Vuosia sitten, kun olin vielä railakasta opiskelijaelämää viettävä lapseton nainen, tapasin lounastärskyillä nuoruuden ystäväni ja hänen kaksi lastaan. Seurasin lasten kohellusta sydän kurkussa. Nyt tuo vetää nuo lautaset päälleen! Apua, nyt se pistää haarukalla vahingossa veljeään! Nyt ne kaatuvat noilla tuoleillaan ja lyövät päänsä! Hui, nyt ne huitaisevat nurin juomalasinsa!

Samaan aikaan ystäväni tarinoi rauhassa kanssani ja otti lapsia mukaan keskusteluun. Välillä hän ohjeisti ja komensi pieniä veljeksiä, mutta teki sen niin rennosti, että en voinut olla kuin vaikuttunut. Hän ei varoitellut turhista tai kertaakaan hätkähdellyt paikallaan kuten minä, jonka mielessä välkkyi koko ajan ettei nyt vaan sattuis mitään. Mietin, että jos vain joskus saan lapsen, tahtoisin ottaa lasten touhuamisen yhtä rennosti kuin hän, turhia hötkyilemättä.

Nyt kun olen itse äiti ja enemmän tekemisissä lasten ja lapsiperheiden kanssa, tajuan että ystävieni lapset käyttäytyivät lounaalla ihan kuten suurin osa lapsista: innosta piukeina. Ymmärrän, että jos lapsi ottaa täpinöissään muutaman ilohypyn buffetpöydän ääressä, ei se tarkoita samaa kuin että pian jotain hajoaa ja jotakuta sattuu. Mutta olen myös ymmärtänyt sen, että nuoruuden ystäväni rento äitiys ja tapa olla varoittelematta turhista ei taida olla se yleisin kasvatustapa.

Itse asiassa me elämme nyt yhteiskunnassa, jossa kaikki riskit pyritään kitkemään lasten ympäriltä. Tajusin tämän selvemmin, kun luin Tatu Hirvosen kirjan Varo varo varo! – irti ylisuojelevasta kasvatuksesta*. Hänen mielestään varo-sanaa käytettään ihan liiaksi ja lapsen mielikuvitusta latistaen. Hirvosen mukaan riskiä ei pitäisikään nähdä vain kielteisessä valossa. Eikä hän puhu kirjassaan ainoastaan riskeistä, joita sisältyy ruuhkaisessa ravintolassa syömiseen kahden lapsen kanssa, vaan kaikista lapsen ympäristöstä löytyvistä riskeistä. Sellaisistakin, joissa voi oikeasti käydä huonommin kuin se, että lapsi vetää pöytäliinan mukana astiat pöydältä alas.

Niiden riskien peloissa esimerkiksi leikkipuistot on kunnostettu yksipuolisiksi. Pahinta pelätessä on kielletty puissa kiipeily ja kivillä hyppiminen. Metsässä vaanivat pedofiilit, karhut, kyyt ja kannot, joihin löydä päänsä. Hirvonen kysyykin, ohjaavatko vanhemmat lastaan arkailemaan vai seikkailemaan. Riskitutkijat Jenni Ward ja Mariana Bayley ovat nimittäin selvittäneet, että mikäli aikuiset kylvävät lapsiin pelkoa ja jatkuvia vaatimuksia karttaa riskiä, lapset oppivat pelkäämään ja karttamaan riskejä silloinkin, kun siihen ei ole perusteltua tarvetta. Mikäli lasta muistutetaan riskeistä jatkuvasti, hän voi käydä araksi kaikelle uudelle.

Toki turvallisuuteen panostamalla on myös pelastettu lasten henkiä. Aikavälillä 1971–2001 alle 15-vuotiaiden poikien kuolleisuus tapaturmien ja väkivallan seurauksena väheni 81 prosenttia ja tyttöjen 86 prosenttia. Huomattavaa on kuitenkin, että leikkiminen johti ani harvoin kuolettaviin tapaturmiin. Kaatumis- ja putoamistapaturmiin kuoli vuonna 2005 yksi lapsi 1–4-vuotiaiden ikäryhmästä.

Ja silti juurikin lasten vapaata leikkimistä tunnutaan rajaavan. Riskienhallinnan professori David Ball on tutkinut leikkikenttien turvallisuutta ja on tutkimustensa perusteella laskenut, että Englannissa leikkikenttien suojapinnoittamiseen on käytetty noin 200–300 miljoonaa puntaa. Ball arvio, että pinnoittamisen ansiosta saatiin pelastettua yhden tai kahden lapsen henki. Ja samaan aikaan liikenteessä kuoli noin 1300 lapsijalankulkijaa ja 40 000 loukkaantui vakavasti. Ei tarvitse olla professori tajutakseen, mihin sitä rahaa olisi kannattanut laittaa.

Ruotsissa taasen turvallisuustarkastajat hajottivat muutamia vuosia sitten lasten päiväkodeissa, kouluissa ja kerhoissa rakentamia majoja, sillä niillä ei ollut turvallisuussertifikaatteja. Majoilla. Turvallisuussertifikaatteja. Toiset asiantuntijat totesivat haastateltaessa, että turvallisuustarkastettuja tehdasvalmisteisia leikkikaluja pidetään parempina kuin lapsen omia luovia ratkaisuja. Toiset asiantuntijat totesivat taasen, että äärimmäisen turvallinen ympäristö ei ole automaattisesti kovin kehittävä.

Voisin kuvitella turvallisuushakuisen kasvatuksen ja sen ympärille luotujen sääntöjen ja päätösten lannistavan myös ammattikasvattajia; päiväkotien ja koulujen henkilökuntaa. Hirvonen kertoo kirjassaan päiväkodissa sattuneesta tapauksesta, jossa päivähoitopaikassa kuusen oksaan kiinnitetyllä narulla leikkiminen oli vahingoittanut lapsen silmää. Korkeimpaan oikeuteen asti mennyt keissi meni lopulta niin, että syyte hoitajaa vastaan hylättiin, mutta päivähoitopaikkaa ylläpitävää yhdistystä pidettiin vastuullisena lapsen loukkaantumisesta. Se kun ei ollut huolehtinut lasten leikkivälineiden turvallisuudesta. Hiljattain toisessa tapauksessa oikeus totesi rehtorin syylliseksi koulussa tapahtuneeseen vakavaan pulkkaonnettomuuteen, sillä hän ei ollut pitänyt tarpeeksi huolta siitä, että mäen turvallisuuteen liittyvät ohjeet välittyvät kaikille opettajille.

Molemmat tapaukset ovat kamalia, tietenkin. Mutta miksi niihin pitää hakea syyllistä? Eikö voitaisi ajatella, että joskus kurjia asioita vain sattuu, vaikka me kaikki kulkisimme konttauskypärät päässä? Että välillä käy vain huono tuuri?

Itse pelkään, että lapseni päiväkotiryhmän työntekijöiden työnilo ja luovuus muserretaan vastuutaakan alle. Miten he edes uskaltavat käydä lasten kanssa lähimetsässämme retkellä, kun joku voi vaikka kompastua kiveen ja katkaista nilkkansa? Entä miten ne sallivat lasten laskevan läheisessä mäessä pulkillaan, kun ohjauksesta huolimatta on mahdollista, että jotkut törmäävät ja saavat aivovamman? Miten ne uskaltavat laittaa lapset piirtämään, kun eivät voi olla ihan varmoja, ettei joku porukasta yhdessä sekunnissa nielaise väriliidusta palaa ja tukehdu siihen? Jos ammattikasvattajat rutistetaan kasaan oikeusjuttupelkojen alle, pian päiväkotilapset laitetaan jokainen omaan terraarioonsa, josta heidät päästetään yksi kerrallaan laskemaan kaikkien turvallisuustestien läpäisemässä liukumäessä – kypärät päässä ja tyynyt takapuolen alla pehmusteena.

Minä toivon kuten Hirvonenkin, että riskirikkaat ympäristöt ja leikit koettaisiin vaaranpaikan sijaan aarreaittoina. Toki sääntöjäkin tarvitaan, mutta turha varoittelu ja lapsen mielikuvituksen ja tutkimisen ilon tukahduttaminen eivät saa aikaan kuin harmaita ihmisiä, joiden mielestä on parempi jäädä kotiin, laittaa turvahälytykset päälle ja päällystää kuplamuovilla jokainen kodin kulma.

Siksipä kun nykyään lapseni kiipeilee innoissaan sohvan selkämykselle ja hyppää sieltä tyynykasaan kikattaen, en voisi olla tyytyväisempi huomatessani itse olevani täysin lungina, kun lapsettomat kaverini taas kauhistelevat vieressä, ettei nyt vain sattuis mitään.

Jaa: