Kävimme tänään ensimmäistä kertaa vauvakinossa. Ja koko kolmen koplan yksimielinen mielipide on, että kerta oli myös viimeinen.
Vauvakinon idea on hieno, noin niin kuin teoriassa. Kerran kuukaudessa suurimpien paikkakuntien leffateatterit täyttyvät aikaisen näytösajankohdan takia pääsääntöisesti mutseista vauvat kainalossa. Näytettävät leffat ovat huttua, jota ei ihan täysillä aivoilla tarvitse seurata. Salissa on himmeä valaistus ja rainan voluumit ovat normaalia hiljaisemmalla. Paikalla on vaipanvaihtopisteet sponssikertakäyttövaippoineen ja mikrot.
Suhtauduin hommaan alunperinkin vähän skeptisesti. Lisäksi jännitystä aiheutti päätäni edelleen vaivaava läjäpäin mutseja ja vauvoja samassa tilassa -fobiani. Mutta hitto, olihan sitä nyt kokeiltava. Mahdollisuus löhötä leffateatterin punaisissa popcornin tuoksuisissa tuoleissa yhdessä Lähiöjepen kanssa olisi pieni matka entiseen elämäämme ennen vauvaa. Lisäksi ei tarvitsisi kelata, että onkohan kotona nyt kaikki hyvin, kun Minime pötköttelee mukana.
Meidän kokemuksella homman saa kuitenkin menemään kauhuleffasektorille tällä toimintamenetelmällä:
– Varmistaaksesi helvetillinen väsymys, mene edellisenä iltana nukkumaan aivan liian myöhään. Lisäksi pyri ajoittamaan leffailu sellaiseen päivään, jolloin vauvasi on päättänyt edellisenä yönä haluta syödä kuusi kertaa hitaaaasti ja nautiskellen.
– Juuri kun olette tekemässä lähtöä kotoa, huomaa että vauva on mystisesti onnistunut pissaamaan juuri vaihdetun vaipan, bodyn ja housut märiksi.
– Kiedo vauva kantoliinaan sidontaan, jota et ole käyttänyt aikaisemmin kuin muutaman kerran. Mieti koko ajan, kuinka vauvan raajat ovat nyt varmaan kierossa ja että pian se koko tyyppi lumpsahtaa jostain solmumytyn alta pois.
– Varmista itsesi ja vauvan tuskanhiki jo kotieteisessä pukemalla kevätsäähän ihan liikaa vaatetta.
– Saavu leffateatteriin juuri sinä päivänä, kun lafkassa on käynnissä väärä palohälytys. Kivasti menee kuulo vauvalta ja itseltä.
– Saa pieni sisäinen paniikkikohtaus mutsien ja vauvojen määrästä ympärilläsi.
– Yritä löytää paikka äitien, muutaman isän, vauvojen, edestakaisin juoksevien taaperoiden, vaunukoppien, sittereiden ja hoitolaukkujen keskeltä.
– Varmistu siitä, että leffa on just niin turhanpäiväinen kuin odotitkin.
– Hämmästy miten paljon itkua ja meteliä lähtee salillisesta vauvoja.  Se nyt tosin oli odotettavissa ja ihan normaalia. Se sen sijaan ei ole, että vauvojen äidit puhuvat koko leffan ajan kovaan ääneen uusista potkupukuhankinnoistaan ja kerhosuunnitelmistaan kuin olisivat perhekahvilassa. Onneksi ne vähän väliä myös kommentoivat leffaa, niin tulee itsekin kiinnitettyä rainaan silloin tällöin huomiota.
 – Kehota miestäsi vaihtamaan vaippa vaipanvaihtopisteessä hänen suunnitteleman syliratkaisun sijaan. Kuiskaa ”mitä minä sanoin”, kun hetkeä myöhemmin miehen housut ja paita ovat pissassa.
– Pyri keskittymään leffaan edes katselemalla sen sisältämiä kauniita kuvia Intiasta. Huomaa epäonnistuvasi kerta toisensa jälkeen, kun silmät harhailevat ympärillä hääriviin äiteihin. Mikro kilahtaa, vaipan tarrakiinnitys repäistään auki ja itkeskelevälle naperolle lauletaan.
– Kun olette lähdössä salista, odota vauvasi järjestämää jokeria. Se voi olla meidän tapaan esimerkiksi yhtäkkiä kiljuvan itkun aloittava tyttö. Moiseen tottumattomana panikoi, pura kantoliina, yritä imettää, tarkista vaippa. Kun mitään syytä itkulle ei löydy, panikoi vähän lisää, peru päivän muut menot ja metroile kotiin.
Loppupäivä ja -ilta menikin tyynnytellessä luultavasti vatsakipuja itkevää Minimetä. Levolac oli lopulta taikasana. Minime taisikin siis vain yrittää viestittää, että hänenkin mielestään idea lähteä leffaan oli kertakaikkisen paska.
Vatsakivuista huolimatta Minime ei meinannut saada katsettaan irti Alexander Skarsgårdista. On se niin äidin tyttö!
Jaa: