Kävimme tänään ensimmäistä kertaa vauvakinossa. Ja koko kolmen koplan yksimielinen mielipide on, että kerta oli myös viimeinen.
Vauvakinon idea on hieno, noin niin kuin teoriassa. Kerran kuukaudessa suurimpien paikkakuntien leffateatterit täyttyvät aikaisen näytösajankohdan takia pääsääntöisesti mutseista vauvat kainalossa. Näytettävät leffat ovat huttua, jota ei ihan täysillä aivoilla tarvitse seurata. Salissa on himmeä valaistus ja rainan voluumit ovat normaalia hiljaisemmalla. Paikalla on vaipanvaihtopisteet sponssikertakäyttövaippoineen ja mikrot.
Suhtauduin hommaan alunperinkin vähän skeptisesti. Lisäksi jännitystä aiheutti päätäni edelleen vaivaava läjäpäin mutseja ja vauvoja samassa tilassa -fobiani. Mutta hitto, olihan sitä nyt kokeiltava. Mahdollisuus löhötä leffateatterin punaisissa popcornin tuoksuisissa tuoleissa yhdessä Lähiöjepen kanssa olisi pieni matka entiseen elämäämme ennen vauvaa. Lisäksi ei tarvitsisi kelata, että onkohan kotona nyt kaikki hyvin, kun Minime pötköttelee mukana.
Meidän kokemuksella homman saa kuitenkin menemään kauhuleffasektorille tällä toimintamenetelmällä:
– Varmistaaksesi helvetillinen väsymys, mene edellisenä iltana nukkumaan aivan liian myöhään. Lisäksi pyri ajoittamaan leffailu sellaiseen päivään, jolloin vauvasi on päättänyt edellisenä yönä haluta syödä kuusi kertaa hitaaaasti ja nautiskellen.
– Juuri kun olette tekemässä lähtöä kotoa, huomaa että vauva on mystisesti onnistunut pissaamaan juuri vaihdetun vaipan, bodyn ja housut märiksi.
– Kiedo vauva kantoliinaan sidontaan, jota et ole käyttänyt aikaisemmin kuin muutaman kerran. Mieti koko ajan, kuinka vauvan raajat ovat nyt varmaan kierossa ja että pian se koko tyyppi lumpsahtaa jostain solmumytyn alta pois.
– Varmista itsesi ja vauvan tuskanhiki jo kotieteisessä pukemalla kevätsäähän ihan liikaa vaatetta.
– Saavu leffateatteriin juuri sinä päivänä, kun lafkassa on käynnissä väärä palohälytys. Kivasti menee kuulo vauvalta ja itseltä.
– Saa pieni sisäinen paniikkikohtaus mutsien ja vauvojen määrästä ympärilläsi.
– Yritä löytää paikka äitien, muutaman isän, vauvojen, edestakaisin juoksevien taaperoiden, vaunukoppien, sittereiden ja hoitolaukkujen keskeltä.
– Varmistu siitä, että leffa on just niin turhanpäiväinen kuin odotitkin.
– Hämmästy miten paljon itkua ja meteliä lähtee salillisesta vauvoja. Se nyt tosin oli odotettavissa ja ihan normaalia. Se sen sijaan ei ole, että vauvojen äidit puhuvat koko leffan ajan kovaan ääneen uusista potkupukuhankinnoistaan ja kerhosuunnitelmistaan kuin olisivat perhekahvilassa. Onneksi ne vähän väliä myös kommentoivat leffaa, niin tulee itsekin kiinnitettyä rainaan silloin tällöin huomiota.
– Kehota miestäsi vaihtamaan vaippa vaipanvaihtopisteessä hänen suunnitteleman syliratkaisun sijaan. Kuiskaa ”mitä minä sanoin”, kun hetkeä myöhemmin miehen housut ja paita ovat pissassa.
– Pyri keskittymään leffaan edes katselemalla sen sisältämiä kauniita kuvia Intiasta. Huomaa epäonnistuvasi kerta toisensa jälkeen, kun silmät harhailevat ympärillä hääriviin äiteihin. Mikro kilahtaa, vaipan tarrakiinnitys repäistään auki ja itkeskelevälle naperolle lauletaan.
– Kun olette lähdössä salista, odota vauvasi järjestämää jokeria. Se voi olla meidän tapaan esimerkiksi yhtäkkiä kiljuvan itkun aloittava tyttö. Moiseen tottumattomana panikoi, pura kantoliina, yritä imettää, tarkista vaippa. Kun mitään syytä itkulle ei löydy, panikoi vähän lisää, peru päivän muut menot ja metroile kotiin.
Loppupäivä ja -ilta menikin tyynnytellessä luultavasti vatsakipuja itkevää Minimetä. Levolac oli lopulta taikasana. Minime taisikin siis vain yrittää viestittää, että hänenkin mielestään idea lähteä leffaan oli kertakaikkisen paska.
 |
| Vatsakivuista huolimatta Minime ei meinannut saada katsettaan irti Alexander Skarsgårdista. On se niin äidin tyttö! |
Olin itsekin ajatellut kokeilla vauvakinoa yleisen itsekidutuksen nimissä, mutta ehkä tästedeskin pidän oman kinon kotona – siellä on leffavalikoimassa myös Alien ja keskittymistä tukeva pause-nappi.
Eniten mua tuossa konseptissa vaivaa ne leffat – kerran melkein menin, mutta silloin esitettiin Kate Reddy, enkä voinutkaan.
Musta vauvakino on monella tapaa pitkin sviddua organisoitu juttu. Esikoisen kanssa kun mentiin Tennariin, päästivät nuoret leffateatterinmyyjät äidit kulkemaan vaunuineen letkassa rullaportaita ylös (!) ja yhdellä jäi pyörä kiinni ja vaunut meinasivat kipata ja siitä meinasi seurata kauhea dominoefekti jossa äitejä, vauvoja ja vaunuja olisi sinkoillut pitkin poikin rullaportaiden edelleen jatkaessa matkaansa. Tuo säilyi esikoisvauvan äidin kauhuskenaarioissa pitkään. Seuraavilla kerroilla jätin vaunut jonnekin epäviralliseen paikkaan (luotin ettei kukaan vohki vähän kulahtaneita pikkuvaunuja) ja käytin kantoliinaa. Mä oon onnistunut spottaamaan ihan kohtuukivoja leffoja (ehkei semmoisia joita kävisin katsomassa ilman vauvaa, kuitenkaan), kuten Kohti uutta ja Piiat. Usein siellä menee kyl ihan kamalia pimpelipom-pätkiä.
Möykkäähän siellä salissa sit on ihan riittämiin. Jossain kohdin huomaa, miten sitä on kertakaikkiaan liikaa, kun akustiikka kertaa sadan vauvan ääntelyt. Hauskoja hetkiäkin oli, kuten taapero, joka kiipesi lavalle huutamaan: KIKKELI, KIKKELI, KIKKELI!
Me ollaan jokaikinen kerta lähdetty vauvakinosta vähän ennen loppua, koska sitä sutinaa ja hässäkkää ei kestäisi täysjärkisenä. Näin ollen en tiedä, miten näkemäni leffat loppuivat, mutta eipä midist, loput ovat yliarvostettuja.
Käytiin kuopuksen kanssa Kallion kirjaston beibikinossa, joka on ilmainen, huomattavasti vähemmän kansoitettu (tyyliin 8 vanhempaa vauvoineen) ja ihanassa tilassa, jossa voi löhiä vaikka säkkituoleilla. Niitä beibikinoja on kuulemma Stoassakin.
Heh, meillä on onneksi aika päinvastaiset fiilikset ollu asiasta. 🙂 Ollaan Typyn kanssa käyty nyt kahdesti vauvakinossa, viimeksi juurikin eilen. Harmittaa vain, etten tajunnut mennä aiemmin, koska voisin kuvitella että manducan ja nukkuvan pikkuvauvan kanssa kokemus olisi vielä enemmän jees. Nyt tuo liikkumisesta haaveileva pikku tättähäärä vaatii melko paljon huomiota koko leffan ajana. Sen vuoksi tykkäänkin noista vähän aivottomista rainoista, joista ei tipu kärryiltä vaikka välillä syöttää lounassosetta tms. Aiotaan mennä myös ensi kuun vauvakinoon, jossa näytetään Koti eläintarhassa. Oon lukenut tuon kirjan (tositarina) ja tykkäsin, joten onhan se nähtävä, millaiseksi leffaksi se on väännetty.
Onhan noissa toki kauhea möly ja möykkä, mutta kummasti se ei niin paljoa häiritse, kun omakin lapsukainen päästelee kiljahduksia jos monen moisia. Ja onneksi(!) meidän paikkakunnan vauvakinossa ei ainakaan lähellä istuvat mammat todellakaan juoruile mistään täysin muusta, vaan kyllä siellä kaikki yrittää (jälkikasvun asettamissa rajoissa) keskittyä leffaan. Hermo kyllä menisi jos naapuripenkeillä kuhistaisiin jostain aivan muusta.
Alexander…uuuu naammmmmmm. 🙂 True Bloodin uudet jaksotkin tais alkaa.
Mä suhtaudun kauheen varauksella ylipäätään kaikkeen, mihin liittyy PALJON äitejä ja PALJON lapsia. Oli sitten kyseessä mammakerho, vauvauinti tai pelkkä hiekkalaatikon reuna. Mä en vaan osaa jutustella vieraiden äitien kanssa. No esimerkiksi, toissa kesänä yksi äitee alkoi kertoa kokemuksestaan avoimesta päiväkodista, miten oma lapsensa (3v.) siellä viihtyi jne, kivaa vaihtelua arkeen jne. No, meikän jätkä on ollut ihan oikeassa päiväkodissa siitä vuoden vanhasta lähtien… (tähän liittyi varautunut hiljaisuus ja toisen äiteen poistuminen takavasemmalle)
Niin, mulla ei valitettavasti ole blogia (enää). Olen kyllä miettinyt, että josko sitä taas alottais… 🙂 Sehän vois jopa laittaa noi homehtuneet aivosolut liikkeelle. Vahingossa.
Must tuntuu et olisit mun paras mutsikaveri jos vaikka vahingossa törmättäisiin. Tosin se on aika epätodennäköistä kun olen joko lukittautunut visusti tänne neljän seinän sisään touhuamaan kuninkaallisessa yksinäisyydessäni (edit. kaksinaisuudessani) jotain tai jos uskallaudun laskeutumaan tornistani jonnekin, välttelen viimeiseen asti muita nelipyöräisiä kombinaatioita. Mun terkka yritti saada mua tuloksetta johonkin vauvakerhoon mut luovutti onneks jossain vaiheessa. Ei vaan pysty.. lapsi kun ei ole tarpeeksi yhdistävä tekijä. Mut sulla on hyvät läpät, diggaan!
Kivinen
Paitsi että nyt on. Blogi siis. 😉
Espoossa Kino Tapiolassa on kans vauvakino, joka ei ole noin kaoottinen…
T. _mii_
Okei, no hyvä kuulla tällainenkin kokemus. Vähän uumoilin että jotain tuollaista se juuri olisi.. Toi videopätkä kyllä kuvaa aika paljon;)
Teidän vauva on suloisin koskaan näkemäni <3 Ihanan herkät kasvot ja pilkettä silmissä :D
Heheheee joo voin kuvitella etta homma olisi mennyt meilla myös jotenkin noin, makin hieman valttelen suuria aiti ja vauva parvia, tulee ihan torikammo. Teidan vauvalla on mahtava rokkitukka!
No joillekin toi meininki ilmiselvästi sopii, kun sitä väkeä oli niin pirusti. Pikkuvauvan kanssa homma tosiaan menee vielä – vaikkakaan ei nautinnosta. Jos taaperon kanssa olisin ollut matkassa, olisin luovuttanut jo ennen rainan alkamista.Oisivatkin ne kanssamutsit edes kuhisseet, mutta ei, he keskustelivat niin kovaan ääneen, että selvästi kuului usean penkkirivin päähän. Jösses.
Joo, kyllä meillä edelleen pysyy kanta-asiakkuus lähiön Filmtowniin. Vähä vaan pitää odottaa, että tietää, mistä leffoista muut puhuvat. Mutta rauhaisa ja lungi kotileffailu voittaa aina paskat leffat, ahdistuksen ja järisyttävän metelin.
Ai saakeli, kunnon horroria sun kohdalle osunut! Mutta kikkeliä huutavan taaperon mäkin olisin tahtonut nähdä :DD
Mä kyllä tahdon nähdä leffan lopun, joten toi sun taktiikka ei mulle kävisi. Beibikinoja mäkin oon miettinyt, mutta sitten kelasin, että ihan oman perhekinon järjestää kivasti omalla kotisohvalla. Ja kaikki vauvaa myösten nauttii.
Uuuuh, äläpä! Ja True blood alkoi joo, jestas sitä odotettiinkin!
Mahtava kuulla, että mä en ole ainut kummallisesta äiti- ja lapsilauma -fobiasta kärsivä. Mä olisin siinä porukassa just se, jonka ympäriltä kaikki häviävät takavasemmalle.
Kävin kurkkaas blogin ja kuvan tyypeistä. Nuorimmalla on kovasti tukkaa, niinkuin meidänkin tyypillä. Odotan innolla lisäkuvia ja uusia postauksia!
Hahhaa, mahtava kuulla, että olisin ehdokkaana parhaaksi mutsikaveriksi! Mä en voisi olla enenpää samaa mieltä siitä, että lapsi ei ole tarpeeksi yhdistävä tekijä. Onneksi mun kaveripiiristä löytyy muutamat mutsit, joille voi rauhassa avautua vauva-asioista, mutta jotka ovat mutseuden lisäksi ihan huippu tyyppejä. Ettei tarvi väkisin käydä päivystääs hiekkalaatikon reunalla.
Meillekin on luultavasti pian luvassa neuvolan suunnasta tyrkkimistä kohti puistotapaamisia. Ahistaa ihan hitosti jo valmiiksi.
Mut se on Espoossa. Siis liian kaukana. Mutta ei siinä, luulen etten silti missään tilanteessa kokeile tuota riemua enää uudelleen. Jätti sen verti megalomaaniset traumat. Ja lähiössäkin on onneksi videovuokraamo ja internet.
Videopätkä pehmentää meininkiä. Ei ottanut kuin lähimmät kitinät ja ulinat. Ja ne takana istuvat mamat sattuivat just tolla hetkellä olla hetken hiljaa.
Tulee nolostus niinkuin itelleen kehuja sais, vaikka ihan ite Minime on noin söpö 😀
Jes, en ole siis vaivoineni ja kammoineni yksin! Ja joo, tyttö taitaa olla syntynyt rokkaamaan. Vaikka kuinka yritän fledaa saada edes vähän siististi pitkin päätä, kohta se jo taas törröttää kohti taivasta.
Täällä lähellä napapiiriä (keskisuomessa, mutta etelämmästä muuttaneena……) ei ole sataa vauvaa 😀 ehkä noin 20 vaunut, siihen lisäksi ne parit liinailijat/reppuilijat ja autoilijat kaukaloiden kanssa.
Ei oo härdelliä, mua ei kyllä näin kolmen lapsen jälkeen enää häiritse jos joku vähän itkee, jossei kahta tuntia huuda kurkku suorana.
Viimeviikolla vietin 2h istuen rappusissa, 1v:n mennessä ylös ja lopulta alas. Hyödylliset 2 tuntia kun oppi laskeutumaan rappusia alaspäinkin, ja pääse näinollen ihan itte sängystäkin nykyään alas..
Ekan kanssa ei käyty, toisen kanssa satunnaisesti ja tän kolmosen kanssa käyty jokaisessa mihin vaan on päästy.
Huh, onneksi en ole lähtenyt tuommosiin. Syksyllä käytiin kolme kertaa Kallion kirjaston vauvakinossa, etenkin klo 11 näytös oli aina tosi rauhallinen. Nyt pian seitsenkuinen jo sen ikäinen, että ei se tosiaankaan siellä nukkuisi ja kiinnostunut sen verran liikkuvasta kuvasta että katsoisi sitä vaikka yrittäisi estellä ja menisi varmaan itseltäkin ohi jos pitäisi leikittää vauvaa. Mutta siinä 1-3kk vaiheessa vauvakino oli ihana tapa päästä vähän ulos neljän seinän sisältä.
Mutta suosittelen käväsemään siellä, ei ees maksa mitään 🙂 Ja on joka keskiviikko!
Haha, hienoa, että tuli rappustreenit siinä samassa! Mä sain tosta meidän keikasta kuitenkin sen verti pahat traumat, että en lähtisi enää pienemmänkään mutsi-vauva-vyöryn kanssa kokeilemaan.
Hmmm, pitäisköhän tuolle kirjaston vauvakinolle antaa mahdollisuus, kun siitä on useampi maininnut… Äh, ei, ei pysty. Sen verran pelottava kokemus toi leffateatterimeininki oli, että me leffaillaan vauvojen kanssa tästä eteenpäin vain omassa olkkarissa. Siellä voi painaa pausea, jos meno alkaa salin puolella yltyä liian villiksi.
Onneks me ei olla pk-seudulla, joten salikin on huomattavasti pienempi. Se varmasti edes vähän vähentää tota kokonaismölyn määrää. 🙂
En voi kyllä ymmärtää noita daijumammoja. Leffa kuin leffa, siellä ollaan mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman hiljaa! Eihän nyt kukaan haluaisi (toivottavasti?!) tahallaa itse aikuisena rikkoa esim kirjastossa lukurauhaa, vaikka olisikin jokin vauvojen satutunti menossa.