Se kahden euron kolikko on yksi elämäni parhaiten sijoiteutuista rahasummista. Ostin sillä puolitoistavuotta sitten kirpputorilta puisen muistipelin, jonka pohjassa on leima ”Vehkojan Jänis” ja teksti ”suomalaista käsityöstä”. Siinä vaiheessa vauva oli lähinnä kiinnostunut omista varpaistaan, joten en edes osannut aavistaa, miten paljon tuo varpaidenräpeltäjä tulisikaan vielä repimään iloa irti puisista kuvakorteista.
Alkuun korttien kuvista tunnistettiin tuttuja kuvia: banaani, nalle, ilmapallo ja orava. Muistipeli oli vähän kuin kuvakirja, mutta sen osaset pystyi heitellä ympäriinsä ja jokaisen kuvan kulmaa vähän mutustella. Tunnistusleikin jälkeen alkoi pitkä ja intensiivinen jakso, jonka aikana lapsi kippasi kortit puulaatikostaan lattialle ja hartaudella alkoi kerätä niitä takaisin lootaan. Yhä uudestaan ja uudestaan tietoisena toimiensa tärkeydestä.
Jossain vaiheessa mä tajusin, että likka tosiaan tunnistaa ihan kevyesti jokaisen kuvan esineen. Kokeilin levittää kortit lattialle ja pyysin lasta etsimään joukosta perhosen, lampaan tai vaikka auton. Ihan samalla tavalla kuin tehdään kuvakirjojenkin kanssa. Ja kah, hänhän etsi.
Kun lapsi oli hokannut tunnistusleikin jujun, levitin pareista toiset kortit lattialle ja pidin lattialla olevien korttien parit kädessäni. Ojensin lapselle yhden kortin kerrallaan ja pyysin häntä etsimään lattialla olevista korteista samanlaisen. Ja lapsihan tajusi heti leikin idean! Se oli niitä äitiyden hetkiä, kun on varma siitä, että oma lapsi on nero.
Nyt olemme edenneet muistipelikorttileikeissä siihen asti, että levitän kaikki kortit lattialle kuvapuoli ylöspäin ja pyydän lasta etsimään parit. Saatan vähän jeesiä osoittamalla ensimmäistä kuvaa tai sanomalla, että etsi lentokone ja sitten vielä toinen lentokone. On ihanaa katsoa, miten lapsi todella keskittyy miettimään suu mutrulla. Ja miten kirkas lamppu syttyy säkenöimään hänen päänsä päälle, kun hän löytää parit.
Ei siis ehkä menekään enää kauaa, kun voin kääntää kortit kuvapuoli alaspäin ja voimme ihan oikeasti pelata muistipeliä! Ja voi kuulkaa, olen siitä vallan täpinöissäni. Mä nimittäin rakastan muistipelejä, ja väsymyksestä nahistuneet aivoni iloitsisivat, jos saisivat välillä muistipelin kaltaisia pähkinöitä mutusteltavakseen. Ja vaikka kuinka siistiä onkin tehdä palikoista ennätyskorkeaa tornia kaksikymmentä kertaa illassa, en pistäisi näissä puupalikkahommissa pientä vaihtelua ja vaikeustason nostamista yhtään pahitteeksi.
Älä nyt hyvä nainen enää panttaile! Meillä on nuo samat kortit (12 kpl vain, harmi) ja me pelataan jo! Tytsy lienee suht samanikäinen, 01/12 ja on ihanan innoissaan myös siitä, kun pelikaveri löytää parin. Kerran jo hävisin 1-5.
Ihana 🙂
Teksteistäsi välittyy niin kauniisti lämmin suhteesi (ja suhtautumisesi) tuohon kasvavaan pieneen ihmiseen.
Ilona
Varaudu sitten siihen, että häviät muistipelit 100-0. Lapsilla on käsittämätön muisti! Mä en ole ikinä pärjännyt muksuille.
Äidin ylpeydellä kirjoitettu teksti! Minäkin hämmästelen tyttäreni (vuosi ja kolme kuukautta) taitoa tehdä nuppipalapelejä. Hujaus vaan niin 12 palaa on omissa koloissaan. Voi että meidän lapset on niin lahjakkaita! 🙂
Vähän aihetta sivuten, olisitkos ihana ja kertoisit sun luottokirpparit? 🙂 Ostatko myös vaatteita teidän tytölle käytettynä? Ne on aina niin kivan näköisiä!
Olipa hauska nähdä pikaisesti 🙂
Ja vielä noin kaunis peli! Sievät kuviot puupinnalla.
vallan ihana muistipeli <3
Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta vieläkin muistan tuon tunteen. Kun lapsi OPPII. Väistämättä tuli aina mieleeni, että mitä sitten, jos ei oppisikaan? Jos ei hoksaisikaan. Jos ei koskaan lukisikaan. Muistan nöyrästi ajatelleeni, ettei siinä äidin ansiota ihan hirveesti ole (tottakai vähän) mutta mitään ei voisi itse tehdä, jos se lamppu lapsen kohdalla ei sytykään.
Iloitse siis täysillä! Kaikilla ei ole yhtä hyvä onni. Enkä tarkoita tällä pilata iloasi, päinvastoin.
Ihana kirjoitus! Isäni on tehnyt tuon muistipelin. ❤️