Yhteistyössä Yle ja Suomen Blogimedia

Yksi elämäni hienoimmista ja opettavaisimmista kokemuksista on ollut vajaan kuukauden kielikurssi Maltalla ollessani 15-vuotias. Majailimme kimppakämpissä asuntolassa eri puolilta Eurooppaa tulleiden kurssilaisten kanssa. Söimme nuudelikeittoa sängyssä, ripustimme pyykit keittiön kattoon viriteltyihin naruihin ja juhlimme hiostavan kuumassa Välimeren yössä. Niin ja kävimme koulussa – teininä jaksoi valvomisesta ja rällästämisestä huolimatta.

Yksi elämäni parhaista päätöksistä on taas ollut lähteä opiskeluvaihtoon Hollantiin 23-vuotiaana. Sain elinikäisiä ystäviä, joita ei ihan helposti enää parikymppisenä löydä. Matkasimme junalla Amsterdamiin keikoille ja klubeille, katoimme asuntolassa illallisia toistemme huoneisiin lakanoilla peittämillemme pöydille, ajoimme jykevillä hollantilaispyörillä pitkin Haagin rantaa ja teimme pienellä punaisella vuokra-autolla roadtripin viereisiin maihin, Belgiaan ja Saksaan.

Yksi nuoruuden ulkomaankeikka multa on kuitenkin jäänyt välistä. En ole koskaan ollut au pairina. Se vähän harmittaa. Tarkoituksenani kyllä oli, ja setti olisi sopinut hyvin lukion jälkeen pitämääni ”mitä mä haluan”-välivuoteen. Mutta olin silloin ihan liian 18-vuotias ja sitä mieltä, että en kestä sitä aikaa erossa poikkiksestani, joka nykyään myös lapseni isä on.

Mä toivon, että tulevaisuudessa Minime uskaltautuu irrottautua ja lähteä maailmalle aina kun se mahdollista on. Kunhan lupaa tulla jossain vaiheessa takaisin ainakin käymään, ettei mutsinsa ikävässä itseään ihan rutikuivaksi itke. Tsemppaan häntä lähtemään kielikurssille, vaikka tiedän, että siellä teini oppii kaiken muun ohessa halutessaan myös pahoille tavoille – jos niitä ei vielä siihen mennessä ole oppinut. Vaikka tiedän vaihto-opiskelun ja opiskelun tarkoittavan ihan eri asioita, toivoisin lapseni lähtevän vaihtoon. Nuo pitkät ulkomaanreissut antavat ja opettavat niin paljon, eivätkä vähiten rohkeutta puhua kieliä, mikä nykymaailmassa on missä tahansa ammatissa plussaa.

Kuva: Yle

Kannustan lastani lähtemään sitten vuosien kuluttua myös au pairiksi, jos se hänen suunnitelmiinsa sopii. Au pair -elämän todellisuudesta mulla ei sitä omaa kokemusta ole, mutta nyt sitä pääsee halutessaan seuraamaan läheltä Au pairit Lontoossa -televisiosarjassa. Se alkaa Yle TV2:lla tulevana maanantaina 3. maaliskuuta, mutta viisi ensimmäistä jaksoa ovat nyt katsottavissa ennakkoon Areenassa. Loputkin jaksot ilmaantuvat Areenaan 7. päivä maaliskuuta perjantaina.

Ohjelmassa seurataan neljän nuoren suomalaisnaisen au pair -eloa Lontoossa. Mielenkiintoisen ohjelmasta tekee au pairien erilaisten taustat ja odotukset Lontoolta. Yksi muuttaa vieraaseen suurkaupunkiin suoraan vanhempiensa luota nalle mukanaan ja toinen pakkaa matkalaukunsa ajatellen pelkästään Lontoon yöelämää. Vastuu ja lapsiperhearjen väsyttävyys tuntuu tulevan kaikille vähän yllätyksenä. Enkä sitä toki mutsina ihmettele! Ei siitä niin kauaa ole, ettenkö minäkin muistaisi, mitä on olla nuori ja – näin kolmekymppisen paatunein mielin ajateltuna – huoleton.

Kuva: Yle

Mä huomasin katsovani sarjaa kolmin eri silmin. Ensinnäkin au pair -elämästä haaveilleen ja toiseksi mahdollisen tulevan au pairin äidin silmin, mutta myös sillä ajatuksella, että entä jos me olisimmekin isäntäperhe. Jälkimmäinen tuskin koskaan tulee olemaan todellisuutta, mutta oli jännä miettiä, miten uskaltaisin jättää lapseni ja kotini hoidettavaksi päivän ajaksi kenellekään sarjan päähenkilöistä. Kahden katsomani jakson perusteella ainoastaan Hilla saisi luottamukseni. Onneksi me saimme viime kesänä maailman parhaat ”au pairit”, Minimen tuolloin 16-vuotiaat tädit.

Mutta entäs te? Minkälaisia kokemuksia nuoruuden ”ulkomaankomennuksilta” teillä on? Toivoisitteko lapsienne innostuvan kielikursseista, vaihto-opiskelusta tai au pairiksi lähtemisestä?

Jaa: