jäät animaation.
Disneyn tuotannosta Tuhkimo on ollut kova hitti.
Muumeja myös luetaan ja Kuka lohduttaisi Nyytiä on kestosuosikki. Toki kaikki Muumikirjat, mitä kirjastosta lainataan, ovat tykättyjä. Nyt löysin kirpparilta luukullisen Muumi-kirjan ja se on tykätty myös.
Meillä neiti kanssa tykkäsi pienempänä Vau-kirjoista ja mä en sitten yhtään. Jännä juttu! 🙂
Meilläkin tuo soiva laulukirja ollut ihan todella tykätty, mutta miksi ne laulut menee niin korkeelle..??? Ääni käheenä lopulta aina, kun neiti haluaa noin 20 laulua putkeen… 😀
Tää oli tosi kiva postaus! Muutenkin sulla aivan mahtava blogi, tykkään aivan älyttömästi! Kiitos siis ihanasta ja rehellisestä blogista!
Täällä myös tipu-sivu oli vauvan suosikki. Lelukaari ei saanut innostumaan selällään köllöttelystä, mutta tuota kirjaa jaksoi katsella kun sen laittoi viereen pystyyn 🙂
Lits läts lätäkkö on ollut täälläkin kovassa käytössä jo yli puoli vuotta (lapsi nyt 1,5v). Muita tämän hetken suosikkeja on Santut, Barbapapat, Pupet, paksusivuiset Touhula-kirjat ja Muumi-luukkukirjat.
Lukuiloa kaikille!
Höh, miksiköhän meidän 1.5v ei ole pätkääkään kiinnostunut muista kun soivista kirjoista? Onkohan meillä vaan tylsiä kirjoja vai huono lukija?? 😀 Kiinnostuukohan se koskaan?
Mä oon ollut yllättynyt siitä miten erilaisia meidän lapset on kirjojen suhteen. Esikoinen on tosi pienestä saakka rakastanut lukemista ja sillä oli lempparikirjat joita luettiin over and over again. Himassa kaikki vuodenaika-Myyrät (sellasia neliön muotosia paksuja pahvikirjoja) ja osas ne täysin ulkoa ja ”luki” niitä vauvallekin kun se syntyi. Mummolassa taas Pupu Tupunat, mun vanhat. Mun isä meinas polttaa ne, kun piti lukea koko ajan ja vieläpä monta putkeen (ja Vaarihan luki – äiti olis sanonut että nyt luetaan yksi ja huomenna toinen :D). Sitten luettiin Pekka Töpöhäntiä ja Sanna-kirjoja ja Mikko Mallikkaita ja Richard Scarryja ja sitten siirryttiin Maija Poppaseen ja Onneliin&Anneliin etc.
Noh. Kuopus sitten. Yritin ja yritin, mutta ei ole poika oikein jaksanut kirjoihin keskittyä. Innoissaan alkaa kuunnella, mutta parin sivun jälkeen huomio herpaantuu. Sitten sillä on sellanen tapa, että se tarttuu joka sivulla johonkin epäolennaisuuteen, vaikka että hei, miks tolla on punaiset housut, ja mua ärsyttää että keskitytääs nyt tähän tarinaan 😀 Nyt se täyttää kohta neljä, ja ollaan edistytty sen verran, että Mikko Mallikas on oikukas on luettu moneen monituiseen kertaan ja joka kerta sille nauretaan yhtä paljon. Myös ne vuodenaika-Myyrät on luettu useampaan kertaan, mutta innostus ei ole ollut niin kovaa kuin siskolla. Miinoista ja Manuista uppos avaruus. Muut ei. No, jatkan lukemista silti – pitää ne muut Mallikkaat vaan lainata kirjastosta, kun niitä ei enää mistään kirjakaupoista löydä.
Puppe-kirjat oli hitti meikäläisen lapsuudessa, samoin Miina ja Manu… Uppo-Nallet on ihania, miulla on vieläkin pari kirjaa hyllyssä, vanhuksilla lie enemmänkin…