Kuulostaa omaankin korvaani älyttömältä. Mikäpä olisi rentouttavampaa kuin pitkän päivän jälkeen juoda iltateetä kaksi tyytyväisyydestä kehräävää kissaa sylissä. Kissojen silittäminenhän jopa lieventää stressiä. Mutta minä tahtoisin vain olla sen pienen hetken ihan itsekseni hiljaisuudessa, ilman että kukaan vaatii mitään. Edes silitystä.
Minulle läheisyys on elintärkeää, kuten kai kaikille ihmisille. Tykkään halailla ja pussailla. Hieroa ja hipluta. Nukkua raajat solmussa miehen kanssa ja silitellä lapsen silkkistä päätä sekä untuvaista vatsaa. Joskus nuoruudessa kaipasin enemmän aikaa itsekseni, mutta vaihto-oppilasajan asuntola-asuminen ja yhteisöllisyys teki minusta ihmisen, joka nauttii päivänsä mieluiten seurassa.
Mitä sitten tapahtui? No se perinteinen, joka keikauttaa kaiken ympäri tai ainakin huojuttaa tasapainoa. Saimme lapsen. Monta kuukautta olin lapsen kanssa ihokontaktissa päivin ja öin. Silloin pelkkä roskien vieminen yksin oli kuin viikon karkumatka erämaamökkiin. Vaikka tuntui hyvältä ja oikealta pitää vauvaa sylissä ja ihan lähellä, oli välillä huojentavaa antaa hänet kyläilevän ystävän syliin ja käydä ihan itsekseen vessassa.
Nykyään samanlaista symbioosia ei toki enää ole. Lapsen mielestä itse asiassa pusujen ja halien määrää voisi välillä vähän rajoittaakin, että ehtii tehdä muita tärkeitä juttuja, kuten rakentaa nalleille ja autoille majaa tai nuolla eteisen peiliä. Miehen kanssa voisin kyhnöttää niin paljon enemmän sylikkäin. Mutta silti olen alkanut – ehkä vähän pakon sanelemanakin – arvostaa myös niitä iltoja, kun mies on töissä ja lapsi nukkumassa. Silloin voin ihan rauhassa puuhailla omia juttujani ilman muiden huomioonottamista. Olla hiljaa ja olla kuulematta.
Ja siitä joutuvat kärsimään kissaraukkamme. Ne tajusivat jo lapsen ollessa vastasyntynyt, että mikään ei ole ennallaan. Ne ja minä olimme iloisia, kun meille tuli käymään ihmisiä, sillä silloin kissammekin saivat osansa haleista ja rapsutuksesta. Mulla ei ollut käsiä ja energiaa kuin vaativan vauvan kanssa oloon. Mutta edelleenkään mulla ei tahdo iltaisin olla enää paukkuja niin vaativaan läheisyyskaipuuseen kuin kissoillamme on. Päivisin olisi, mutta silloin ne roikaleet mieluiten vetelevät päiväunia.
Kun kerroin tästä oudosta ongelmastani isälleni, hän totesi, että jos asioita voi saada liian vähän, voi niitä saada myös liikaa. Niin kai se sitten on. Läheisyyttäkin voi saada liikaa. Arvelisin sen olevan positiivinen ongelma.
Tämänsuuntaista postausta on odoteltu, kiitos! Mielellään kuulisin lisääkin eläinperheestä lapsiperheeksi muuntautumisesta ja siihen muutokseen sopeutumisesta. Lapsia haaveilevana, mutta eläimiä huollettavakseni haalineena olen kovasti miettinyt juuri tätä, miten jakaa huomiota kaikille perheenlisäyksen jälkeenkin. Ja jäänyt siksi yhä haaveilevaksi, sillä pelkään niin kovin, etten ratkeaisikaan joka paikkaan..
Voi halipulaisia kisuja! Ja niin se tosiaan taitaa olla, että mitä vain voi saada liikaa. Mieluummin silti liikaa läheisyyttä kuin… no melkein mitä tahansa muuta. 🙂
Kiitos tästä. Meille muutti viime syksynä koira, joka pentuvaiheen jälkeenkin on mahdottoman hellyydenkipeä, aina mieluiten sylissä. Ja kunhan koira tuosta vielä vähän aikuistuu, saattaa jossain vaiheessa olla lasten aika. Sääliksi käy jo etukäteen koiraa, joka väistämättä saa ainakin hetkellisesti vähemmän hellyyttä. Kunnes lapsi on siinä iässä, että kahden ihmisen sijaan onkin kolme tarjoamassa läheisyyttä.
Mä luulen, että se on paljolti myös ihmisen henkilökohtaisesta jaksamisesta, harrastuksista ja töistä kiinni. Jos esimerkiksi iltaisin lapsen mentyä nukkumaan luen vaikka kirjaa, kissojen rapsutukselle on siinä samassa hyvin aikaa ja jaksamista. Mutta jos haluan keskittyä blogihommiin, joita kuitenkin riittää joka illalle, oli postauspäivä tai ei, haluan keskittyä ja siksi en tunnu kykenevän siinä samassa vielä ratkeamaan kissojen paijaajaksikin.
Notkahdus kissojen huomioimiseen ainakin meillä tuli selvästi vauvavuonna. Toki perushoito toimi, mutta juuri mitään ylimääräistä rapsutusta ei tuntunut olevan aikaa ja energiaa antaa. Mutta nykyään meillä on kahden aikuisen lisäksi myös yksi innokas lapsi, joka rapsuttaa ja pussailee kissoja. Vaikka joskus miettiikin, miten paljon helpommalla sitä pääsisi vain miehen ja lapsen kanssa asuessa, olen iloinen kaikkine sotkuineen ja vaivoineen, että meille on iloa tuomassa myös nuo kaksi karvaista kaveria. Ja toivon, että nekin ovat iloisia meidän kissoinamme, vaikka eivät enää olekaan meidän ainoat paijattavat ”lapset”.
Välillä on kyllä tosi huono omatunto, kun ei ole ehtinyt huomioida kissoja tarpeeksi. Onneksi nykyään meillä on myös yksi erittäin innokas kissapaijaaja, vaikkakaan kissat eivät ainakaan ihan vielä arvosta korkealle lapsen antamia rutistuksia ja moiskuja.
Etenkin vauvavuoden aikana ehdin monesti miettiä, miten paljon parempi kissoillamme olisi jossain muualla kuin meillä. Vaikka perushuolto toimi, eivät ne saaneet sitä määrää läheisyyttä kuin olivat tottuneet. Mutta mä uskon tilanteen tasoittuvat kaikkien eduksi lähitulevaisuudessa, sillä nyt kissoillamme on tosiaan kahden sijaan kolme vakituista rapsuttajaa. Olen myös onnellinen, että lapsemme oppii ymmärtämään ja kohtelemaan eläimiä osana eloa jo pienestä pitäen.
meidän nuorimmalla on mahdoton läheisyydenkaipuu, joinain päivinä kun mies on ollut poissa tai on matkoilla, olen illalla sanonut että halit ja pusut on loppu nyt. tykkään olla itsekseni, nukkua sängyssä omassa reunassa (tosin 3v käyttää mun selkää/mahaa jokayö tyynynä).
toisaalta ehkä lapset on tankanneet musta kaiken läheisyyden, koska ne on tosi reippaita ja meneviä ja ikinä ole kukaan kolmesta vierastanut. kuopuksen aloittaessa helmikuussa kerhon, ei ole kertaakaan jäänyt sinne itkemään. tai sitten vaan johtuu jostain muusta 🙂
Luin otsikon ja olin, että mitä tuo nyt höpöttää, ei tietenkään voi. Mutta jutun luettuani allekirjoitan sen täysin! Vauva on puolivuotias ja täällä symbioosissa eletään edelleenkin hyvin tiukasti. Öisin ei enää tee mieli nukkua miehen kainalossa ja niitä kahta kissaa ei tosiaan jaksa silitellä illalla, kun vauva on käynyt nukkumaan! Kuinka raivostuttavaa on, kun vihdoin saa hengähtää ja sitten alkaa se kehräys ja väkisin syliin tunkeminen! Ennen kissojen silittäminen oli yksi maailman kivoimmista asioista.
meillähän kissa tuli lapsiperheeseen, jossa oli parikuinen vauva ja 3½v ja liki 5v isommat lapset.
ekana vuotena kissaa ei päästetty öisin meidän makkariin, tai no loppuvuodesta alettiin nukkua ovi auki ja vähitellen kissakin tuli jalkapäähän seuraksi.
hiukan pelotti että jos kissa olisikin tullut vauvan päälle nukkumaan, koska sillä on (edelleen 3vnä) tapana tulla ekana nukkumaan mun rinnan päälle ja siitä sitten päätyy jonnekin muualle.
kissasta alkoi tulla rohkeampi ja nykyään nukkuu meidän sängyssä minä, mies, lapsi ja kissa 🙂 kissa tulee lapsenkin viereen, muttei päälle, ollaan huoletta nukuttu sulassa sovussa.
isojen lasten sänkyihin kissa ei jostain syystä ikinä mene, vaikka on ovet auki eikä ole kielletty. kissaa saa kaikki kantaa, on tosi rauhallinen ja kiltti, aamuisin kulkee maukumassa kaikkien perässä aamupala-aikaan. lapset on ihan innoissaan kun kissa kehrää sylissä tai puskee jalkoja 🙂
http://instagram.com/p/iZZLmdK0fK/# tältä meidän sängyssä yleensä näyttää 😀
Ihana instakuva! Meillä kissat nukkuivat ennen vauvaa samassa sängyssä. Lapsen synnyttyä pidettiin tovi taukoa, mikä oli tietenkin shokki kissapoloisille. Raapivat öisin ovea ja maukuivat. Eipä siinä nukuttua edes sitä vähää, mitä olisi parin tunnin välein heräilevän vauvan kanssa muutenkaan voinut nukkua.
Muutaman kuukauden kuluttua todettiin, että kissat ovat tottuneita vauvaan ja karvakaveritkin tulivat taas nukkumaan samaan sängyyn meidän ja vauvan kanssa. Mutta ei siitä nukkumisesta tullut sitten ainakaan mitään. Sängyssä ei vain riittänyt tilaa, kun minne tahansa yritti kätensä tai jalkansa laittaa, oli paikka jo varattu. Kissat joutuivat siis taas ulos makkarista.
Ja edelleen kissoilla on öisin porttikielto makkariin. Nyt ovat siihen jo tottuneet. Ja miten mä tykkäänkään nukkua lakanoissa, jotka eivät ole karvaisia, huh!
Mä en ole ehkä vieläkään tottunut, että lapsi ei enää haluakaan olla vain mussa kiinni. Mä kun voisin lapsen kanssa kyllä halia ja pussailla etenkin työpäivien jälkeen paljon enemmän kuin mihin lapsella riittää jaksamista 😀
Mä luulen, että tää on näitä asioita, joita ei vain voi ymmärtää, jos ei ole sitä kokenut. En mä ainakaan olisi ikinä uskonut, että kissan kehrääminen ja väkisin syliin tunkeminen voi oikeasti olla niin rasittavaa.
Samat on fiilikset mutta kissojen tilalla kissankokoisia koiria. Ja se on kyllä jännä miten ne tietävät että nyt ne haluaisivat olla hetken rauhassa 😉 Päivisin taitavat saada pusuja, haleja ja silityksiä vähän liiankin kanssa. 😀 -Hanna
Meillä on Minimen ikäinen tyttö, joka on ollut koko ikänsä mun perään (ei varmaan mikään ihme), aloitin työt vuoden alussa, ja kun nyt haen lapset päiväkodista, niin tyttö tulee päiväkodin pihassa mun syliin ja on seuraavat kaksi tuntia mussa kiinni. Meillä on päiväkotiin kävelymatka (noin 200 metriä, onneksi) ja tyttö aamulla kävelee iskän kanssa pk:hon, mutta iltapäivällä on mussa kiinni kuin takiainen. Illalla kun molemmat lapset on nukahtaneet, niin mun ei tee mieli olla enää kenenkään lähellä. Mies kärsii tilanteesta, mutta jotenkin kun lapsi on ollut siinä läheisyys kaipuussansa koko illan mun lähellä, niin mun oma mitta läheisyyttä on täynnä ja haluan olla vain rauhassa…
”… kuten rakentaa nalleille ja autoille majaa tai NUOLLA ETEISEN PEILIÄ.” Hahahahhahaha!!! Tuo nimenomainen lause sai nyt kommentoimaan ekaa kertaa. Täällä lapseton city-nainen kiittelee kivasta ja piristävästä blogista! Tykkään sun tyylistä ja meinigistä!
mua ei ne karvaiset lakanat haittaa, mutta mun TYYNY. en tykkää kun silmät ja nenä on karvoissa 🙂
nukutaan hyvin, tai kukaan ei ainakaan valita, kissa kyllä siirtyy jos sillä on ahdasta.
mua tosiaan pelotti ainoastaan se, että kissa on tottunut nukkumaan ihmisten päällä (jopa yövieraiden, jotka säikähtänee jossei oo muistettu kertoa 😀 ), että ei liian tuttavallisesti menisi vauvan päälle.
Joo, kyllä ne tajuavat, milloin on aika iskeä! 😀
Voi pientä. Mä luulen ja ainakin toivon, että kyllä se siitä ajan kanssa tasaantuu. Ja sitten riittää taas läheisyyttä muillekin jaettavaksi. Jaksamista ruuhkavuosiin!
No kiitos kiitoksista! Aina yhtä kreisiä lukea, että näitä jorinoitani lukee joku lapseton, hih!