Kun Minime päätti putkahtaa maailmaan raskausviikolla 34, ei meillä ollut kotona valmiina juuri mitään vauvaa varten. Eipä siinä, tyyppi pysyy tyytyväisenä tissillä ja rakkaudella, muu on vain plussaa siihen päälle.
Pikkusiskoni ja -veljeni käytössä olleen pinnasängyn olimme saaneet jo raskauden puolivälissä, mutta se kannettiin silloin suoraan ullakolle. Musta on pelottavaa, että jotkut vanhemmat petaavat vauvalleen sängyn valmiiksi jo ennen kuin mahaakaan näkyy. Meiningissä on kunnon kauhutarina-ainekset – siinähän oikein houkutellaan huonoa onnea raskaudelle. Ja ehtiihän pehmoinen vauvalinnake pölyyntyä pötsin kasvamista odottaessa.
Mutta nyt vihdoin sain Minimen unipesän valmiiksi. Olisi tietenkin voinut keksiä jotain tähdellisempääkin tekemistä – Minime kun ei nuku pinnasängyssä vaan välissämme. Nyt pinnasängyssä säilytetään lähinnä sinne tänne ajelehtivia puhtaan pyykin kasoja, jotka mä silitän ihan just. No onpa päheä pyykkinurkkaus sitten.
Starttasin pinnasänky prameaksi -projektin pinnasängynsuojuksista / laitapehmusteista. Yritin metsästää pupu- ja nallekuvioisten suojusten joukosta jotain graafista ja ryhdikästä, mutta metsästysretket olivat turhia. Harkitsin hetken, että olisin värjännyt Ikean valkoisen suojuksen vaikka tumman lilaksi, kirkkaan keltaiseksi tai vaaleanpunaiset mutsit järkyttäväksi mustaksi. Noita Ikean suojuksia kun tuli kirppareilla vastaan tuon tuosta.
Lopuilta päädyin ”uudelleen verhoilemaan” vanhan suojan Ikean alekankaalla ja mustalla kanttinauhalla. Musta-valkoinen kuviointi miellyttää pienenkin vauvan silmää ja kehystää komeasti monen kirjavat pussilakanat. Vasta asetellessani tekelettä sänkyyn, huomasin sen jäävän vajaaksi. Onneksi sängyn päät ovat umpinaiset, niin ei moinen haittaa kuin mutsin silmää.
Seuraava ongelma olikin pussilakanat. Lasten lakanoissa löytyy kivoja värikkäitä kuoseja, mutta vauvojen oletetaan kai nukkuvan makoisasti vain jos ympärillä on yliannostuksen verran hempeitä ällöpyllysävyjä. Suunnittelin ompelevani lakanat itse kierrätyskankaasta tai vaikka surauttavani yhdestä aikuisen pussilakanasta pari vauvakokoista. Hemtexin alelaarista löytyi kuitenkin jotakin ihanan raidallista. Minimen vihreä kapalopeitto on anoppini neuloma.
Pyjamabileseuraa Minimen pinnasänkyyn sen sijaan on jonoksi asti. Tällä kertaa kutsun ovat saaneet Hampurista hankkimani pöllötyyny, ystäviltämme lahjaksi saatu unipupu, äitini antama raitapaitapupu ja lettityttö, joka hänen oli ollut ”ihan pakko ostaa” siksi, että se muistuttaa minun vauva-aikojeni lempilelua, Lettipäätä.
Lettipää-nukke onkin kehystettynä Minimen sängyn yläpuolelle. Sen kanssa kaveeraa Amsterdamista hankittu kissakortti, joka muistutti aikoinaan haagilaisen opiskelijahuoneen seinällä kotona kehräävistä kissoistamme. Mukana on myös ystävämme, kulttuurigaselli Ainon, ottama kuva Minimestä. Tuorein hankinta on RK-designin käsinpainettu kuu-ukko -printti, jonka viiksien alla on hyvä vetäistä päikkärit. Minime ei vaan ole ihan vielä hokannut tätä asiaa.
Makuuhuoneemme verhot ovat eriparia. Vanhempien asukkaiden puolella hulmuaa valkoinen lakana, joka on saanut uuden tehtävän verhona. Minimen puolella kukkii Marimekon Siirtolapuutarha-kankaasta ommeltu verho. Vielä on testaamatta, mitenkähän psykedeelisiä unia näkee, kun tuota väriräjähdystä ennen nukahtamista tuijottelee lähietäisyydeltä. Jos meno Nukkumatin kanssa yltyy liian villiksi, tyynyn voi onneksi heittää toiselle puolelle sänkyä ja tyytyä tuijottelemaan valkoista seinää.
Verhon takaa kurkkii pupuvalaisin, jota himoitsin jo aikana ennen vauvaa, mutta kelasin sen menevän vähän liian Liisa Ihmemaassa -osastolle kolmikymppisen pariskunnan asunnossa. Mutta nyt mutsia sai leikittää ihan rauhassa. En mä itselleni vaan lapselle!
Maasta käsin meininkiä valvoo pinkki elefantti, jonka adoptoin Nürnbergiläisestä pikkuputiikista. Timanttisen meiningin kruunaa pinnasänkyyn lättäisty dimangitarra.
Mulla on muuten sama lettipaa nukke! Ihana pieni Minime!
Siksi niissä lasten pussilakanoissa on ällöjä pehmeitä värejä koska ne ovat hyväksi lasten silmille ja värit kiinnostavat ja kehittävät lasta. Vähän jäi näin lapsettoman näkökulmasta vaivaamaan että pitää lapsenkin pinnasänky ”sisustaa” oman maun mukaan eikä sen mukaan mikä olisi lapselle hyväksi. Esim. raidat saattavat ikävästi pomppia kehittymättömissä silmissä.
Jep, se taisi olla kahdeksankymentäluvun vastine ensipupulle, joka nykyään tuntuu löytyvän lähes jokaisesta pinnasängystä. Yhden myös toiseen väitteeseesi 🙂
Musta on ollut hauska huomata, että ainakin tähän asti vauva-asioissa, myös sillä sisustuspuolella, on löytynyt sekä äidin että vauvan silmää miellyttävä ratkaisu, kunhan on vähän jaksanut tonkia. Ei siis onneksi tarvitse mennä vain jomman kumman maun tai tarpeiden mukaan.
Kun aloin ottaa selvää lapsen näköön liittyvistä asioista, innoistuin lukiessani, että etenkin pieni vauva pitää musta-valkoisista kuvioista. Ihan pienimmät tyypit kun näkevätkin maailman musta-valkoisena. Lisäksi räiskyvät väriyhdistelmät kiinnostavat. Siksi vähän pohdin tuota verhoasiaa, sängyssä kun ei tarvitsisi asioiden liikaa kiinnostaa, siellä kun pitäisi nukkua. Siksi en esimerkiksi ole hankkinut sänkyyn mobilea – leikit ovat muita paikkoja varten.
Seuraavaksi ummikko-mutsi innostui, kun kaivoi selville lapsen mieltymykset kuvioihin. Vauvat pitävät samoista kuvioista kuin minäkin (mitä lie kertoo kehitykseni vaiheesta): graafista neliöä, palloa – ja sitä raitaa.
Ja ettei anonyymin tarvitsisi menettää yöuniaan, Minime ei äidin laittamssa pinnasängynurkkauksessaan edes nuku. Hän on valinnut, että parhaiten uni tulee äidin ja isän välissä – äidin ja isän raidallisten lakanoiden keskellä.
Lapseni ovat jo 15- ja 17 -vuotiaita, mutta jo heidän syntyessä oli tiedossa tuo vauvojen mieltymys mustaan ja valkoiseen sekä selkeisiin kuvioihin. Löysinkin silloin raikkaan musta-valkoisen mobilen (höystettynä ripauksella tummanpunaista)kuopuksen sängyn päälle killumaan. Muuten petaus taisi olla kokonaan valkoinen, juuri sen takia että nyytti rauhoittuisi nukkumaan. Hyvin toimi 😉
Niin mullahan ei nyt ole mitään tieteellistä tietoa näistä vauvan hahmotuskyvyistä, mutta kahdeksankymmentäluvun lapsena olen tainnut katsella enemmän tuota verhokangasta muistuttavia kuvioita kuin jotain vaaleanpunaisia pupujusseja vaaleansinisellä taustalla. Meidän koti sattui siis silloin sisältämään paremminkin isohkoja, selkeärajaisia, kirkasvärisiä kuvioita. Ja raitaa – parhaita on muuten valokuvat, jossa raitapaidat (tai potkupuvut) on niin äidillä, isällä kuin kahdella lapsellakin ja lisäksi raitaa löytyy verhosta ja sohvasta… No, käsittääkseni oot itsekin ollut lapsi siinä kahdeksankymmentäluvulla, että tietänet jotain siitä tyylistä. Mutta siis, kai se on todistettu jo jossain määrin, ettei lapsi tuollaisista kuvioista kamalasti kärsi.
Ihan tosi kaunis koti teillä, olen sitä jo aiemminkin ihaillut. Mua lisäksi miellyttää ajatuksena se, että lapsella on tavallaan se oma nurkkaus, paikka joka on laitettu häntä varten. Ei sitä tarttee liioitella, mutta musta sun tyylissä kivaa onkin, että teet pikkujutuilla kivoja kokonaisuuksi.
Niin ja Minime on kyllä tosi söpö vauva, muhun vetoaa noi tapittavat silmät ja se kun hän näyttää aina niin kovasti ihmettelevän maailmaa. Tulee aina samanaikaisesti se ”oii” ja pieni hihitys, kun katson tuota tapitusta, se on niin huvittavan hellyyttävä.
EI vitsi, minullakin oli tuollainen raitapää-nukke, tosin sinivalkoisena, muistaakseni. Meillä oli aikaisemmin lapsuudenkodissani vaikka mitä 80-luvun ihania leluja ja palapelejä mutta nyt ne on monen muuton yms jälkeen kadonneet. Harmi. Nyt kun itsellä on pian 5kk täyttävä esikoispoika niin kovasti kaikki oman lapsuuden aikaiset lelut miellyttää. yksi Jukka-autokin on tullut jo hommattua ja keltainen paapu-helistin. Paapusta poika kyllä tykkää, siitä on niin helppo tarttua kiinni ja heilutella käsissä 🙂
Mukava blogi sulla, tykkään kirjoitustyylistäsi ja olen jäänyt seurailemaan blogiasi. Niin ja suloinen tyttö!
Niin nättiä. Hitsiläinen. Ja ihana Minime. 🙂
Mä en kestä! Mäkin tahdon nätin kodin enkä tämmöstä pyykkituvan ja päiväkodin sekotusta. Grääääh.
Mustavalkonen mobile! Voi sellaisen kun löytäisi. Mäkin olen pohtinut kokovalkoista petivaatemeininkiä. Mulle ja Lähiöjepelle rouheeta pellavaa ja Minimelle pehmeää pellavaa.
Mahtavat perhepotretit teiltä löytyy! Ja jep, jos lapsi noista kuvioista kärsisi, tässähän pitäisi ostaa tyypille silmälaput.
Minimellä on oma nurkkaus, kun omaa huonetta ei kaksiosta ole mahdollista lohkaista. Naureskelin aina raskausaikana, kun raskausviikkokertomuksissa hehkutettiin, että nyt varmaan tekee mieli sisustaa lapsen omaa huonetta.
Minime on kyllä ihmeellisen kiinnostunut ympäröivästä maailmasta. Lelut ei kiinnosta lainkaan, mutta sohvan kuviokanagasta tai keittiön ikkunalla olevaa kukkaa voisi tuijotella tunti tolkulla 😀
Kahdeksankymmentäluvun lapsia siis sinäkin! Minunkin vanhat leluni on suurimmaksi osaksi joko annettu eteenpäin tai leikitty nuorempien sisarusteni toimesta palasiksi. Paapu on hankittu tännekin, vaikka omanikin löytyi lopulta vanhempieni ullakolta. Odotan, josko tyyppi jossain vaiheessa tajuaisi, kuinka siisti lelu se onkaan.
:DDD No tuo nurkkaus toimii tosiaan välillä vahingossa puhtaan pyykin ”ihan just silitetään” säilytysnurkkana. Että pyykkituvan tunnelmaa täälläkin!
Heippa!
Lastentarhanopettajaksi opiskelevna voin vakuuttaa lähiömutsille ja kaikille muillekin, että raikeät värit tai omituiset kuviot ei rasita pienen aivoja. Kuten täälläkin todettiin, maailma nähdään ensin mustavalkoisena, kuitenkin vähitellen alkaa erottumaan ensimmäisiä sävyjä, keltainen jne. Alle vuodenikäiset tykkää tarkkailla ympäristöään mielummin kuin leikkiä leluilla, koska uutta informaatiota on jatkuvasti tarjolla, eikä symbolifunktio ole vielä herännyt. Symbolifunktio tarkoittaa ymmärrystä jonkun esineen tarkoituksesta, esim leikissä lusikalla viedään leikkiruokaa suuhun, leikkikannusta kaadetaan teetä kuppeihin jne. Tämänkin takia lasta lähellä olevat arjen esineet ovat usein kiinnostvampia, kuin arjessa esiintymättömät välineet, koska niille ei osata antaa vielä merkitystä.
Huh mikä selostus, ja mun tarkoitus oli tulla sanomaan että fanitan lähiömutsia, minimeta ja lähiöjeppeä kybällä! Ihana blogi, ihana koti ja ihana perhe 🙂
Jes, tulipas hieno tieteellinen nimi sille, että Minimetä ei vois vähempää kiinnostaa lelut – seinäkangasta tai tunnelmavalopalloja on paljon kivempi tuijotella :DD PS. lastentarhanopettajaksi opiskeleva lukijana, jösses että tuli paineita olla supermutsi!
VAU mitkä verhot 🙂
Ne on mahtavat juu! Ei vieläkään kyllästymisen merkkiä.
Jos vielä lisätään paineita niin kyllä sun blogias lukee sairaanhoitaja lasten psykiatrialta 🙂 enkä mä nyt ainakaan mitään huolestuttavaa ole tätä lukiessani susta äitinä löytänyt 🙂 enkä ainakaan sun sisustuksen takia.. ihanalta näyttää <3
Tuosta mobilesta tuli mieleen että täällä on ainakin harmaa-valkoinen unimobile ja tuollaisen kissamobilen väsäisi näppärä sorminen pienellä vaivalla myös itse! 🙂
http://lekmer.fi/lelut/vauvalelut/mobiilit/trille-soiva-mobile-lehm%C3%A4#.UTyKZxyeO9E
http://minimalistbaby.files.wordpress.com/2011/07/coy-citties-mobile.jpg
Paineet sen kun kasvaa :DD Onneksi ei ole mitään huolestuttavaa löytynyt.
Totta, tosta tekisi helposti version myös itse. Ei vaan miellytä tuokaan silmää sitten yhtään. Oon näemmä melkoisen vaativa mutsi hahha! No onneksi mobileille ei enää tarvetta olekaan, enkä kokenut niille olevan vauva-aikanakaan tilausta.