Tänään lähtiessämme lapsen kanssa viettämään lauantaipäivää, naamaan vihmoi räntää. Kotimatkalla aurinko loimotti keväistä lämpöään selkään ja vastaantulijoilla olivat takit auki ja nilkat paljaina. Itse kääriydyn villakangastakkiini vielä varmasti monta viikkoa, enkä uskalla toviin kaivaa tennareitakaan esille. Mutta kuiva asfaltti ja lämpenevän mullan tuoksu saivat yhden kevätfiiliksen heräämään vilukissassakin: fillarikausi! 

Kun viime keväänä hankimme autottoman perheen farmarikulkupelin, laatikkopyörän, olin riemuissani. Yhden fillarittoman kesän jälkeen pääsemme taas kulkemaan mukavasti pyörillä, ihan koko perhe! Voi kun toivoisin, että voisinkin sanoa asioiden menneen niin. Totuus on kuitenkin se, että teimme heti pyörää hankkiessamme yhden ison virheen. Me kitupiikkeilimme, emmekä ottaneet pyörää sähkövarusteisena. Typerykset.

Tasaisessa maastossa sähkötön laatikkopyörä toimii kuin Hollannissa. Sen keveys yllättää ja polkeminen on leppoisaa. Mutta kun meillä täällä Helsingissä on sellaisia kuin mäkiä. Ylämäessä alkaa hengästyttää ja parin kunnon nousun jälkeen takapuoli ja jalat ovat maitohapoilla ja paita hiessä kuin jumppatunnin jäljiltä. Alkuun jaksoin veivata sillä ajatuksella, että pyöräilykuntoni on vain pitkän tauon jälkeen kuralla – ainahan keväisin jalat ovat pari viikkoa hellinä ennen kuin taas tottuvat menoon. Mutta paskanmarjat. Mitä enemmän poljin, sitä enemmän aloin vihata ylämäkiä. Jos tiesin, että matkan varrella on muutamat pahat mäet, matkasin mieluummin julkisilla. Ja pikkuhiljaa pyörän penkki keräsi kellarissa ylleen yhä enemmän pölyä ajojen välillä.

Jos hakisin laatikkopyörästä liikuntaharrastusta ja kehonmuokkausta, satsaus sähköttömään pyörään olisi hyvä. Mulla olisi nykyään gepardin jalat, antiloopin takapuoli ja gorillan vatsalihakset. Mutta kun meille pyörän pitäisi olla auton korvaava väline. Tietenkin siinä tulee hyötyliikunta kaupanpäällisiksi, mutta en tahdo laatikkopyöräilyn olevan raskaampaa kuin vanhalla mummomankelillani polkemisenkaan. Tahdon voida ajella pyörällä lounastreffeille, harrastuksiin ja kauempana olevan kauppaan ilman että meikit ovat poskilla, paita hiestä märkä ja hengitys kuin supistusten kourissa puuskuttavalla.

Siksi en voi kuin hakata päätä seinään, kun emme maksaneet 500 euroa lisää ja ottaneet pyöräämme sähkömoottoria. Nyt jos tahtoisimme tehdä pyörästämme sähköisen, sen koko peräosa pitäisi vaihtaa ja hinnaksi tulisi yli 1000 euroa. En näekään järkeä laittaa etenkään sillä hinnalla uudenveroista pyörää palasiksi heti alkuun. Kyllä tuolla pääsisi komiasti polkemaan vaikka Pohjanmaan lakeuksilla, mutta ei Helsingissä. Siksi olemmekin suunnitelleet, että myisimme pyörän ja ostaisimme sähköisen tilalle. Jos siis sähkötön Babboe kiinnostaa – mäkiseen maastoon vain omalla vastuulla ja jymäköillä perslihaksilla – ota yhteyttä.

Tai jos tiedät jonkun Pelle Pelottoman, joka osaisi tehdä pyörästä sähkömoottorisen ja taatusti turvallisen sopuhintaan, olemme kiinnostuneita. Emme me nimittäin millään tuosta kaunokaisesta tahtoisi luopua. Just sopivan överit punapilkulliset somisteet ja kaikki! Tulevaksi kesäksi voisi ostaa karvanopatkin, niin meno olisi tarpeeksi asiallista. Kunhan vain saadaan polkemiseen sähköstä vähän työntöapua.

Jaa