Niin kuin asioissa monesti, tässäkin molemmilla on puolensa, kaupungilla ja maaseudulla, mutta itse liputan tällaisessa Helsingin kaltaisessa pikkukaupungissa asumisen puolesta. Täältä löytyvät ne maaseudun ihanat asiat, joista pidän: vesistö, metsä ja hiihtoladut kävelymatkan päässä. Mutta myös ne asiat, joita itse maalaisena kipeästi kaipasin viimeistään kouluikään mennessä: lyhyet välimatkat, kattava harrastustarjonta, paljon samanikäisiä kavereita, rutkasti tapahtumia ja etenkin mahdollisuus kulkea menoihin ilman riippuvuutta vanhempien autosta.
Välillä harmittelen kuitenkin, että lapsi ei tule saamaan joitain samanlaisia rakkaita lapsuusmuistoja kuin minä. Hän ei todennäköisesti tule leikkimään elokuun tummuvassa illassa juuri puidulla pellolla mörkövakoojaa muiden kylän lasten kanssa. Helsingissä hän ei tule juoksemaan nakuna kukkivalla mansikkapellolla sadetuslaitteiden vesisuihkuja väistellen. Hän tule menemään heinälatoon kielloista huolimatta ja leiki siellä pusuhippaa.
Mutta hänkin voi polkea halutessaan saunatakki päällä ja uimarengas kaulan ympärillä uimaan. Hän voi käydä kalassa ja kastella kumisaappaansa lähipurolla leikkiessään. Hänkin voi yöpyä teltassa vaikka Pihlajasaaressa ja kiipeillä housunsa rikki luonnonsuojelualueella seikkaillen. Ja lisäksi hän tulee kokemaan lapsuudessaan ikimuistoisia asioita, joita vain kaupunki voi tarjota ja joita tällainen maaseudun kasvatti ei osaa edes kuvitella.
Onneksi puolitoistavuotiaalla ensimmäisen polven herttoniemeläisellä ei ole ennakkokuvitelmia tietynlaisesta lapsuudesta. Hänelle se on leikkiä, oli sitten ympärillä viljapeltoa tai betonia. Lapsen silmin esimerkiksi 200 metrin matka keskellä Helsingin keskustaa, Narinkkatorilta Kampin metrolle, on seikkailurata. Aikuinen saattaisi nähdä ympärillään vain asfalttia ja betonia, mutta kaupunkilaislapsi näkee siinä mahdollisuuden leikkiin, kotimatkaparkouriin.
Tykkään kyllä kovastikin tavastasi kirjoittaa, mutta nyt kuvat vei kaiken huomion. Teidän tyttö on kyllä niin mahdottoman söpö!
Ps. Paljaisjalkaisen stadilaisen vanhemmat ovat syntyneet ja kasvaneet stadissa.
-Enni 🙂
Hyvin on neiti oppinut parkourin alkeet. Ties miten hän aikanaan suorittaa koulumatkansa. Itse olen pikkukaupungin kasvatti ja olen nauttinut kun aikuisena olen asunut isommassa kaupungissa. Omilla lapsilla taas tuntuu olevan päinvastoin. Esikoinen lähti Turusta Kajaaniin opiskelemaan pieniin ympyröihin ja nuoremmat odottavat kovasti, että pääsevät täältä pois. Kuka sitten minnekin tiensä löytää. Työ varmasti tulee sanelemaan paljon heidän tulevaisuuttaan.
Tässä tuli taas tuo niin hyvä toteamus. Aikuiset koemme tietävämme mikä on lapselle parasta ja missä lapsen pitäisi saada kasvaa ja leikkiä, kun emme itse näe enää sitä kaikkea mitä lapsi näkee. Olen joskus yrittänyt itse vielä ihmetellä ja ihastella kaikkea lapsen lailla, mutta ei se vaan onnistu. Aikuiset eivät vaan aina pysty näkemään sitä seikkailurataa ja ihmetyksen määrää, minkä lapsi näkee esimerkiksi tavallisessa ruokakaupassa tai takapihan neliömetrin kokoisessa ”metsässä”.
-kirpun äippä
Niin samaa mieltä! Itse olen kasvanut maalla mutta töiden ja opintojen perässä muuttanut Helsinkiin, missä myös tuleva lapsemme tulee kasvamaan vähintään ensimmäiset elinvuotensa. Jo ennen kuin lapsi on syntynyt, olen päässyt kuulemaan kauhisteluja siitä, että lapsen kasvattaminen on vaativaa näin valtavan isossa kaupungissa, lapsi on alati vaarassa ja ei saa lainkaan kosketusta luontoon. Sillä, että asumme Keskuspuiston vieressä ja käyn siellä joka päivä ja asumme kuolemanhiljaisella lähiössä, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että pienokaisemme lapsuus tulee olemaan ankea, koska asumme kaupungissa ja vieläpä kerrostalossa! Äärimmäisimmät ovat olleet sitä mieltä, että meidän olisi syytä jättää vakityömme ja muuttaa työttömiksi vanhaan kotikaupunkiimme.
Itsekin kiinnitin huomiota termiin 'paljasjalkainen', oli pakko googlettaa ja näemmä asiassa on omat koulukuntansa. Helsingissä syntynyt voi olla paljasjalkainen stadilainen siinä missä toisten mielestä sitä on vain sellainen, jonka vanhemmatkin ovat syntyneet ja kasvaneet helsingissä. Itseäni olen pitänyt puolipaljasjalkaisena, mutta taidankin tästä lähin ajatella kummankin jalkani syntyneen helsingissä. 🙂
Kivat kuvat postauksessa! Hurmaava tyttö teillä. 🙂
Söpö minikokoinen parkourharrastaja!
No näin mäkin sen olen aikaisemmin ymmärtänyt, mutta kun olen kuullut monen käyttävän sitä myös tällaisissa tapauksissa kuin meillä, olen löyhentänyt termin määritelmää. Mutta ehkä tiukennetaan sitä taas, ettei joku paljasjalkainen mieltänsä pahoita tällaisen maalaisjuntin termisekoilusta! 😀
Ei siitä mistä aita on matalin, vaan siitä missä se on korkein 😀
Voi Turku, ihana opiskelukaupunkini! Mä olisin ehkä voinutkin siellä pysyä vielä työelämään siirtyessänikin, mutta kuten sanoit, työ monesti määrää paikan. Mä olen kelaillut, että kun asuu Helsingissä, on hyvät mahdollisuuden siihen, että saa pitää lapsen lähellään vielä tämän muutettua omilleenkin, jos ei nyt sitten ulkomaille halaja. Mutta ainahan on tuo mahdollisuus, että kokeekin haluavansa elää juuri päinvastoin kuin vanhempansa ja muuttaa johonkin pikkukylään. Ehkä vanhempiensa synnyinseuduille, mistäs tietää!
Joo, on totta, etteivät omat silmäni kykene näkemään sitä kaikkea, mitä lapsi ympäristössään näkee. Mutta on ollut ihana huomata, että osaan kuitenkin ottaa vähän opikseni, kun lapsi näyttää esimerkkiä, hihi!
Apua, aika radikaalilla linjoilla jotkut teidän tuttavapiirissä! Helsingissä on se ihana puoli, monen muun puolen lisäksi, että täällä on melkein kuin maalla, etenkin lähiössä asuessaan. Plus saa ne kaupungin hyvät puolet siihen päälle.
Joo, mä olen ollut aikaisemmin tiukemman koulukunnan kannattaja, mutta olen löyhentänyt käsitettä sen jälkeen, kun olen kuullut sitä käytettävän niin useasti lepsummin. Mutta ehkäpä otan tuon tiukemman kannan käyttöön taas tämän jälkeen, niin ei tule kellään paljasjalkaisella sanomista maalaisen terminologiakömmähdyksestä. Vaikka kyllä tuon meidänkin ekan polven helsinkiläisen molemmat paljaat jalat ovat syntyneet Helsingissä 😀
Me taas muutettiin maalle kolmannen lapsemme syntymän jälkeen, onneksi kuitenkin sen verran isoon kylään että kavereita ja harrastuksia riittää. Olen monesti kuitenkin ajatellut juuri maalla asumisen hyviksi puoliksi tuon liikkumisen vapauden lapsilla, kun 7-vuotiaan voi päästää itsekseen pyöräilemään jalkkisharkkoihin tai leikki-ikäisen voi päästää kavereitten kanssa keskenään pihalle (ehkä tosin kerrostalossakin voisi, ainakin silloin 70-luvulla voi kun olin pieni…) Tietty sitten, kun johonkin kauemmas pitäisi päästä, niin alkaa olla autokyydin tarvetta. Ja välillä myös mietin sitä, mistä kaikista kaupunkijutuista nuo jäävät paitsi. Yritän toki käyttää heitä välillä lähikaupungissa vaikka teatterissa, mutta kyllä heiltä pakosta jää lapsuuden kokemuksista puuttumaan se kaupunkimaisema ja fiilis, asfaltin tuoksu kesäpäivinä jne. Itsekin sitä välillä kaipaa. Mutta kaikkeahan ei voi saada, ainakaan yhtä aikaa. Todennäköisesti muuttavat kaupunkiin heti kun vähän kasvavat, ja se on ihan ok. Toivottavasti eivät ole sitten ihan ihmeissään siellä kaupungin ihmeiden keskellä…
Ja sitten voisi tietysti myös kysyä, että mikä merkitys tällä jalkaisuudella on ylipäätään. Tai ehkä mä en vain ymmärrä, kun en ole koskaan siellä päin asunut. 😉