Kun hän vauvana haukotteli, se oli juuri sellainen Suomi-Filmi -elokuvista tuttu liioiteltu haukotus, jossa suu aukaistaan niin isolle kuin saadaan ja samalla huokaistaan kuuluvasti. Ja kun hän oli todella väsynyt, hän hieroi nyrkeillä silmiään, kuten mykkäfilmeissä on tapana. Mä olin aina luullut, että moiset eleet elokuvissa tai lavalla ovat vain ylinäyttelemistä, mutta vielä mitä. Todellisuudessahan ne taitavatkin olla niitä aidoimpia ja primitiivisimpiä ihmiseleitä!

Kun vauva kehittyi, hänelle alkoi ilmestyä yhä uusia tapoja kertoa ilman puhetta, mikä on meininki. Niistä osa on saattanut saada inspiraationsa ympäröivästä maailmasta ja sen ihmisistä, mutta mä veikkaisin silti vahvemmaksi lähteeksi ihan selkärankaan koodattua tapaa olla ihminen.

Kun saippuakuplan nappaa ilmasta käteensä, se poksahtaa rikki. Lapsi reagoi siihen nostamalla kulmat ylös, loksauttamalla leuan auki ja ottamalla yhden hämmästyneen hengenvedon. Huoneessa ainoallekaan katsojalle ei jää selkeiden ilmeiden ansiosta epäselväksi, mikä fiilis päätähdellä on.

Jos lautasella on jotain kerrassaan herkullista, lapsi maiskuttaa kuuluvasti ja pitää tyytyväistä mmmmm-öninää. Kun hän silittää kissan pehmoista turkkia, silmät loistavat ja suu toistaa silitysten tahtiin pehmeästi mantraa aaaaai aaaaai aaaaaai. Kun jotain kivaa tapahtuu, hän nostaa kätensä taputukseen ennen kuin kukaan muu ehtii huudahtaa edes jes. Ja kun on kurjaa, kulmat mutristuvat, alahuuli vetäytyy tiukasti eteen ja pää painuu alas.

Parasta on lapsen ilo ja innostus. Se tarttuu. Kun hän on jostain täpinöissään, hän nytkyttää polviaan, viuhtoo käsillään ylös ja alas, ottaa muutaman iloaskeleen sivulta toiselle ja sen jälkeen säntäilee äidin ja isän välillä osoitellen suu innosta avoinna iloittelun aiheuttanutta. Nauraa kämmeniään polviin lyöden ja kiljahtelee innoissaan. Hän kertoo eleillään lähipiirilleen, miten pienetkin asiat voivat olla mahtavia. Kuten vaikka roskista tonkiva lokki.

Jossain vaiheessa nämä vahvat ja sydämestä sekä selkärangasta tulevat eleet, ilmeet ja reagoinnit latistuvat ja niistä hioutuvat särmät pois. Alamme käyttäytyä, kuten ympäristö olettaa. Emme juokse innoissamme joka paikkaan, kättelemme vaikka tekisi mieli halata, pidätämme pierua vaikka mahaan sattuu, nielaisemme haukotuksen kesken tylsän puheen ja sanomme ”ei se mitään” vaikka tekisi mieli itkeä.

Käytöstavat on oltava, mutta toivon voivani pitää lapseni mahdollisimman kauan tuossa lapsuuden häpeämättömyyden tilassa. Siinä kuplassa, jossa tunteensa voi näyttää, eikä niitä tarvitse jemmata sisuskaluja jäytämään. Ehkä siinä samalla lapseni suostuu mulle mentoriksi, jotta löytäisin taas tanssin syvimmän ilon. Minäkin haluan olla ihminen, joka aina kuullessaan hyvää (tai ylipäätään rytmillistä) musiikkia alkaa välittömästi tilanteesta riippumatta vatkata lannetta, notkua polvistaan ja aistia musiikin iloa niin voimakkaasti, että ihan tärisee.