Olin pari viikkoa sitten keskustelemassa Helsingin Vihreiden kaupunginvaltuuston jäsenten kanssa kaupunkilapsuudesta. Mukana oli myös muutamia muita perhebloggaajia, ja ajatustenvaihdon pointtina oli ottaa kantaa siihen, mitä tarvitaan hyvään kaupunkilapsuuteen. Koska itse olen maalta kotoisin, elän kaupunkilapsuutta vasta oman lapseni kautta.

Mä näen kaupunkilapsuuden täynnä mahdollisuuksia. Harrastusvaihtoehtoja on valtavasti, kun omassa lapsuudessani vedit päällesi joko painitrikoot tai otit käsiisi hiihtosauvat tai pesäpallomailan. Lastentapahtumissa, museossa ja näyttelyissä piisaa uutta koettavaa vaikka joka viikonlopulle. Samanikäisiä vipeltäjiä asuu 500 metrin säteellä kymmeniä. Kouluissakin on mistä valita, mikäli lapsella tahtoa ja halua riittää.

Herttoniemestä pääsee yhtä nopeasti metrolla pääkaupungin keskustaan kuin kävellen luonnonsuojelualueelle ihmettelemään metsälammessa uivia sammakoita. Maalaislapsen näkökulmasta upeinta on se, että kaupunkilapseni ei joudu olemaan riippuvainen vanhempiensa autokyydeistä, vaan voi kulkea näppärästi julkisilla kauempana oleviin menoihin. Kuten taannoin kirjoitinkin, kaupunkilaisuus on meidän perheellemme paras, vaikka maallakin on välillä kiva käydä.

Mutta mistä muusta hyvä kaupunkilapsuus rakentuu? Yksi oleellinen rakennuspalikka on päivähoito. Keskustelu valtuutettujen ja bloggaajien kesken pyörikin paljolti päiväkodin ympärillä. Koska aikaa keskustelulle oli vähän, minä keskityin lyhyen kehupuheen jälkeen vain niihin huonoihin puoliin.

Kerroin siitä, miten meillä päivähoidon aloituksen pehmeä lasku tarkoitti käytännössä kaaosta. Hoitajat vaihtelivat lomien takia, ja välillä kukaan kolmesta hoitajasta ei ollut sellainen, joka tulisi ryhmässä jatkamaan. Mä näen pehmeän laskun tärkeimpänä pointtina etenkin pienten ryhmässä lapsen ja hoitajien luottamussuhteen luomisen, mille ei siinä härdellissä ollut mitään mahdollisuuksia.

Sekavuutta aiheuttivat lomien lisäksi henkilökunnan muutokset. Uusi lastentarhanopettaja aloitti vasta pari viikkoa uusien lapsien aloittamisen jälkeen, mihin kuulemani mukaan syynä oli raha. Ei liene yllätys kenellekään. Lomista ja muutoksista olisi pitänyt ilmoittaa vanhemmille etukäteen, jotta uudet lapset olisivat voineet mahdollisuuksien mukaan aloittaa vasta henkilökuntapaketin ollessa koossa. Luulisi sen olevan parempi ja stressittömämpi vaihtoehto myös henkilökunnalle.

Kun lapsemme päiväkotiryhmän loistava henkilökuntakolmikko oli vihdoin koossa, kokonaisuus on pyörinyt hienosti. Paitsi kun joku henkilökunnasta on poissa. Sijainen vaihtelee, jos sellaista ylipäätään saadaan. Syksyllä päiväkodissa aloitti vakituinen sijainen, minkä ansiosta saman sijaisen saamisen mahdollisuudet paranivat oman arvioni mukaan 15 prosenttia. Mutta kun räkä valuu ja oksennus lentää, sijaista tarvitaan muissakin päiväkodin ryhmissä. Silloin tilalla on kuka milloinkin, jos sitäkään.

Me olemme välillä joutuneet jättämään lapsen päiväkotiin, jossa henkilökuntaa ei ole tarpeeksi. Henkilökunnalle on saatettu luvata edellispäivänä sijainen, mutta aamulla siihen ei olekaan ollut mahdollisuuksia. Siinä on sitten ollut itku lähellä sekä ylikuormitetuilla hoitajilla että minulla, kun en ole niin nopealla aikataululla voinut päivääni rukata uusiksi, vaan lapsen on päästävä hoitoon. Silloin ei vietetä laulupiirejä, käydä retkellä tai mennä edes ulos. Eikä varmasti ehditä hoitaa kunnolla perustarpeitakaan, kuten potatusta. Lapsi on onneksi sellaistenkin päiväkotipäivien jälkeen iloisena, mutta aikuisista varmasti ei kukaan.

Kun olen ihmetellyt ja kysellyt, mistä laiton alimiehitys johtuu, hoitajat ovat kertoneet yhdeksi syyksi käyttöasteen. Siinä mennään niin syvälle päiväkotijargoniin, että mä myönnän olevani vähän ulalla. Mutta ymmärtääkseni homma menee siis niin, että päiväkotien henkilöstömitoitusta seurataan kuukausittain täyttö- ja käyttöastemittarin avulla. Täyttöasteella ilmaistaan hoidettavien lasten ja kasvatushenkilökunnan suhdetta, siis sitä paperilla olevaa. Käyttöasteella taas sitä samaa suhdetta, mutta arjessa toteutuneena.

Mittausten tarkoituksena on tietenkin säästää rahaa. Jos lapsia ei ole hoidossa, mutta koko miehitys on päiväkodissa paikalla, henkilökunnan määrä suhteessa lapsiin kasvaa ja käyttöaste laskee. Ja kas, ryhmästä napataan hoitaja tuuraamaan toiseen ryhmään tai henkilökunnan sairastuessa sijaista ei saada.

Ongelma on siinä, että käyttöastetta seurataan kuukausittaisena, ei päivittäisenä. Kunhan kuukauden jälkeen numerot näyttävät kauniilta, ei näemmä ole mitään väliä, että niinä muutamina päivinä yhden aikuisen vastuulla on lauma lapsia, joilla kaikilla on kakat housuissa ja tarve päästä syliin. Päiväkodissa hoitajat sanoivatkin mulle, että heitä rangaistaan käyttöasteesta. Etenkin pienten ryhmässä lapsien määrä vaihtelee päivittäin. On lyhennettyjä hoitopäiviä, vapaita ja ripuliaaltoja.

Kun kysyin, mitä minä voisin vanhempana tehdä, pyydettiin viemään asiaa eteenpäin päiväkodin ulkopuolelle. No nyt olen kertonut siitä sekä Helsingin Vihreiden valtuustolle että teille. Itse olen niin päiväkotiamatööri ja virastourpo, että en osaa ehdottaa mitään mittaustapaa selkeästi huonon käyttöasteen tilallekaan. Mutta osaako joku teistä?

Ja vaikka sekä keskustelu bloggaajien ja valtuustoedustajien tapaamisessa että tämä postaus pyörivät päivähoidon ympärillä, kuuluu hyvään kaupunkilapsuuteen tietenkin myös muita asioita. Mikä teidän kaupungeissanne on hyvin? Mihin tarvittaisiin parannusta? Jos hyvin käy, saan kommenttiosion keskusteluun liittymään myös jonkun Helsingin Vihreiden kaupunginvaltuutetun.

Jaa: