Kirjojen lukeminen on jäänyt sivuseikaksi kirjojen katselun ollessa Minimestä kivempaa. Sivuilla olevia kuvia tutkitaan ja tulkitaan yhdessä pienintä yksityiskohtaa myöten. Hauskinta on, kun lukukaveri sanoo sanoja ja lapsi löytää ne joskus pitkänkin tuumailun ja etsimisen jälkeen kuvasta. Välillä uusien kirjojen kanssa hämmästyn, miten monia asioita Minime jo tunnistaakaan.

Löysin tovi sitten kirjakorin perälle unohtuneen eläinkirjan, jonka saimme Thaimassa jonkun pesuainepullon kylkiäisenä. Tutkimme kirjaa yhdessä, ja monet eksoottiset eläimet olivat Minimelle jo muista kirjoista tuttuja. Sitten tuli sivu, jossa on kuva apinasta. Kun kysyin, missä kirjan kuvassa on apina, Minime osoitti itseään. Kysyin uudestaan, mutta hän oli edelleen vahvasti sitä mieltä, että tässähän minä. Sama toistui kun seuraavalla kerralla tutkimme samaista kirjaa. Sitten käsitän.

Oli aika, ei niin kovin kauan sitten, kun Minime roikkui minussa kiinni kynsin ja hampain. Koko ajan. Ihan koko ajan. Sylissä, kädessä, jalassa, paidan helmassa, hiuksissa, koruissa – kunhan sai olla kiinni minussa. Jos mulla olisi jaloissa orangin karvoitus, hän olisi kulkenut mukana kätevästi jalkakarvoihini tarrautuneena. Niinpä kutsuinkin häntä tuolloin – turhautuneena mutta kaikella rakkaudella –pieneksi apinaksi.

Joten eihän tuo kirjan hörökorvainen ruskea otus tietenkään ole apina. Minimehän se apina on. Äidin rakas pikkuapina.

Jaa: