Olen juuri peitellyt ja suukotellut lapsen yöunilleen. Kello näyttää hieman yli yhdeksää, kun keitän kupillisen teetä ja istahdan koneelle. Mies on töissä, joten kotona on ihan hiljaista. Nyt alkaa minun bloggausaikani. Ei kulu kuin muutama minuutti, kun toinen kissoistamme ryhtyy maukumaan huomiota ja toinen vaativasti kehräten kiehnaamaan jaloissani. Ne tietävät tilaisuutensa tulleen, nyt on heidän vuoronsa saada huomiota. Ja minä en jaksaisi silityksen silitystä.

Kuulostaa omaankin korvaani älyttömältä. Mikäpä olisi rentouttavampaa kuin pitkän päivän jälkeen juoda iltateetä kaksi tyytyväisyydestä kehräävää kissaa sylissä. Kissojen silittäminenhän jopa lieventää stressiä. Mutta minä tahtoisin vain olla sen pienen hetken ihan itsekseni hiljaisuudessa, ilman että kukaan vaatii mitään. Edes silitystä.

Minulle läheisyys on elintärkeää, kuten kai kaikille ihmisille. Tykkään halailla ja pussailla. Hieroa ja hipluta. Nukkua raajat solmussa miehen kanssa ja silitellä lapsen silkkistä päätä sekä untuvaista vatsaa. Joskus nuoruudessa kaipasin enemmän aikaa itsekseni, mutta vaihto-oppilasajan asuntola-asuminen ja yhteisöllisyys teki minusta ihmisen, joka nauttii päivänsä mieluiten seurassa.

Mitä sitten tapahtui? No se perinteinen, joka keikauttaa kaiken ympäri tai ainakin huojuttaa tasapainoa. Saimme lapsen. Monta kuukautta olin lapsen kanssa ihokontaktissa päivin ja öin. Silloin pelkkä roskien vieminen yksin oli kuin viikon karkumatka erämaamökkiin. Vaikka tuntui hyvältä ja oikealta pitää vauvaa sylissä ja ihan lähellä, oli välillä huojentavaa antaa hänet kyläilevän ystävän syliin ja käydä ihan itsekseen vessassa.

Nykyään samanlaista symbioosia ei toki enää ole. Lapsen mielestä itse asiassa pusujen ja halien määrää voisi välillä vähän rajoittaakin, että ehtii tehdä muita tärkeitä juttuja, kuten rakentaa nalleille ja autoille majaa tai nuolla eteisen peiliä. Miehen kanssa voisin kyhnöttää niin paljon enemmän sylikkäin. Mutta silti olen alkanut – ehkä vähän pakon sanelemanakin – arvostaa myös niitä iltoja, kun mies on töissä ja lapsi nukkumassa. Silloin voin ihan rauhassa puuhailla omia juttujani ilman muiden huomioonottamista. Olla hiljaa ja olla kuulematta.

Ja siitä joutuvat kärsimään kissaraukkamme. Ne tajusivat jo lapsen ollessa vastasyntynyt, että mikään ei ole ennallaan. Ne ja minä olimme iloisia, kun meille tuli käymään ihmisiä, sillä silloin kissammekin saivat osansa haleista ja rapsutuksesta. Mulla ei ollut käsiä ja energiaa kuin vaativan vauvan kanssa oloon. Mutta edelleenkään mulla ei tahdo iltaisin olla enää paukkuja niin vaativaan läheisyyskaipuuseen kuin kissoillamme on. Päivisin olisi, mutta silloin ne roikaleet mieluiten vetelevät päiväunia.

Kun kerroin tästä oudosta ongelmastani isälleni, hän totesi, että jos asioita voi saada liian vähän, voi niitä saada myös liikaa. Niin kai se sitten on. Läheisyyttäkin voi saada liikaa. Arvelisin sen olevan positiivinen ongelma.

Jaa