Tiedättehän ne ihmiset, jotka lapsen saatuaan yhtäkkiä vain häviävät maisemista? Ne jotka eivät pääse juhliin, ne jotka eivät ehdi nähdä arkena saati viikonloppuna ja puhelimessakin niiden kanssa pääsee juttelemaan vain, jos itse on aktiivinen ja soittaa? Mä pelkään pahoin, että mä olen valumassa tuollaisiksi ihmiseksi.

Eihän siinä niin pitänyt käydä, tietenkään. Ensimmäinen vuosi mutsina menikin komeasti. Koska vauvan mysteeriturhautumishuudot olivat pahimmillaan kotona, me notkuttiin pitkin kyliä aamusta iltaan. Kalenteri on niin täynnä lounaita, tapahtumia ja kahvilatärskyjä, että mä välillä ihmettelin, miten sitä on ennen ehtinyt töissäkin käymään. Töiden aloittaminen hoitovapaan ohessa hieman häiritsi kahvilaluuhailua, mutta silti me lapsen kanssa tungimme itseämme kavereille kylään ja pyysimme seuraksi kaupungin tarjoamiin rientoihin.

Sitten alkoi ravaaminen kodin, päiväkodin ja erilaisten töiden välillä. Mua alkoi vaivata krooninen aikapula ja sitä myötä jäätävä ruuhkavuosiväsymys. Päiväkotipäivien jälkeen en mielellään lähde lapsen kanssa kaupungille. Silläkin on nimittäin väsy. Välillä se jaksaa hienosti seuraneitinä, mutta yleisemmän toimintamallin mukaan tehdessä varmistetaan, että seurueemme lapsettomat henkilöt käyvät tärskyjemme jälkeen ensitöikseen ostamassa lisää kondomeja.

Onneksi on viikonloput, jolloin voi esittää, ettei se lapsen saaminen ole mitään muuttanut. Paitsi kun se on, ja viikonloput eivät ole enää vain lepäämistä vaan myös arjenaskareiden tasapainottamista varten. Silloin pitäisi tehdä asiat, joita ei viikolla ehdi: pestä seitsemän koneellista pyykkiä, kirjoittaa päivätyön ulkopuolisia töitä, pakata eteisen hellehatut ullakolle, vaihtaa lakanat ja ostaa kaappiin edes yhdet sukkahousut niiden kaikkien rikkinäisten tilalle. Välillä mahdollisuus nukkua lapsen kanssa kotona päiväunet tuntuu hengissä pysymisen kannalta oleellisemmalta kuin vaunulenkki kaverin kanssa lapsien nukkuessa. Kun satumme olemaan koko perhe yhdessä kotona, eväsretki hiljaisessa luonnossa kolmistaan voittaa ratkiriemukkaat tapahtumat isolla porukalla.

Sen lisäksi, että olen löytänyt itsestäni erakkomaisia piirteitä, on mun sisältäni tunkenut sisään myös energiasyöppö valittaja. Tuntuu, että mä vien ystäviltäni niin paljon enemmän energiaa kuin heille annan. Mä vitutan jo itsekin itseäni. En pian uskalla nähdä ketään, kun itselleni tehdyistä lupauksista huolimatta löydän itseni aina valittamasta. Tai vaihtoehtoisessa tilanteessa olen niin väsynyt, etten jaksa puhua, vaan tahtoisin vain kuunnella toista ymmärtämättä lopulta mitään. Helvetin piristävää seuraa kerta kaikkiaan. Tahtoisin taas olla se tyyppi, jolle kuuluu kysyttäessä aina tosi hyvää, koska niinhän asioiden laita todellisuudessa on. Jos vain valittamiseltani ja väsyltäni sen muistaisin.

Jotta en täysin mökkihöperöityisi, olen kehitellyt muutamia keinoja nähdä itselleni tärkeitä ihmisiä, niitä perheen ulkopuolisiakin. Ensinnäkin lounaat. Vaikka ei olisi aikaa, ihmisen on pakko syödä. Siksi pyydän silloin tällöin lounasseuraksi kavereita, jotka ovat töissä suurin piirtein samalla suunnalla kuin minä tai niitä, jotka viettävät vapaapäiviään keskellä viikkoa. Ja jos kaverilla ei ole lapsia, hän ehkä pääsee kätevämmin arki-iltaisin meille kuin minä lapsineni muualle. Viikonloppuisin me taas tungetaan mielellään yökylään tai otetaan jengiä pötköttelemään meille siskonpedille. Silloin ehtii oikeasti keskustella ja kuunnella, nauttia ja nauraa.

Sillä ystävät rakkaat, muistattehan: te olette mulle tärkeitä. Aikatauluni ovat tällä hetkellä mielipuoliset, mutta olen edelleen olemassa. Te olette mielessäni, vaikka välillä on niin väsy, etten jaksa edes soittaa.

Jaa: