Olimme lauantaina MLL:n kirpputorilla täällä Herttoniemessä. Sieltä olen edellisinä vuosina tehnyt hyviä löytöjä, kun naapuruston vanhemmat eivät kehtaa myydä puolitutuille mutseille ja faijoille kuin hyvässä kunnossa olevaa vaatetta ja tavaraa. Niinä edellisinä vuosina olen myös oppinut, että paikalla on enemmän väkeä kuin muurahaisia pesässä. Kyselinkin lapselle hoitajaa aamuksi, että olisin päässyt rauhassa hikoilemaan tungokseen.

Hoitajaa ei löytynyt, mutta pitkän lastenvaatetarvelistan kannustamana uskaltauduin kirpputorille lapsen kanssa. Hyvin pian kävi jälkeen kerran selväksi, että vaikka lapsi jaksoi reippaasti kulkea mukana, ei löytöjen tekemiseen vaadittavaan tonkimiseen ollut mitään mahdollisuuksia kaksivuotiaan kanssa. Aloimmekin luovia tietämme ruuhkassa ulos. Ja siinä jossain vaiheessa, kun olin ihmismassan vietävänä kuin muinoin festaritungoksessa ja joutunut jo päästämään lapsen kädestä irti, kadotan lapsen näkyvistäni.

Kuljen ahtaita käytäviä hikisessä ihmismeressä yrittäen löytää lasta. Ei siinä varmaan ollut ehtinyt kulua paria minuuttia kauempaa, mutta kurkussani alkoi tuntua paniikki. Muistan itse, miten pienenä joistain syystä välillä pelkäsin ihan kamalasti, että esimerkiksi bensa-asemalle tankkausta maksamaan mennyt äitini ei koskaan tulisikaan takaisin. Sitten näen lapsen. Siellä se kulkee aikuisten jaloissa hiljaisena eteenpäin, ympärilleen katsellen, silmissä kyyneleitä. Nappaan lapsen syliini, pussailen, halailen ja pyytelen anteeksi. Vakuutan, että en ikinä jättäisi häntä mihinkään. Että aina löydän hänet. Että ollaan aina yhdessä. Lapsi haluaa olla tiukasti sylissäni, kun raivaamme tiemme ulos kirpputorilta.

Luulisi, että tuollaisen kokemuksen jälkeen olisimme viettäneet viikonlopun halien ja jäätelöä yhteisestä kupista syöden. Mutta minä pahanilmanlintu ärsyynnyin sen jälkeen täysin järjenvastaisesti joka asiasta. Välillä vain kaikki tuntuu olevan pielessä, vaikka oikeastaan kaikki on loistavasti. Elämässäni täytyy asioiden ollakin todella hyvin, kun välillä maailman suurimmalta vääryydeltä voi tuntua se, että lapsi ei nukahda päiväunille, vaikka itse olen järkytyksestä rättiväsynyt. Tai se, että kun lapsi vihdoin on nukahtamassa, soi ovikello.

Jossain vaiheessa sekopäistä kiukutteluani tajusin, että nyt tarvitaan lohtukässäprojekti. Käsityöt toimivat itselleni parempana rentouttajana ja pään tyhjentäjänä kuin mikään meditaatio. Ja samalla saa jotain aikaiseksi – rentoutusmalli mun makuun. Vaikka kirpparilta ei tärpännyt ja tarvelista on edelleen pitkä, sainpa edes jotain tarvittavaa lapsen vaatevarastoon ompelemalla lippalätsän sekä pipon pieneksi jääneiden tilalle.

Lippalätsä on samaisella ohjeella tehty kuin viime kesänä ompelemani lätsätkin. Päälliskangas on Marimekon Räsymatto. Näemmä vasta nyt tajusin, miten reuna huolitellaan ja lakista tuli tekemäkseni siisti. Seuraavaa lätsää varten pitää kuitenkin muistaa pidentää lakin kappaleita, jotta lätsä menee syvemmällä päähän. Se näyttäisi sillä tavalla mielestäni kivemmalta. Megalomaanisen pallon koko komeuden päälle ompelin vaippakankaista jääneestä trikoosta.

Pipo taas on sillä samaisella superhelpolla ja nopealla ohjeella tehty kuin niin monta kertaa aikaisemminkin. Kangas on Aarrekidin Puutarhassa. Tupsu on anopin kirpparikasasta löytyneestä pitsiverhosta väsätty. Se näyttää välillä myös erehdyttävästi hyttysverkko- tai sukkahousumytyltä, joten katsotaan tupsun kohtaloa lähiaikoina tarkemmin.

Johan helpotti purkaa selittämätöntä ärsytystä ompelukoneen ja saumurin paininjalan alle. Lapsikin oli kovin tyytyväinen. Sekä uusiin päähineisiinsä että äidin leppyneeseen tuuleen.