Miten toivonkaan, että tänään olisin voinut soittaa jonkun apuun. Olemaan lapsen kanssa, jotta voisin levätä ja tehdä nopeasti duunit, joihin nyt kului valtavasti aikaa ja hermojen kiristelyä. Ongelma ei ole siinä, etteikö puhelimesta löytyisi ystävien numeroita, joihin soittaa. Ongelma on se, että mä en kehtaa. En tahdo vaivata. Kun kyllähän me pärjätään.
Tarve pärjätä omillaan tulee varmaan nuoruudestani. Muutimme miehen kanssa kimppaan, kun olin juuri täyttänyt 17 vuotta. Vanhempamme hieman epäilivät, miten tulemme pärjäämään, kun emme olleet oikeutettuja edes minkäänlaisiin tukiin. Tuli näyttämisenhalu. Jukoliste, mehän pärjätään! Emme suostuneet ottamaan pienimpiäkään raha-avustuksia vastaan vanhemmiltamme. Mä tein lukion ohessa töitä hampurilaisravintolassa ja konsulenttina kaupoissa. Välillistä avustusta sain vanhemmiltani palkkana, kun työskentelin heidän kahvilassaan sunnuntaisin hampurilaisravintolan ollessa suljettuna.
Ja mehän pärjättiin! Vaikka välillä olikin tiukkaa. Muistan, kuinka soitin paniikissa itkien äidilleni, kun olin saanut mätkyjä 300 markan edestä. Se oli jättimäinen summa kahden nuoren budjetista. Mutta siitäkin selvittiin, ilman että jouduimme anella apua muilta.
Tarve pärjätä omillaan on jäänyt selkärankaan, vaikka nykyään rahatilanne on onneksi parempi. Mutta rahalla ei saa sitä, mitä olemme välillä pahasti vailla: aikaa. On toki mahdollista ostaa itsensä vapaaksi vaikkapa siivoamisesta, mutta lisätunteja ei missään ole kaupan. Siksi toivonkin joululahjaksi aikaa, lahjanantajan aikaa.
Kun on saanut lahjakortilla ystävän aikaa, sitä kehtaa myös pyytää käytettäväksi. Mä kadehdin ihmisiä, jotka kehtaavat pyytää vaikka naapuria viemään vauvan vaunulenkille, että itse saa levätä. Mäkin olisin halunnut kehdata. Mä kadehdin suunnattomasti ihmisiä, jotka saavat aikaa omilta vanhemmiltaan annettavaksi lapselle. Meillä puolisentuhatta kilometriä mummilaan ja mummulaan tekee sen kinkkiseksi, enkä ole kehdannut varamummopalveluitakaan etsiä. Mä kadehdin perheitä, jotka kehtaavat pyytää, josko lapsi voisi mennä ystäville kyläilemään. Me emme miehen kanssa ole olleet lapsen syntymän jälkeen minuuttiakaan kahdestaan kotona.
Rakas siskoni onneksi tulee haltioimaan Minimetä silloin tällöin. Mutta mä osaan tehdä siitäkin ongelman pohtimalla, onko leffaan meno nyt varmasti tarpeeksi hyvä syy käyttää harvinainen hoitoapu vai pitäisikö se säästää johonkin järkevämpään. Ja entä onko tämä leffa nyt sen arvoinen, että juuri tähän ne kullanarvoiset minuutit kahdestaan miehen kanssa haluaa käyttää. Tsiisus.
Antakaa mulle lahjaksi aikaanne, mä haluan oppia kehtaamaan pyytää sitä myös lisää.
Tuttua huttua. Me ollaan täällä kärvistelty kaksi viikkoa flunssassa, ensin 1v ja nyt minä. Mies on tehnyt melko pitkää päivää töissä. En ole kehdannut pyytää apua, mutta onneksi äitini kävi kylässä yhtenä päivänä ja ehdotti, että hän voisi tulla seuraavana päivänä vähän ulkoiluttamaan ipanaa. Niin hän sitten tulikin, ja mihin minä käytin tuon huiman vajaan 2 tunnin vapaa-ajan? No kaupassa käymiseen…..
Sun puolesta harmittaa, mutta itselleni tämä oli hyvä kiitollisuuspuuskan lähde. Meillä kun on kymmenen kilsan säteellä kaikki isovanhemmat, isotäti, kummit ja iso joukko ystäviä… Ja onneksi onkin, koska muuten olisi jäänyt monen monta kertaa lapsi hakematta tarhasta. Se, mitä olemme mahdollisesti pääkaupunkiseudun työmarkkinamahdollisuuksissa menettäneet, on kyllä tullut moninkertaisena ihmissuhteissa ja arjen laadussa takaisin.
Toivottavasti pukki tuo sulle ison pinon lahjakortteja 🙂
Hyvä kirjoitus. Muistutti minua taas siitä, kuinka tulee olla aina ja ikuisesti kiitollinen siitä, että molemmat isovanhemmat asuvat kahden kilometrin säteellä.
Olet kyllä pärjääjä. Mutta täytyy muistaa se, ettei tosiaan aina tarvitse pärjätä. Joskus asioiden ääneen sanominen (mitä juuri nyt teit) auttaa läheisiä avaamaan silmiä.. kun silmät ovat auki, näkee helpommin 🙂
Ja kuinka pienillä teoilla voi toisen mielen saada pirteäksi. Se pieni oma hetki, kun ystävä veisi lapsen ulos. Ja itse saisi vain maata sohvalla.
Toivotaan teille aikalahjoja 🙂
Meillä ei ole tukiverkostoa oikeestaan ollenkaan. Mun äiti on vireä liikkuvainen eläkeläinen joka asuu eri paikkakunnalla ja spesiaali apua voi pyytää jos haluaa:) Anoppi asuu viiden kilometrin päässä, mutta ei edes tunne lapsenlapsiaan; käy vaan pakolliset synttärit, mikä on kylläkin valitettavasti myös helpotus. Omaa aikaa on yöllä kun ipanat nukkuu:) Tämä on kyllä osittain omakin valinta; apua ei pyydetä eikä tarvita. Ollaan miehen kanssa ”sen ajan kasvatteja” että toimeen tullaan omillaan vaikka hammasta purren ja oikeesti ei ole tarvinnut kamalasti pureskella, eletään unelmaamme ja koko ajan mennään eteenpäin silläkin asteella.Mä olen saanut ekan lapseni 21 vuotiaana ja tämän viimoiseni 42vuotiaana (samaan aikaan tulin mummoksi:)) ja voin kertoa, että vuosien saatossa minusta on tullut aina vaan perhe- ja kotikeskeisempi ; kun lapsia lähtee maailmalle niin näistä viimeisistä pitää kiinni lujempaa ja tahtoo imeä joka pikkulapsivaiheen tiukemmin itseensä kun on oppinut huomaamaan miten nopeasti se loppuu:( Omat lapsenlapset on todella tärkeitä, mutta pirpanoita näkee liian harvoin; ei nuorehkot isovanhemmat ole helpotus tyttärellekkään, koska meillä on samanikäiset lapset ja työt, niin ei pysty antamaan sellaista panosta kun haluaisi…tulispas taas sekavaa sepostusta omasta elämästä, ei ole kritisointia kenenkään avuntarpeeseen vaan avautuminen omasta elämästä:)
Niin tuttu tunne. Kun omat lapset olivat pieniä (nyt ovat jo aikuisia) asuimme myös kaukana isovanhemmista. Koskaan, ikinä milloinkaan, ei minulla ollut lapsenhoitoapua. Yhden kerran soitin kotihoitoon vaimikäsennimisilloinoli ja pyysin hoitajaa kotiin siksi aikaa kun menen itse kauemmas lääkäriin. Hoitaja unohti ja niinpä minä matkustin lääkäriin kahden lapsen kanssa.
Harmistustani vielä lisäsi se, että toisten sisarusten lapsia isovanhemmat hoitivat lähes aina.
Ja vielä enemmän kiukustuin, kun muutimme takaisin samalle paikkakunnalle isovanhempien ja sisarusten kanssa ja veljeni pyysi minua hoitamaan lapsiaan – silloin meinasin repiä hiukseni – ei voi olla totta! Enkä suostunut. Periaatteesta.
Lapset olivat jo tosi isoja, kun mekin mieheni kanssa ensimmäisen kerran pääsimme kahdestaan käymään – Tallinnassa. Olipa riemullista olla ilman lapsia.
Toisaalta voisit rohkaistua pyytämään apua, eihän sitä tiedä, vaikka joku ystävistäsi olisi iloinen voidessaan auttaa. Mutta toisaalta lapset on pieniä niin kovin lyhyen ajan. Näin vanhempana sen huomaa.
Mä näkisin itseni tekemässä juuri tuon saman parin tunnin lapsivapaalla: kävisin rauhassa kaupassa. Mä olen niin onnellinen, että löysin nettiruokakaupat, mutta kun välillä tuntuu, että ei muka ole aikaa olla kotona juuri siihen aikaan, kun lähetti ruuat toisi. Noh, itselläni helpottaa ensi vuonna, kun ei ole kolmea duunia yhtä aikaa päällä. Nyt kun joutuu duunien vaihdon ajan tehdä vähän kaikkea. Tsemppiä sinne flunssataistoon!
Joo mä aina sanon perheellisille kavereilleni, joilla asuu ”helposti nakitettavia” sukulaisia lähellä, että muistakaa olla äärimmäisen kiitollisia ja onnellisia. Mä kun olen niin kateellinen lähellä asuvista isovanhemmista, sillä tavalla vähän kenkustikin kateellinen, en vain ollen toisen puolesta onnellinen. Jo se helpottaisi, että tietäisi voivansa edes kysäistä, pääsisivätkö isovanhemmat apuun. En lopulta ehkä edes soittaisi, mutta tietäisin, että se ylipäätään olisi mahdollista.
Jep, ei todellakaan pidä aina pärjätä vain itsekseen. Mun jääräpään pitäisi oppia tästä kieroutuneesta pärjäämiskulttuurista pois. Sillä varmasti ystävät tahtoisivat ja ovatkin tahtoneet lapsen kanssa olla tovin, kun olen vain ensin kehdannut kysyä. Tuntuu vain, että siitä jää aina niin hurjaan kiitollisuudenvelkaan, ettei tiedä, millä (ja millä ajalla) pystyisin moisen maksamaan pois. Siksi aikalahjakortit olisivat kova juttu 🙂
Jep, eipä taida olla todellinen kuin muutamissa perheissä se harmaahapsinen satuhahmomummo, jolla ei ole kuin aikaa. Minimenkin mummilassa ja mummulassa ollaan edelleen tiukasti ja kiireisesti työelämässä + lapsia asuu vielä kotona. Joten eipä sitä aikaa välimatkatkattakaan ihan tuosta noin vain saisi, mutta toki 500 kilometriä lyhyempi matka tekisi siitä ylipäätään edes joskus mahdollista.
Mä toivon oppivani pois ”hammasta purren” -meiningistä. Haluan kehdata mysö pyytää apua.
Lapsen kanssa lääkärissä käyminen kuullostaa tutulta, meillä tosin onneksi terveydenhuoltopalvelut ovat ihan nurkan takana. Ja jeesiä onneksi saadaan silloin tällöin, kun vaan kehdataan pyytää. Sairaana ollessaan sitä välillä vaan vaipuu epätoivoon ja tekisi mitä vain, että elettäisiin vanhan mallin mukaan monta sukupolvea samassa pihapiirissä.
Pitäisi vain kehdata pyytää apua, sillä sitä ihan varmasti saisi. Varsinaista omaa aikaa en kaipaa, enemmänkin perheaikaa olemme vailla. Mutta sairaana olisi kiva pystyä sairastamaan tauti kerrasta ja nopeasti pois, eikä vellomaan puolikuntoisena pahimmillaan monta viikkoa. Ja ei siinä, tuo teidän reissu kahdestaan Tallinnaan kuullostaa luksukselta!
Olen itse lapseton ja noin sata kertaa tarjonnut apuani kavereille joilla on lapsia, ihan oikeesti, haluaisin ihan vilpittömästi olla avuksi. MUTTA kukaan ei koskaan pyydä! Joten mitäpä tässä sitten tulisi tehdä, onko se sitten tuo ”en kehtaa” tai mikä vaan niin menee fiilis siihen avuntarjoomiseenkin, kun ei näytä sekään toimivan.
Nyt osui ja upposi, täysin sama tilanne. Tarpeeksi monta kertaa, kun on (lapsenhoito)apua tarjottu ja joka kerta saatu kieltävä vastaus (”emminä just nyt tartte, kattellaan..”), on maku avuntarjoamiseen todellakin mennyt. Ja kun kyseessä on oma kummilapsi, eli halu viettää muksun kanssa aikaa on ihan aito… Olkoot rauhassa keskenään sitten.
Kyllä, olen katkera 😉
Komppaan kahta viimeistä anonyymia. Välillä tuntuu siltä, että lapsettoman apu ei kelpaa – ellei se lapseton sitten ole joku lähisukulainen. Vasta sen jälkeen, kun lapseton saa omia lapsia, alkaa apu kelvata. Sitä ennen kaverille ei voi edes lapsista jostain syystä puhua. Vaikka ei ole lapsia, ei se tarkoita sitä, ettei pitäisi lapsista, osaisi hoitaa lapsia tai puhua lapsista. Onneksi on myös niitä, joille lapsettoman apu kelpaa, ja joiden kanssa välit eivät viilene vain siksi, että toiset ovat vanhempia ja toiset eivät.
Oho, onpas täällä paljon meitä lapsettomia anonyymeja, jotka ovat tarjonneet lastenhoitoapua, joka ei ole toteutunut. Minä olen kerran ollut kahdestaan leikkikentällä ystävän lapsen kanssa, kun perheessä räjähti hätätilanne päälle, mutta voisin kyllä olla useamminkin. Kaverin ja kaverin lapsen kanssa on käyty monesti ja monella kokoonpanolla leikkikentällä ja puistossa ja leikitty milloin missäkin, mutta ei minua kyllä haittaisi hengailla välillä kahdestaankin lapsen kanssa.
Olisiko meissä lapsettomissa ystävissä siis jonkinlainen hyödyntämätön voimavara? Ihan pienen vauvan jättäminen kokemattomiin käsiin voi tietysti pelottaa, mutta sopivan tuttu ystävä sopivan ikäisen ja luonteisen pienenkin lapsen kanssa voisi toimia oikein hyvin. Pitää varmaan jatkossa tarjota apua aktiivisemmin. Ei lapsiperheen eikä muidenkaan tarvitse minusta pärjätä yksin.
Minä kuulun myös niihin järjettömän onnekkaisiin (ja kiitollisiin), jonka vanhemmat, appivanhemmat, sisarukset ja ystävät asuvat 10-20 kilometrin säteellä pääkaupunkiseudulla. Lapsenvahtiapua saa parhaassa tapauksessa vaikka vartissa. Kuvio mahdollistaa myös keikkaluontoisen työskentelyn eikä vuoden ja kolmen kuukauden ikäiselle tyttärelle ole tarvinnut vielä järjestää päiväkotipaikkaa. (Keikkailun mahdollistaa myös vuorotöitä tekevä mies.) On kyllä uskomattoman ihanaa ja helppoa, että lapsen voi myös viedä mennessä ja hakea tullessa vaikka mummolasta, jos itsellä on joku ei-niin-lapsiystävällinen-meno.
Minäkin toivon sydämeni pohjasta, että saatte paljon aikalahjakortteja ja että perheenkeskistä aikaa järjestyisi kuin itsestään. Toisaalta tekisi myös mieli matkustaa Hertsikaan tyttären kanssa, soittaa teidän ovikelloa ja pyytää Minime meidän kanssa puistoon, metsään tai mihin vaan leikkimään. Paranemisia!
Meilläkin asuu mun vanhemmat ja veli lähellä, joten tilanne on siinä mielessä paljon helpompi. Mutta kun mamma jo hoitaa lasta paljon, kyllä sitä siinäkin joutuu vähän miettimään, kehtaako nyt taas pyytää. Taitaa kuulua suomalaiseen kulttuuriin, että kaikesta pitäisi (muka) pärjätä omillaan.
Väitän että pärjäämisen kulttuuri Suomessa on joskus jopa sairaalloista. Sisukkuus ja omillaan pärjääminen on hyviä ominaisuuksia mutta niissäkin voi vetää överiksi. Itse syyllistyn tähän hampaat irvessä- mentaliteettiin ihan liian usein.
Mulla toimii joskus herätyksenä se että muistutan itseäni kun kaaos alkaa kaatumaan päälle: jos tämä tilanne jossa esim. itse sairaana jo toista viikkoa ja olen yksin muksun kanssa 24/7 johtuen miehen töistä, jos tämä ei ole hätätilanne jossa melkein kuuluu pyytää apua, niin mikä sitten? Sittenkö vasta kehtaa ”vaivata” tukirinkiä jos on joutunut auto-onnettomuuteen tai muuta aivan ekstremeä?
Meilläkin tukiverkostot erittäin rajalliset täällä lähistöllä mutta onneksi on edes harvoja ihmisiä joilta voi pyytää apua ja tietää että todennäköisesti sitä saa myös.
Ja oikeasti, jos ei ole sukulaisia ja kavereita joita voisi ajatella lasta vahtimaan, voisiko harkita MLL: lastenhoitoapua? Varmasti siellä on mukavia, vastuuntoisia, koulutuksen saaneita, normaaleja ihmisiä joitten huomaan muksun voi hetkeksi uskoa.
Kun olin miehen töistä johtuen paljon yksin kotona kotona pienen vauvan kanssa, lievästi masentuneena ja taatusti sekaisin univelasta, hormooneista ja elämän muutoksesta, muistan miettineeni miksi ihmeessä Suomessa kannustetaan iloisesti ostamaan siivous, shoppailu ym palveluita mutta jotenkin ihme tabuna tunnutaan pitävän sitä että ostaa sitä tärkeintä, hengähdyspaussia itselleen voimia vievän arjen keskellä.
Kun kuitenkin meillä on niinkin luotettava taho tarjoamassa lastenhoito- apua kuin Mannerheimin lastensuojeluliitto. Varmasti että heidän seulan läpäisseiden hoitajien huomaan uskaltaisi lapsen jättää.
Toivon Lähiömutsi sinulle ja perheellesi paljon voimia ja toivottavasti joku teille sopiva ratkaisu tähän aikapulaan löytyy! 🙂
Tiedän tunteen, tunnen sen. Meillä tilanne tämä: molempien äidit sairaita, vain toinen pystyy hoitamaan pieniä hetkiä, mutta ei voi edes nostaa 1,5 vuotiasta. Rajoittaa siis aika paljon, kun ei voi laittaa nukkumaan, nostaa pois sängystä jne. Molempien isät ovat kuolleet. Miehellä 2 sisarusta, eivät ole kertaakaan tarjonneet apuaan. Ja asuvat ”niin” kaukana, melkein 100 km:n päässä, että eihän tännepäin voi ajaa kuin kerran vuodessa.. Oma veljeni, joka ei ole erityisen läheinen, asuu puolen tunnin matkan päässä. Ei tulisi mieleenikään kysyä häneltä, ei ole ikinä tarjonnut apua. On muutama ystävä, jotka sanovat, että meille voi tuoda.. Mutta yhdelläkin on 5 lasta ja menoa aikamoinen villiä (lue: hullua), sinnekö veisin vielä 2 lisää.. Onneksi on muutama ystävä, jotka voivat silloin tällöin tolloin vahtia. Itse olisin hoitovapaalla tahtonut tehdä enemmän töitä, mutta ei ole ollut mahdollisuutta :/ Mll:n kautta hommattiin yksi vahti, joka kävikin pari kertaa, se meni oikein kivasti. Nyt hän on monesti sanonut ettei ehdi.. vähän meni siis maku siitäkin 🙁 Olen myös hieman (lue: välillä aika paljonkin) katkera siitä, että hoitajia ei ole liiemmin kuitenkaan. Itselle tulee vielä sellainen olo, että ei kehtaa vaivata muita ihmisiä, kuin ns. tosi hädässä ja sit tuntuu, että jää kiitollisuuden velkaan.. Olenkin helposti maksamassa jotain.. Olisi helpompi jos olis isovanhempi/sisarus, heille ei samalla tavalla jäisi ”ikään kuin velkaan.” Olen itse ennen lapsia aikoinani aika paljon kavereiden lapsia vahtinut. Kovin moni ei ole meidän saatua lapset tarjoutunut avuksi.. Tietty monissa tapauksissa niissä perheissä on joko ns. ongelmalapsi (jos nyt näin kamalasti saa sanoa) tai monta lasta. Ymmärtäähän sen, että ei nyt kaipaa siihen enää mitään. Itse en myöskään halua ottaa Mll:n kautta ”ketä tahansa”, en uskaltaisi jättää lapsiani ihan tuosta vain, pitäisi varmaan tarkkailla pari kertaa.. Ja lapseni tuntien, eivät he tuntemattoman kanssa jäisikään. Ugh, olen puhunut. Elina
Mut onneks sulla sentään on mies joka osallistuu lasten ja kodinhoitoon 😉 Meillä näin ei ole mut onneks on mummi joka ottaa pari kertaa kuukaudessa yökylään niin saa jotain tehtyäkin 😉
Hyvä aihe. Se on harmillista että hoitajan pyytäminen on jossain määrin ”noloa”, koska on varmasti paljon niitä jotka hoitavat lapsia mielellään (kuten anonyymien kommenteissa käy ilmi) Olen itse aikoinaan hoitanut paljon siskojeni perheissä, ja tykkäsin todellakin paljon ja itseä harmitti usein, jos joutui kieltäytymään. Ei siis kannata siihen jättää kyselyä, jos tuttu hoitaja ei joka kerta pääse, kyllä heilläkin on silti muitakin, arjen normaaleja menoja! Hoitamisessa parasta oli kyllä se, kun oli tutut lapset, jotka tykkäsivät siitä että tulin ja itsekin sai illasta aina paljon. Ja nyt olen ihan innoissaan, kun tuntuu että mekin olemme saamassa tällaisen ”luottohoitajan” siitä huolimatta, että asumme kaukana sisaruksista ja isovanhemmista; On ihanaa kun kotoa pois olemisen jälkeen lapsi on hyvällä päällä ja hoitaja sanoo että pyytäkäähän taas hoitamaan. Kannustan siis kokeilemaan erilaisia hoitopalveluja, sitä kautta voi löytää huikeita ihmisiä! (mm. Mll / hoivanet tms. mitä näitä nyt on 🙂
Though cheaper the counterfeit products are, no one wants something completely fake.
Many pregnant women are also more sensitive to pain than when not
expecting, so if that’s your case the procedure will not only be
more effective after your pregnancy, but also much less painful.
Indoor tanning suppliers took the lead, and now work at more sensible, responsible and moderate
tanning. Your breakfast on the morning of your wedding is vitally important.
Does your travel insurance policy provide sufficient cover for any medical eventuality and repatriation. Today there are a lot
of women who go for professional treatment to get
this corrected. In the United States, many people consider
a variety of options. There is nothing wrong in it
as far as it gives them a healthy glow. You would think that a
spray tan is a spray tan, right. His demeanor was uncomfortable, and he fumbled over issues
important to Hispanics, especially deportation and immigration.
Feel free to visit my blog post :: spray tan unhealthy