Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Olen vahvasti aamuihminen. Toisin sanoen olen vahvasti ei-iltaihminen, etenkin lapsiperhe-elämässä. Mutta aamut! Aamut ovat kuin odotetun retken alku tai mielenkiintoisen kirjan aloitus: kaikki on vielä edessä ja mahdollista!
Onneksi olemme koko perhe luontaisesti melko samassa rytmissä eläviä, sillä touhukkuuteni saattaisi olla hitaasti käynnistyvälle painajaismaista aamuseuraa. (Tosin perheen kaksi nuorimmaista tuntuu olevan non-stop -ihmisiä, mikä kaltaisessani päivän loppua kohden nuupahtavassa iltatorkussa on vaatinut hivenen sopeutumiskykyjä, jaksamisen venyttämistä ja jaksamisen loppumista.)
Viikonloppuaamuina saan usein suoraan sänkyyn toimitettuna kaksi unenlämmintä marakattia ja läjän erinäisiä pehmoleluja. Tykkään hurjasti niistä hetkistä, kun on aikaa pötkötellä, halailla ja jutella. Arkiaamuina marakatteja saa sitten kaivella ylös lastenhuoneen kerrossängystä.
Parhaina aamuina päivä on pedattu hyväksi jo illalla; koti on siisti, tiskikone hyrissyt yön aikana ja jääkaapissa ainekset kunnon aamupalaan. Herään aina reilusti aikaisemmin kuin pakon edessä pitäisi – kahta tuntia aikaisemmin kuin pitää olla missään – jotta ehdin tehdä rauhassa aamutoimet, sytyttää pari kynttilää ja lukea sanomalehden.
Niin ja lopulta sitten kuitenkin hoputtaa lapsia. Nyt lähdetään, pukekaa nyt jo, nyt oikeasti lähdetään, onko avain mukana, pitäisi jo olla menossa, miten nämä kengät ovat edelleen ihan märät, en ole nähnyt puhelinta, nyt ne ulkovaatteet oikeasti päälle, pian ollaan myöhässä, siis mitä ihmettä puit, rakas lapsi siellä on pakkasta!
Miten se yllättääkin joka aamu.
Ihan samalla tavalla kuin joka aamu käyn innoissani töiden kimppuun kuvitellen, miten hurjasti kaikkea saan aikaan, kunnes lounaan jälkeen tajuan taas olleeni päivän to do -listoineni naurettavan toiveikas. Ja silti sama toistuu joka päivä:
Sama rauhallisuuden, hallittavuuden ja aikaansaavuuden utopia silti leijuu toiveikkaana jokaisen aamun päällä. Mikä vain on mahdollista (viimeistään taas huomenna)!
Olen ihan samanlainen. Minä herään myös pari tuntia ennen kuin pitää olla missään. Jos pitää olla kuudelta töissä herään oikeasti neljän jälkeen (aamupala illalla valmistettuna ja vaatteet mietittynä, koska ihan noin aikaisin ei pysty näitä juttuja ajattelemaan), mutta onneksi yleensä vasta 5-6 välillä on herätys arkisin. Aamu on sitä aktiivista aikaa. Aamulla jaksaa suunnitella päivää, olla toiveikas, ideoida asioita, käydä kävelyllä koiran kanssa tai mitä vaan.
Joskus siinä 16-17 maissa sitten alan mennä väsyneeseen tilaan jossa on hankala keskittyä ja jos minulta vaaditaan jotain tulen pahalle tuulelle. Ärsyttävän aikaisin siihen nähden että nukkumaan menen yleensä 21.30-22.30. Menee paljon aikaa tavallaan hukkaan siinä että on vähän töttöröö kun ehtisi hyvin pestä pyykkiä, imuroida tai vaikka suunnitella seuraavan päivän ruokia. Mutta ei. Jos minulta kysytään illalla kahdeksan maissa mitä huomenna syödään vastaan aina että puuroa. Koska en vaan jaksa enää ajatella.
Hankalaa on se että mies taas herää kunnolla vasta joskus yhdeksän maissa aamulla ja tulee aina kysymään ruokalistoista ja ostoslistoista joskus 21-22 maissa 😀 Minä taas tekisin mieluiten ne listat kahdeksalta aamulla 😛
Ah, kuulostaa niin tutultu tuo iltaa kohden väsähdys. Joskus kun lapset olivat pieniä ja univelka kohtuuton, illat ja iltatoimien hoitaminen oli ihan kamalaa. Jos puoliso oli töissä monta iltaa / yötä putkeen, jaksamista piti todella nipistää tyhjästä, eikä se aina onnistunut. Aamut tuntuivat silloinkin onneksi usein toiveikkailta.
Nykyäänkin, jos vaikka puoliso tulee töistä yhdeksän jälkeen illalla, kommunikaationi saattaa olla halaus, suukko ja lausahdus, että olisi niin paljon kaikkea juteltavaa, mutta nyt en jaksa, puhutaan huomenna. Ihan vain päiväkuulumisten vaihto tuntuu mahdottomalta, saati nyt joidenkin isompien juttujen läpikäyminen tai päättäminen 😀