Me ollaan asuttu Herttoniemessä nyt kaksi vuotta ja muutamia päiviä päälle. Tai tuo yksi vähän vähemmän, kun syntyi kolmisen kuukautta sen jälkeen, kun muuttolaatikot kannettiin itäisestä kantakaupungista lähiöön. Se muutto oli henkisesti elämäni vaikein. Fyysisesti ei, kun sain mahaani vedoten laittaa muut kantamaan.
Nyt pari vuotta myöhemmin huomaan olevani herttoniemeläinen. Miehellä aikaa tarvittiin vähemmän, hän sujahti herttoniemeläiseksi yhtä nopeasti kuin pääsi sujahtamaan takapihalta lähteville hiihtoladuille. Mutta vain tuo yksi meistä on itähelsinkiläinen ihan syntyperältään. Mutta kai juurikin se on saanut myös minut ja mieheni kiintymään tähän alueeseen niin paljon, että nyt tuntuu, että olemme kotona. Omilla kulmillamme. Rakastan parvekettamme, 50-lukulaista keittiötämme, metsän ja meren välitöntä läheisyyttä sekä metron suhinaa. Metroaseman alue on toki edelleen niin sysiruma, ettei siitä saa irti edes kaurismäkeläistä rosoista romantiikkaa. Mutta ehkä juuri sekin kuuluu pakettiin, joka tekee tästä juuri meidän lähiömme.
Myös tästä pienestä kaksiostamme on tullut äärettömän tärkeä. Tänne olemme kantaneet pienen vastasyntyneen ja täällä olemme viettäneet pari vuotta, joiden aikana kaikki elämässä on muuttunut tai ainakin saanut uusia kerroksia päälleen. Haikeita muistoja, ihania hetkiä. Epätoivoa, iloa, väsymystä, rakkautta ja parkettilattialla tepsuttelevia pieniä varpaita. Mansikoita suoraan omalta parvekkeelta ja löylyjä taloyhtiön saunassa. Tämä on lapsellemme ensimmäinen ja ainut koti, joka hänellä on ollut. Hänelle koti on vain ja ainoastaan tämä.
Kotiuduttuamme identiteettimme on huomaamatta muuttunut itähelsinkiläiseksi. Haaveet nimettömän lahjoittajan mahdollistamasta muutosta takaisin kantakaupunkiin ovat muuttuneet haaveeksi nimettömän lahjoittajan mahdollistamasta muutosta 50-luvun omakotitaloon täällä Herttoniemessä. Tai no kolmiokin riittäisi hyvin, vaikka niitä vielä isompiakin haaveita pitää toki olla. Sillä vaikka kuinka pahalta tästä kodista luopuminen tuntuu jo ajatuksenakin, olisi yksi pieni lisähuone tarpeen. En usko, että Minime haluaa vielä teini-ikäisenäkin nukkua vanhempiensa kanssa samassa huoneessa.
Niinpä olemmekin satunnaisesti katselleet asuntoja – nyt kun asunnonvaihto olisi mahdollista verotuksellisestikin. Lisäneliöitä emme varsinaisesti kaipaa kuin muutaman, jotta saisimme pienen erillisen makuuhuoneen minulle ja miehelle. Kaksion makuuhuoneen muuttaminen lastenhuoneeksi ja vanhempien sänky olkkarissa ei toimi meidän perheessämme, jossa kolmivuoroa tekevän täytyy nukkua milloin mihinkin vuorokauden aikaan. Mä taas epämääräisten duunikuvioideni takia tulen varmasti työskentelemään tulevaisuudessa vielä monesti myös kotona, joten mahdollisuus sulkeutua tekemään töitä rauhassa muualle kuin vessaan on ihan kiva.
No, kahdessa vuodessa tilanne ei ole muuttunut. Nimettömiä lahjoittajia ei ole ilmaantunut, ja Helsingin asuntojen hinnat ovat myös täällä Herttoniemessä, jos vain mahdollista, vielä järjettömämmät kuin viimeksi asuntonäytöissä juostessamme. Kenellä näihin oikein on varaa? Ei ainakaan meillä. Ei ainakaan yhtään isompaan kuin tähän pikkukaksioomme.
Välillä innostumme vilkaistessamme nopeasti myynnissä olevan kohteen päätiedot, kuvat ja hinnan. Yleensä tarkemmin selvittämällä käy ilmi, että taloon on tulossa putkiremontti, joka tuo maksettavaksi yhtiölainaa niin paljon, että meidän perheen säästöpossu pissii kauhuissaan alleen. Tai sitten talo on kartalla niin oudosti sijoittunut, että siedettävän elon viettämiseksi tarvitsisi hankkia auto jos ei kaksikin. Nykyinenkin työmatkani vie julkisilla pahimmillaan yli tunnin suuntaansa, jos joudun kulkemaan ruuhka-aikaan, joten en kaipaa enää yhtään vaihtoväliä tai 15 minuutin kävelymatkoja lähimmälle pysäkille.
Tuntuukin välillä ihan älyttömältä, miksi sitä niin tiukasti tahtoo pysyä kehäykkösen sisäpuolella. Miehen työkaveri asuu Porvoossa ja lähtee ajamaan sieltä samaan aikaan kuin mieheni lähtee kävelemään pysäkille täällä yli neljäkymmentä kilometriä työpaikkaa lähempänä. Minun työkaveri taasen saapuu duuniin välillä sutjakammin junalla Hyvinkäältä kuin minä metron ja bussin yhdistelmällä Herttoniemestä. Kävelleen olisit jo perillä, tiedetään tiedetään, mutta välillä tahdon matkata neuloen, lukien tai vain miettien pääkaupunkiseudun asuntotilanteen järjettömyyttä. Pitäisi vaatia työpaikkojamme siirtämään toimipisteensä keskustaan, jonne täältä metrolla köröttelee 12 minuutissa.
Koska minkäs sille voi. Meistä on tullut herttoniemeläisiä. Näillä seuduilla toivomme lapsemme voivan viettää lapsuutensa ja nuoruutensa. Minun ja miehen pohjalaiset juuretkin ovat alkaneet kasvaa yhä tiukemmin ja yhä syvemmälle Herttoniemeen. Ihanaan ja rakkaaseen kotilähiöömme.
Kiva kuulla että metron suhinasta voi tulla yhtä rakas äänimaisema kuin ratikoiden kolinasta 😉 Asunnonvaihto mielessä täälläkin. Vanha Herttoniemi olisi yksi vaihtoehto, mutta tonttien vuokrannousu hirvittää. Näyttää siltä että kaikki vanhat vuokrasopimukset on katkolla 2015 ja olen ymmärtänyt että hinnat nostetaan kymmenkertaisiksi ja ylikin vuosien mittaan ja se voi tarkoittaa useita satasia lisää kuukausittaiseen yhtiövastikkeeseen. Onko sulla asiasta parempaa tietoa?
Mielenkiintoista lukea, miten joku voi juurtua noin vahvasti tiettyyn kaupunkiin tai jopa kaupunginosaan. Itse en ole vielä reilun kahdenkymmenen vuoden aikaisessa elämässäni asunut kolmea vuotta pidempään missään, enkä tunne juurtuneeni yhtään mihinkään. Toki ensimmäisen 12 elinvuoteni aikana minulla ei ollut sanavaltaa siihen, mutta ensimmäisen kerran 12-vuotiaana muutin jo oma-aloitteisesti vanhemmalta toiselle ja sen jälkeen olenkin ravannut monessa kunnassa ja maakunnassa Suomessa. Viimeksi muutin 2011 tänne Keski-Suomeen ja täällä kai tulen viettämäänkin pitkään, ellen jopa loppuelämääni peräti. Tosin, että olen jo kertaalleen muuttanut täällä Keski-Suomen sisälläkin. Nyt tosin omakotitaloon, josta ei edes pääse eroon niin nopeasti kuin kerrostalon vuokrakämpästä. 😉 Lapsikin olisi toiveissa, joten ehkä sen myötä sitten juurtuu paikoilleen oikeasti.
Sinällään on mielenkiintoista ollut seurata vaikka avomieheni tunteita, vaikka hän on viimeiset 8 vuotta jo asunut näillä seuduilla ja nyt vasta rupeaa mieltämään tämän kotipaikkakunnakseen. Aiemmin hän oli niin vahvasti juurtunut Savoon, jossa syntynyt ja elänyt ensimmäiset 25 vuotta, että koti tarkoitti hänelle automaattisesti Savoa, eikä Keski-Suomea. Itselleni koti on kai käsitteenä enemmän mielentila kuin paikka. 🙂
Sinkkuaikanani omistin pienen, mutta näppärän yksiön Rööperistä. Nyt lapsen myötä asumme vuokralla Itä-Helsingissä. Ei tulisi pieneen mieleenkään OSTAA asuntoa, ei täältä, saati lähempänä keskustaa.
Tosin tuolla alle 30 neliön hinnalla, jonka sain Rööperin yksiöstäni, saisi Siltämäestä 100 neliöisen neliön. :-/
Tämä on niin totta! Meidän kaksikko asui Leppävaaran alueella onnellisesti kymmenen vuotta, aina vähitellen isompaan kaksioon vaihtaen. Sitten kun kolmas jäsen ilmestyi perheeseen, oli pakko alkaa suunnitella muuttoa. Oltaisiin viihdytty erinomaisesti Espoossa = Leppävaarassa ja uneksitaan edelleen lottovoitosta, joka mahdollistaa omakotitalon hankkimisen Lintuvaarasta. Sitten oli pakko tarkastella lompakon sisältöä, ja mummolan=hoitoavun sijaintia. Ja koska emme halunneet ottaa suurempaa velkaa, päädyimme isoon kerrostalokolmioon Martinlaaksoon. Lähelle juna-asemaa (työmatkat julkisilla) ja lähelle mummolaa.Edelleen haaveillaan lottovoitosta, mutta tällä hetkellä sillä voitolla ostettaisiin omakotitalo tuosta läheltä Kivimäestä 🙂
Meidän poika on katsonut itsestään kuvia ja videoita vanhan kodin ajoilta ja ihmettelee niitä kovasti, koska hänellä ei ole sieltä mitään muistikuvia. Tässä nykyisessä kodissa hän on lakannut saamasta tissiä, oppinut kävelemään jne. Me ollaan edelleen suht onnellisia lähiöeläjiä, mutta entisellä espoonlikalla on välillä vieläkin pieniä sopeutumisvaikeuksia tässä vantaalaisena olemisessa. Tosin korostan kaikille olevani länsivantaalainen, koska itävantaalaiset ovat IHAN eri asia 😉 .
Ei se suhina ihan yhtä romanttinen ole äänimaisemana kuin kolina, mutta rakas silti 🙂 Mä olen nolostuttavan huono asuntoasioihin liittyvissä raha-asioissa, joten tarkemmin en vanhan Herttoniemen tonttivuokrista tiedä. Mutta ainakin meillä tosiaan vuokrasopimus loppuu vuoteen 2015. Ja kun se on ollut voimassa viimeiset 60 vuotta, en pitäisi mitenkään kummallisena, että vuokra nousee kohisten. Apua, enpä ole tullut tätäkään ajatelleeksi.
Herttoniemi on ihana. ! Alunperin en itse halunnut koskaan muuttaa itään.. Nyt asun kuitenkin itsekin idässä, Herttoniemestä bussilla vielä vartti. Enkä vaihtaisi tätä mihinkään. :)))
Itse kuulun myös niihin, jotka kiintyvät kotikulmiinsa kovasti. Mutta onnekseni olen huomannut, että melko nopeasti vaihdan kiintymyksen kohdetta, kun muuttaa täytyy. Rakkaita kotikulmia löytyy nimittäin nykyään jo kahdesta eri maasta, neljästä eri kaupungista, ja Helsingissäkin kahdesta eri kaupunginosasta vasta parin viime vuoden ajalta. Nyt tuntuu, etten IKINÄ haluaisi muuttaa nykyisestä korttelista mihinkään: alueen sijainti, luonto, rakennettu ympäristö ja palvelut tuntuvat täydelliseltä tarpeillemme. Mutta samoin ajattelin edellisestäkin asunnosta, joten jos (kun) näiltä nurkilta tulee syystä tai toisesta lähtö, osaan varmasti rakastua seuraavaankin lähiöön. 🙂
Mä luulen, että itsellenikin koti on enemmän mielentila kuin paikka. Siksi muutto Herttoniemeen oli elämäni vaikein, sillä mielentila oli tuolloin hyvin sekainen. Ja sitten taas siksi olen niin hyvin tänne lopulta kotitunut, että täällä minusta on tullu äiti ja meistä lapsiperhe.
Mä luulin joskus yli kymmenen vuotta sitten muutettuani Vaasasta Tampereelle olevani ikuisesti tamperelainen. Siksi teki äärettömän tiukkaa muuttaa miehen perässä väliaikaisesti Turkuun. Eihän nyt tamperelainen moista! Ja kuinkas kävikään, itse löysin Turusta mieleisen opiskelupaikan, monia rakkaita ystäviä ja sisältäni turkulaisen. Asuttiinkin lopulta siellä lähes kuusi vuotta, jona aikana musta tuli nopeasti kotikaupunkiaan rakastava turkulainen. Noh, työt toivat Helsinkiin ja kas, en kyllä täältä enää muuttaisi pois. Mutta mistäs sitä tietää, jos joskus vuosien päästä asun taas jossain ihan muualla ja koen sen paikan enemmän kodikseni kuin minkään paikan koskaan sitä ennen.
Vaikka en koskaan muuttaisi takaisin synnyinseuduilleni pieneen kylään Pohjanmaalla, silti pohjalaisuuskin kulkee sielussa mukana. Tuntuisi myös äärettömän pahalta, jos vanhempani muuttaisivat pois kotitalostamme. Se että ei olisi enää mitään kontaktia synnyinkylään, tuntuisi pahalta. Vaikka sitten toisaalta toivon, että vanhempani muuttaisivat lähemmäksi meitä, jotta Minime oppisi tuntemaan isovanhempansa paremmin ja saisi nauttia heidän seurastaa useammin kuin muutamia kertoja vuodessa.
Mä ymmärrän hyvin perheitä, jotka asuvat mieluummin vuokralla kuin omistusasunnossa. Vuokralla meilläkin olisi varaa kolmioon. Mutta nykyään mä harmittelen enemmän, ettei uskallettu jo opiskeluaikana ostaa asuntoa. Asuttiin samassa kodissa kuusi vuotta ja Turun hinnoilla meillä olisi ollut asuntoon varaa töissä käyvinä opiskelijoinakin. Siinä ajassa olisi hyvin ehtinyt maksaa asunnon hintaa pois ja varallisuus olisi kertynyt. Sitä olisi sitten voinut siirtää asuntoon täällä Helsingissä, ja meillä saattaisi nyt olla jo varaa ostaa kolmio. Nyt taas maksoimme vuosikaudet vieraalle, eikä itselle käteen jäänyt muuta kuin asumisen ja kodin vaihtamisen helppous.
Ja on muuten järjettömiä nuo asuntojen hintojen vaihtelut ihan Helsingin sisälläkin.
Parikymppisinä asuttiin HErttoniemessä miehen kanssa. Sitten aloimme innostua omasta talosta maalla. Kapunkielämässä on nykyään ihan kivaa piipahtaa, mutta nautin kovasti maaseudun rauhasta.
Mä vietin lapsuuden Itä-Helsingissä ja jouduin avioliiton myötä muuttamaan Espooseen 12 vuodeksi. Nyt muutimme Itäväylän kupeeseen Mellunmäkeen. Voi tätä autuutta. metro on ihana, Itis on ihana, monikultuurisuus on ihanaa, luonto on ihana…. lista on loputon. Melkoista kummastelua saatiin osaksemme, mutta me ei välitetä <3
Me asutaan myös eräässä Itä-Helsingin lähiössä ja jouduttiin muuttamaan tänne vähän ”pakosta”. Muutto tänne ei kiinnostanut yhtään ja ei kiinnosta vieläkään. Sen sijaan muutto vanhaan hertsikkaan kiinnostais todella kovasti. Pieni säästöprojekti onkin käynnissä, jotta sen (ison) lainan saa ja olisi edes mahdollisuus ostaa se oma ihana (ylihinnoiteltu) koti Herttoniemestä. Se fiilis mikä hertsikassa on, ah, se on just mun juttu. // Jenni
Me ollaan muuttamassa ( Espoosta 50km päähän) juuri siitä kodista, johon kannoin vastasyntyneen nyyttini 1v 5kk sitten ja joka on hänelle se yksi ja ainoa koti. Uusi koti on isompi, lapsi saa oman huoneen, oman pihan, oman saunan ja sukulaiset lähemmäs.. Silti, silmät kostuu kun ajattelen niitä onnen hetkiä, joita tämä asunto ja ympäristö on meille tarjonnut. Yritän silti ajatella, että tämä koti on palvellut hyvin tähän asti mutta nyt on uusi aika, elämä ei voi pysähtyä, kaikki me tarvitsemme ne 30m^2 lisää.. P.s ei kannata pelätä sitä putkiremonnttia.. asunon arvo nousee ja maksu/kk vastikkeessa ei välttämättä ole niin kauhea kun luulisi 🙂
Täällä yksi entinen hertsikalainen ja nykyinen keravalainen, mieti sitä! En olisi ikinä uskonut, että viihdyn täällä näin hyvin. 20min junalla keskustaan ja täällä meillä olisi hyvin varaa ostaa jopa 4-5h+k.
Oon ite karsastanu Helsinkiä, varsinkin keskustaa pienestä pitäen. Täynnä rumia vanhoja kerrostaloja, meteliä, kolkkoutta. Herttoniemessä kävin töissä jokusen vuoden ja kyllähän siellä osa alueesta vaikutti siedettävältä, mutta silti siellä on se joku joka ei vaan istu muhun. Asun itse vantaalla, melkeenpä pellon vieressä ja niin rauhallisella paikalla, että hermot lepää. Ei autot, ratikat, metrot kulje talon ohi ja lapsille turvallinen temmellyskenttä. Ja nopeasti tästä bussilla Helsinkiin pääsee jos on tarve, tai muualle.
Tämä ”yhden miehen missio” pisti pohtimaan asiaa: http://tonttivuokrat.wordpress.com/. Googlaamalla löytyy artikkeleita, joissa samansuuntaisia juttuja. Nihkeää on myös se, että vuokrat sidottaisiin elinkustannusindeksiin, eli korotusten päälle tulisi taas säännöllisesti lisää korotuksia. Mutta vaikea noita vuokratontteja on Helsingissä vältelläkään, jos haluaa asua sellaisella asuinalueella jossa omia tontteja ei vaan ole, eikä tule.
Omistusasunnon vaihto tuntuu ylipäätään paljon hankalammalta kuin vuokralta omaan siirtyminen. Eniten tietty huolestuttaa, että uusi kiva asunto (joo, olen ehkä hieman turhan tarkka siitä millaiseen kotiin ja millä sijainnilla olen valmis muuttamaan) ei varmasti löydy juuri silloin kun oma on jo myyty ja pitäisi muuttaa 😉 Aina on vähintään se putkiremppa tulossa tai hissi puuttuu ja neloskerros – ja se ei ehkä ole mahdollisella pikkuvauva+uhmaikäinen -yhdistelmällä se himotuin vaihtoehto.
Helsingin asuntohinnat ovat kyllä jotain aivan käsittämätöntä. Ollaan monesti porukalla pohdittu, miksei Suomessa ole oikeasti nopeaa raideliikennettä, vaikka tekniikkakin sen jo mahdollistaisi. Vai onko niin, ettei sellaiseen haluta satsata, koska silloin Helsingin asunto- ja tonttihinnat tippuisivat? No, onneksi olen itse niin umpiåbo, että olen halunnut hankkia unelmieni talon Suomen parhaasta kaupungista. Hesalaiskaksion hinnalla 😉
Tuttu fiilis. Mä en muuta täältä ikinä pois. En ikinä. Asun vaikka teltassa tuossa läheisellä kentällä mutta pois en muuta.
Vuokratonttien hinta nousee n. 60 000 € vuodessa. Siten, että ekana vuonna vuokra on 30 000, seuraavana 45 000 ja sitten se koko summa. Näin on ainakin noussut niissä wanhan Herttoniemen vuokratonteissa, joiden ilmoja oon katsellut oikotieltä. Meilläkin nousee 2015. Mutta summaa en tiiä, todnäk. On samansuuntainen kuin muillakin eli aivan järkyttävä nousu!!
Juu, täälläkin on googlailtu ja turinoitu asiasta naapureiden kanssa ja näinhän se on.
On kyllä ihanaa huomata, miten sopeutuvainen ihminen onkaan! Vaikka toivon, että voitaisiin asua tällä alueella vielä pitkään tai vielä kauemmin, on helpottavaa tietää, että kyllä sitä sopeutuisi muuallekin, kun vain on oikealla asenteella liikkeellä.
Itä rok rok!
Jep, on ihan totta, että ihmisen sisältä löytyy rakkautta useammalle lähiölle 😀
Taidan tietää, mitä tarkoitat, sillä itselläni se vain on nurinkurin. Olen asunut maalla, jossa nykyäänkin on ihan kivaa piipahtaa, mutta nautin kovasti kaupungin sykkeestä, joka kuitenkin on leppoisan verkkainen Helsingin kokoisessa kaupungissa.
Voi, tuttu lista ihanuuksista!
Joo, Herttoniemi on kuin pieni tunnelmallinen sekä aktiivinen kylä, johon vain sattuu kulkemaan metro, jolla pääsee pääkaupungin keskustaan 12 minuutissa.
Oi oi, voin kuvitella sen haikeuden! Onnea uuteen ja tilavampaan kotiin! On uskomaton onni kaikille, jos lapsi saa asua lähempänä sukulaisiaan.
Ystäväpariskunta osti Keravalta pienen suloisen talon. Kyllä siellä puutarhassa käyskennellessäni ja puulämmitteistä pihasaunaa ihaillessani mietin, että mitäs jos. Hinta kuitenkin hyvin lähellä Herttoniemen kaksioiden hintaa, kolmioiden hintoihin verrattuna jäisi jo remonttirahaakin.
Mä olen asunut elämässäni 16 vuotta pellon vieressä ja se riitti mulle toviksi. Sen jälkeen osaa todellakin arvostaa sitä, että julkiset kulkuvälineet kulkevat vierestä, vaikka temmellyskenttääkin riittää. Ymmärrän silti hyvin, että kaikki ihmiset eivät ole luotuja kaupungiin. Ja se on juuri on ihmiskirjon rikkaus ja onnikin. Ei tulis mitään, jos kaikki hertsikalaisiksi mielisivät 😀
Mutta siitä olen eri mieltä, että Helsingin keskustassa olisi rumia vanhoja kerrostaloja. Itse käyskentelen välillä esimerkiksi Espalla tai Bulevardilla vain ihaillen, miten kauniita ja ylväitä taloja katujen varsilla onkaan.
Äläpä! Ja kyllä sitä toki vähän taas mietti, että mitä hittoa, kun silloin katselin teidän vanhan talon – joka niin ihana oli sekin – myyntihintaa. Että melkein päittään olisi voinut hintansa puolesta vaihtaa meidän pikkukaksion kanssa. Käsittämätöntä.
Jep, täällä on niin mukavia naapureitakin höhöhö! Jos käy köpelösti, voidaan perustaa rivitaloa vastaava riviteltta.