Me ollaan asuttu Herttoniemessä nyt kaksi vuotta ja muutamia päiviä päälle. Tai tuo yksi vähän vähemmän, kun syntyi kolmisen kuukautta sen jälkeen, kun muuttolaatikot kannettiin itäisestä kantakaupungista lähiöön. Se muutto oli henkisesti elämäni vaikein. Fyysisesti ei, kun sain mahaani vedoten laittaa muut kantamaan.

Jossain vaiheessa muuton jälkeen mä olin varma, että en ikinä tulisi kotiutumaan tänne. Sain hysteerisiä maailmanlopun itkukohtauksia ja vatsa kääntyi nurin varoittamatta aiheuttaen epämiellyttäviä tilanteita julkisissa paikoilla. Eniten se oli pyristelyä vanhan ja uuden välillä. Herttoniemessä vain konkretisoitui se, että paluuta menneeseen ei enää ollut ja koin olevani aivan liian keskeneräinen tulevaan. Kaipasin lautalattioita, tunnelmallisia sisäpihoja ja ratikoiden kolinaa. Kaipasin huoletonta elämää ja pelkäsin vastuuta.

Nyt pari vuotta myöhemmin huomaan olevani herttoniemeläinen. Miehellä aikaa tarvittiin vähemmän, hän sujahti herttoniemeläiseksi yhtä nopeasti kuin pääsi sujahtamaan takapihalta lähteville hiihtoladuille. Mutta vain tuo yksi meistä on itähelsinkiläinen ihan syntyperältään. Mutta kai juurikin se on saanut myös minut ja mieheni kiintymään tähän alueeseen niin paljon, että nyt tuntuu, että olemme kotona. Omilla kulmillamme. Rakastan parvekettamme, 50-lukulaista keittiötämme, metsän ja meren välitöntä läheisyyttä sekä metron suhinaa. Metroaseman alue on toki edelleen niin sysiruma, ettei siitä saa irti edes kaurismäkeläistä rosoista romantiikkaa. Mutta ehkä juuri sekin kuuluu pakettiin, joka tekee tästä juuri meidän lähiömme.

Myös tästä pienestä kaksiostamme on tullut äärettömän tärkeä. Tänne olemme kantaneet pienen vastasyntyneen ja täällä olemme viettäneet pari vuotta, joiden aikana kaikki elämässä on muuttunut tai ainakin saanut uusia kerroksia päälleen. Haikeita muistoja, ihania hetkiä. Epätoivoa, iloa, väsymystä, rakkautta ja parkettilattialla tepsuttelevia pieniä varpaita. Mansikoita suoraan omalta parvekkeelta ja löylyjä taloyhtiön saunassa. Tämä on lapsellemme ensimmäinen ja ainut koti, joka hänellä on ollut. Hänelle koti on vain ja ainoastaan tämä.

Kotiuduttuamme identiteettimme on huomaamatta muuttunut itähelsinkiläiseksi. Haaveet nimettömän lahjoittajan mahdollistamasta muutosta takaisin kantakaupunkiin ovat muuttuneet haaveeksi nimettömän lahjoittajan mahdollistamasta muutosta 50-luvun omakotitaloon täällä Herttoniemessä. Tai no kolmiokin riittäisi hyvin, vaikka niitä vielä isompiakin haaveita pitää toki olla. Sillä vaikka kuinka pahalta tästä kodista luopuminen tuntuu jo ajatuksenakin, olisi yksi pieni lisähuone tarpeen. En usko, että Minime haluaa vielä teini-ikäisenäkin nukkua vanhempiensa kanssa samassa huoneessa.

Niinpä olemmekin satunnaisesti katselleet asuntoja – nyt kun asunnonvaihto olisi mahdollista verotuksellisestikin. Lisäneliöitä emme varsinaisesti kaipaa kuin muutaman, jotta saisimme pienen erillisen makuuhuoneen minulle ja miehelle. Kaksion makuuhuoneen muuttaminen lastenhuoneeksi ja vanhempien sänky olkkarissa ei toimi meidän perheessämme, jossa kolmivuoroa tekevän täytyy nukkua milloin mihinkin vuorokauden aikaan. Mä taas epämääräisten duunikuvioideni takia tulen varmasti työskentelemään tulevaisuudessa vielä monesti myös kotona, joten mahdollisuus sulkeutua tekemään töitä rauhassa muualle kuin vessaan on ihan kiva.

No, kahdessa vuodessa tilanne ei ole muuttunut. Nimettömiä lahjoittajia ei ole ilmaantunut, ja Helsingin asuntojen hinnat ovat myös täällä Herttoniemessä, jos vain mahdollista, vielä järjettömämmät kuin viimeksi asuntonäytöissä juostessamme. Kenellä näihin oikein on varaa? Ei ainakaan meillä. Ei ainakaan yhtään isompaan kuin tähän pikkukaksioomme.

Välillä innostumme vilkaistessamme nopeasti myynnissä olevan kohteen päätiedot, kuvat ja hinnan. Yleensä tarkemmin selvittämällä käy ilmi, että taloon on tulossa putkiremontti, joka tuo maksettavaksi yhtiölainaa niin paljon, että meidän perheen säästöpossu pissii kauhuissaan alleen. Tai sitten talo on kartalla niin oudosti sijoittunut, että siedettävän elon viettämiseksi tarvitsisi hankkia auto jos ei kaksikin. Nykyinenkin työmatkani vie julkisilla pahimmillaan yli tunnin suuntaansa, jos joudun kulkemaan ruuhka-aikaan, joten en kaipaa enää yhtään vaihtoväliä tai 15 minuutin kävelymatkoja lähimmälle pysäkille.

Tuntuukin välillä ihan älyttömältä, miksi sitä niin tiukasti tahtoo pysyä kehäykkösen sisäpuolella. Miehen työkaveri asuu Porvoossa ja lähtee ajamaan sieltä samaan aikaan kuin mieheni lähtee kävelemään pysäkille täällä yli neljäkymmentä kilometriä työpaikkaa lähempänä. Minun työkaveri taasen saapuu duuniin välillä sutjakammin junalla Hyvinkäältä kuin minä metron ja bussin yhdistelmällä Herttoniemestä. Kävelleen olisit jo perillä, tiedetään tiedetään, mutta välillä tahdon matkata neuloen, lukien tai vain miettien pääkaupunkiseudun asuntotilanteen järjettömyyttä. Pitäisi vaatia työpaikkojamme siirtämään toimipisteensä keskustaan, jonne täältä metrolla köröttelee 12 minuutissa.

Koska minkäs sille voi. Meistä on tullut herttoniemeläisiä. Näillä seuduilla toivomme lapsemme voivan viettää lapsuutensa ja nuoruutensa. Minun ja miehen pohjalaiset juuretkin ovat alkaneet kasvaa yhä tiukemmin ja yhä syvemmälle Herttoniemeen. Ihanaan ja rakkaaseen kotilähiöömme.

Jaa