Eihän siinä niin pitänyt käydä, tietenkään. Ensimmäinen vuosi mutsina menikin komeasti. Koska vauvan mysteeriturhautumishuudot olivat pahimmillaan kotona, me notkuttiin pitkin kyliä aamusta iltaan. Kalenteri on niin täynnä lounaita, tapahtumia ja kahvilatärskyjä, että mä välillä ihmettelin, miten sitä on ennen ehtinyt töissäkin käymään. Töiden aloittaminen hoitovapaan ohessa hieman häiritsi kahvilaluuhailua, mutta silti me lapsen kanssa tungimme itseämme kavereille kylään ja pyysimme seuraksi kaupungin tarjoamiin rientoihin.
Sitten alkoi ravaaminen kodin, päiväkodin ja erilaisten töiden välillä. Mua alkoi vaivata krooninen aikapula ja sitä myötä jäätävä ruuhkavuosiväsymys. Päiväkotipäivien jälkeen en mielellään lähde lapsen kanssa kaupungille. Silläkin on nimittäin väsy. Välillä se jaksaa hienosti seuraneitinä, mutta yleisemmän toimintamallin mukaan tehdessä varmistetaan, että seurueemme lapsettomat henkilöt käyvät tärskyjemme jälkeen ensitöikseen ostamassa lisää kondomeja.
Onneksi on viikonloput, jolloin voi esittää, ettei se lapsen saaminen ole mitään muuttanut. Paitsi kun se on, ja viikonloput eivät ole enää vain lepäämistä vaan myös arjenaskareiden tasapainottamista varten. Silloin pitäisi tehdä asiat, joita ei viikolla ehdi: pestä seitsemän koneellista pyykkiä, kirjoittaa päivätyön ulkopuolisia töitä, pakata eteisen hellehatut ullakolle, vaihtaa lakanat ja ostaa kaappiin edes yhdet sukkahousut niiden kaikkien rikkinäisten tilalle. Välillä mahdollisuus nukkua lapsen kanssa kotona päiväunet tuntuu hengissä pysymisen kannalta oleellisemmalta kuin vaunulenkki kaverin kanssa lapsien nukkuessa. Kun satumme olemaan koko perhe yhdessä kotona, eväsretki hiljaisessa luonnossa kolmistaan voittaa ratkiriemukkaat tapahtumat isolla porukalla.
Sen lisäksi, että olen löytänyt itsestäni erakkomaisia piirteitä, on mun sisältäni tunkenut sisään myös energiasyöppö valittaja. Tuntuu, että mä vien ystäviltäni niin paljon enemmän energiaa kuin heille annan. Mä vitutan jo itsekin itseäni. En pian uskalla nähdä ketään, kun itselleni tehdyistä lupauksista huolimatta löydän itseni aina valittamasta. Tai vaihtoehtoisessa tilanteessa olen niin väsynyt, etten jaksa puhua, vaan tahtoisin vain kuunnella toista ymmärtämättä lopulta mitään. Helvetin piristävää seuraa kerta kaikkiaan. Tahtoisin taas olla se tyyppi, jolle kuuluu kysyttäessä aina tosi hyvää, koska niinhän asioiden laita todellisuudessa on. Jos vain valittamiseltani ja väsyltäni sen muistaisin.
Jotta en täysin mökkihöperöityisi, olen kehitellyt muutamia keinoja nähdä itselleni tärkeitä ihmisiä, niitä perheen ulkopuolisiakin. Ensinnäkin lounaat. Vaikka ei olisi aikaa, ihmisen on pakko syödä. Siksi pyydän silloin tällöin lounasseuraksi kavereita, jotka ovat töissä suurin piirtein samalla suunnalla kuin minä tai niitä, jotka viettävät vapaapäiviään keskellä viikkoa. Ja jos kaverilla ei ole lapsia, hän ehkä pääsee kätevämmin arki-iltaisin meille kuin minä lapsineni muualle. Viikonloppuisin me taas tungetaan mielellään yökylään tai otetaan jengiä pötköttelemään meille siskonpedille. Silloin ehtii oikeasti keskustella ja kuunnella, nauttia ja nauraa.
Sillä ystävät rakkaat, muistattehan: te olette mulle tärkeitä. Aikatauluni ovat tällä hetkellä mielipuoliset, mutta olen edelleen olemassa. Te olette mielessäni, vaikka välillä on niin väsy, etten jaksa edes soittaa.
Sain juuri blogiini kommentin yhdeltä hyvältä ystävältäni, joka totesi varmaankin ihan yleisluontoisesti, että kokee välillä itsensä vähemmän tärkeäksi, kun joutuu aina tekemään aloitteen tapaamisesta/yhteydenpidosta. Ja tajusin, että ennen niin aktiivisesti näkemistä / tekemistä ehdottaneesta tyypistä olen muuttunut sellaiseksi, joka ottaa yhteyttä silloin kun muistaa/ehtii. Äh.
Kuulostaa niin tutulta ja tuohon yhtälöön kun vielä lisää lapsen sairastelut niin oikeasti on vaikea välillä jaksaa edes soittaa, kun tuntuu että sitä rauhallista hetkeä puhumiselle ei ole. Ehkä tämä on vaan taas jokin vaihe, tai ainakin siihen tuudittaudun.
Just piti kirjoittaa aivan samasta aiheesta. Tuntuu että niitä vähäisiäkään menoja ei kannata edes sopia koska todennäköisyys että juuri silloin joko minä tai lapset ollaan kipeänä on noin 100% ja sit joudutaan TAAAAS perumaan. (Äh, tän kommentin kirjoittamiseen meni n. 25 minuuttia koska rikkinäinen näppis. Palaan siis aiheeseen siellä pukuhuoneessa).
Oikeassa olet.. sosiaalinen elämä valuu pois paljon lasten ollessa pieniä ellei ole hoitajaa lapselle viikonloppuisin usein. Kaikki aika menee lähes arjen pyöritykseen. Sellaista se on kun on lapsia.
Mun seurassa saa valittaa! Meidän lapsi menee päiväkotiin maaliskuussa ja pelotaa jo valmiiksi. O-ou. Tsemppiä!
Lapset ovat kyllä ihania, ja ystävienkin kanssa voi olla, jos he tulee meille tai me heille. No, välimatkaa vaan on kertynyt 500-1000 km, että jos musta tulee vielä kylähullu, niin syy on lähes puhtaasti maantieteessä. Mutta yksi asia on, kaikesta huolimatta, minulle melkein vastenmielinen — puhelin. Minulle se ei ole sosiaalisia suhteita, vaan sosiaalisten suhteiden korvaushoitoa, joka vie hirveästi aikaa, jona voisi tehdä oikeasti yhteistuumin vaikka mitä muuta. Hankala yhtälö vaan tuo maantiede ja puhelimen vieroksuminen.
Totta! Aika, voimat, kiinnostus ja isovanhempien käyttäminen hoitoapuna ovat rajallisia.
Optimaalisin tilanne olisi, jos kaikki ystävät päättäisivät(ja voisivat) lisääntyä samaan aikaan. Tällöin ilmiötä ei ehkä tarvitsisi selittää. Eikä pohtia ymmärtääkö joku.
Toisaalta eikö se ole juurikin tervettä. Kuvaamasi ilmiö. Sehän tarkoittaa sitä, että rakastaa lastaan ja perhettään ja tahtoo asettaa heidät etusijalle.
Ilona
Olen ihan varma, että hyvät ystävät pysyvät mukana myös näissä sinun ruuhkavuosissasi. Ja ne ketkä eivät pysy, eivät ole oikeasti sen arvoisia. Välillä meilläkin meni pitkiä aikoja, ettei nähty ketään juuri missään, kun mies oli viikot reissussa ja viikonloppuisin haluttiin olla vain oman perheen kesken. Kun lapset sitten kasvoivat ja siirryin itse työelämään on tavaksi tullut kavereiden kanssa lounaat päivällä tai kahvit kahvilassa heti töiden jälkeen. Jos välillä käy kotona ei jaksa enää minnekään sieltä poistua. Ja hommia riittää aina! Välillä pitää priorisoida myös ne ystävät. Vaikka ilman muuta tärkeintä on perhe on lapsi. Ja olen samaa mieltä, että päiväkotipäivän jälkeen lapsi on liian väsynyt enää iltarientoihin. Se on melko raskasta elämää olla jo pienenä isossa porukassa täysin ohjatussa aikataulussa.
Taas kolahti tämä juttu!
Minä kaipaisin enemmän lapsettomien ystävien kanssa hengailua päivisin. Siis ihan vaikka viikonloppuna, jos saisi päiväkahviseuraa, mutta kaikki kaveritapaamiset sijoittuvat yleensä iltakuuden jälkeen, joilloin itse alkaa jo olla niin nuutunut, ettei jaksa ja jos lapsi vielä mukaan pitäisi ottaa niin huh! Mutta toisaalta koitan ymmärtää, ettei sitä ymmärrä ennen kuin on se oma mukelo siinä. Mutta tänä jouluna toista kertaa vietämme meillä pikkujoulujen sijaan joulukahvittelua/glögittelyä ja toivon kovasti, että ystäväni malttaisivat tulla.
-Kirpun äippä
TODELLA tuttu tunne, ja tarkea aihe! Valilla tuntuu etta hulluksi tulee kun sosiaalinen elama nain pikkulapsivaiheessa jotenkin kutistuu ja kapenee entisesta. Olen todennut nyt neljan vuoden (ja 2 lapsen) kokemuksella, ettei asiasta kannata stressata, mutta kannattaa sinnikkaasti pyrkia omaan tavoitetilaan. Oli se sitten syva ystavyys kahden kanssa, prioriteetti perhesuhteissa tai laaja tuttavapiiri.
”Ja ne ketkä eivät pysy, eivät ole oikeasti sen arvoisia.” En ole tasta yhtaan samaa mielta. Mielellani olisi yhteydessa kaikkiin ystaviin ja tuttuihinkin, vaan aika ei riita ja joskus valimatka on liian pitka. Se ei kuitenkaan tee heista tai taannoisesta ystavyydesta vahemman arvokkaampaa.
”Välillä pitää priorisoida myös ne ystävät.” Tasta olen aivan samaa mielta! Tokihan niiden ihmisten kanssa ystavyys sailyy aktiivisempana, jotka itsekin osoittavat etta olen heille tarkea.
Itse olen sellainen, joka usein tekee aloitteen ja ehdottaa kylailya, puistoilua, tapaamisia ja vaikka mita kissanristiaisia ja viikonloppumatkoja. Tietenkin vain pieni osa toteutuu ja se on ihan ok. Olen todennut, etta tama on paljon persoonakysymys. Mulla on esim. hyvin matala kynnys ehdottaa tapaamisia ja toisaalta myos muuttaa/perua niita jos on tarve. En ota henk.kohtaisesti sita, etta joillakin kynnys on selvasti korkeampi, ja usein suomalaisilla kynnys on korkeahko. Toisaalta sovitusta sitten pidetaan kiinni mika on kolikon toinen puoli.
Hei! Pakko kysyä, mistä saa noin hienon ja vintagen evässetin? teekupeista puhumattakaan…
Tämä syy miksi päätiin nipistää kukkaronnyörit äärimmilleen ja jäädä kotiin pidemmäksi aikaa toisen lapsen syntymän jälkeen. Ekan kanssa palasin opiskeluihin pikaisemmin ja ehdin sitten maistella sitä työssäkäyvän perheellisen roolia hyvän tovin. Ei maistunut hyvältä, varsinkaan ne aamut. Mutta toki siitäkin selvisi. Nyt me löffätyään ja raahaudutaan puistotreffeille tai kaupungin tapahtumiin kun jaksetaan. Tavataan ystäviä tai maataan päivä kotona yöpuvuissa. Nuorempi on Minimen ikäinen ja töihin olisi tarkoitus palata seuraavana syksynä. Nyt tiedän mitä odottaa (ja vieläpä kahden lapsen kanssa). Toisen pitäisi selvitä vielä yksin aamusta kouluun, glmps 🙁 En mitenkään hihku innosta. Vitsit et mä tykkään olla kotona noiden tirppojen kanssa, vaikka toki on niitäkin hetkiä, että elämä maistuu lähinnä tahmaiselta kaurapuurolta. Nyt kun on pohjaa mihin verrata, niin ne hyvät asiat on helpompi kaivaa esiin. Me nautitaan tästä nyt ja toivon tästä jäävän lapsille paljon ihania muistoja. Illuusio ei ole ikuista 😉
Tsemppiä teille kuitenkin arkeen. Kyllä näen myös ne hyvät puolet työssä käymisessä. Itsekin nautin myös työstäni todella. Arki lasten kanssa on erilaista, mutta se voi kuitenkin olla ihan hyvää arkea. Ja se kasvaminen tapahtuu äkkiä. Muutaman vuoden päästä sitä on taas aikaa. Sen tajuaa nyt paljon paremmin kuin ekan kanssa. Itselleen pitää olla armollinen.
Ja asiata kukkarukkuun… Odotan kielipitkällä jotain juttua taakkapyörästä. Mut tee kun kerkiät .)
eppu
Ei tämä ole mikään sosiaalisen elämän loppu. Tämä on tauko. Äkkiä se Minime kasvaa niin isoksi, että hoit… koulupäivän jälkeen jaksaa jo muutakin kuin selviytyä taas seuraavaan päivään.
Meillä tilanne muuttui, kun isompi oli eskarissa, nuorempi kaksi ja puoli. Tosin aluksi nuorempi jäi usein isänsä kanssa kotiin, kun me kaksi viiletimme milloin missäkin.
Hauska oli lukea tätä, kun rupesin miettimään omaa tilannettani! Tällä hetkellä meidän viikot menee niin että minä menen aamulla kouluun,mies töihin ja lapsi perhepäivähoitajalle. Koulun jälkeen haen muksun ja tullaan suoraan kotiin ja ollaan koko ilta kotona. Viikonloppuisin hengaillaan kotona ja ulkoillaan omalla pihalla, koska mulla on jotenkin semmonen ”sääntö” että lapsellakin pitää olla viikonloput ja rauhallista.
MUTTA meillä on semmoinen muksu joka vaatii tietyt lähes minuutintarkat rutiinit ja joka on niin villi että ollaan 1v3kk aikana käyty 2 kertaa kahvilla ja 3 kertaa lounaalla. Yhdessä vaiheessa pelkkä reissu lähikauppaan oli jo niin extremeä että tuskanhiki nousi jo tuntia ennen lähtöä!
Oon lukenut sun blogia jo pidemmän aikaa ja monessa kohtaa oon aatellut että ”voikun meidänkin muksun kanssa voisi tehdä noin”. Ravintolassa ei pysyisi syöttötuolissaan, turhautuisi ja alkaisi karjuminen. Koko ajan pitäs olla menoa ja meininkiä eikä vaan VOI olla paikallaan! Ehkä vielä joskus 😉
Kiitos hyvästä blogista!:)
Auts. Nyt mua pelottaa et joskus pitäis mennä töihin. On niin ihanaa olla melkeen 3-vuotiaan kanssa kotona kun se on niin iso että sen kanssa voi tehdä jo vaikka mitä. Lapsia mä haluaisin kyllä lisää ja lisää mutta töihin meno ei lapsiperhearjen kanssa yhteensovitettuna kuulosta pätkääkään houkutelevalta.
Mustakin ne ovat kovin hienot! Samanlaisten ihanuuksien saaminen on kuitenkin hieman hankalaa, sillä evässetti on Thaimaasta ja teekupit taasen perintökalleuksia.
Omat ruuhkavuoteni ovat jo ohi ja ihmettelen nyt, miten paljon aikaa / energiaa kuitenkin riittää bloggaamiseen, tviittailuun, nettikeskusteluihin yms.