Viikon ainoan puolivapaapäivän kunniaksi heräsin tänään kokonaisvaltaiseen flunssajomotukseen. Miehellä on duuniputki, joten päivä kului maaten horroksessa olohuoneen lattialla samaan aikaan kun lapsi suoritti tehtäväänsä, jonka päämääränä taisi olla kodin jokaisen neliöpinnan vuoraaminen erinäisillä tavaroilla. Koska loppuvuosi on duunikuvioissa ihan hullunkiirettä, jouduin tehdä myös muutamia työjuttuja pienen assarin piirrellessä työpapereihini ja pyrkiessä naputtamaan tietokonetta samaan aikaan kanssani.

Miten toivonkaan, että tänään olisin voinut soittaa jonkun apuun. Olemaan lapsen kanssa, jotta voisin levätä ja tehdä nopeasti duunit, joihin nyt kului valtavasti aikaa ja hermojen kiristelyä. Ongelma ei ole siinä, etteikö puhelimesta löytyisi ystävien numeroita, joihin soittaa. Ongelma on se, että mä en kehtaa. En tahdo vaivata. Kun kyllähän me pärjätään.

Tarve pärjätä omillaan tulee varmaan nuoruudestani. Muutimme miehen kanssa kimppaan, kun olin juuri täyttänyt 17 vuotta. Vanhempamme hieman epäilivät, miten tulemme pärjäämään, kun emme olleet oikeutettuja edes minkäänlaisiin tukiin. Tuli näyttämisenhalu. Jukoliste, mehän pärjätään! Emme suostuneet ottamaan pienimpiäkään raha-avustuksia vastaan vanhemmiltamme. Mä tein lukion ohessa töitä hampurilaisravintolassa ja konsulenttina kaupoissa. Välillistä avustusta sain vanhemmiltani palkkana, kun työskentelin heidän kahvilassaan sunnuntaisin hampurilaisravintolan ollessa suljettuna.

Ja mehän pärjättiin! Vaikka välillä olikin tiukkaa. Muistan, kuinka soitin paniikissa itkien äidilleni, kun olin saanut mätkyjä 300 markan edestä. Se oli jättimäinen summa kahden nuoren budjetista. Mutta siitäkin selvittiin, ilman että jouduimme anella apua muilta.

Tarve pärjätä omillaan on jäänyt selkärankaan, vaikka nykyään rahatilanne on onneksi parempi. Mutta rahalla ei saa sitä, mitä olemme välillä pahasti vailla: aikaa. On toki mahdollista ostaa itsensä vapaaksi vaikkapa siivoamisesta, mutta lisätunteja ei missään ole kaupan. Siksi toivonkin joululahjaksi aikaa, lahjanantajan aikaa.

Kun on saanut lahjakortilla ystävän aikaa, sitä kehtaa myös pyytää käytettäväksi. Mä kadehdin ihmisiä, jotka kehtaavat pyytää vaikka naapuria viemään vauvan vaunulenkille, että itse saa levätä. Mäkin olisin halunnut kehdata. Mä kadehdin suunnattomasti ihmisiä, jotka saavat aikaa omilta vanhemmiltaan annettavaksi lapselle. Meillä puolisentuhatta kilometriä mummilaan ja mummulaan tekee sen kinkkiseksi, enkä ole kehdannut varamummopalveluitakaan etsiä. Mä kadehdin perheitä, jotka kehtaavat pyytää, josko lapsi voisi mennä ystäville kyläilemään. Me emme miehen kanssa ole olleet lapsen syntymän jälkeen minuuttiakaan kahdestaan kotona.

Rakas siskoni onneksi tulee haltioimaan Minimetä silloin tällöin. Mutta mä osaan tehdä siitäkin ongelman pohtimalla, onko leffaan meno nyt varmasti tarpeeksi hyvä syy käyttää harvinainen hoitoapu vai pitäisikö se säästää johonkin järkevämpään. Ja entä onko tämä leffa nyt sen arvoinen, että juuri tähän ne kullanarvoiset minuutit kahdestaan miehen kanssa haluaa käyttää. Tsiisus.

Antakaa mulle lahjaksi aikaanne, mä haluan oppia kehtaamaan pyytää sitä myös lisää.

Jaa: