Jestas mä innostuin, kun kuulin Anu Silfverbergin kirjoittaneen vanhemmuusaiheisen kirjan, Äitikortin*. Koska Silfverberg on yksi lempitoimittajistani, olin varma, että kirjasta irtoaisi ajatusmutusteltavaa, innokasta niin just -nyökyttelyä ja kirpeän pirtsakkana lisänä vähän vittuuntumistakin. 

Alkuun kirja tuntui kuitenkin kertaalleen syödyltä. Moni kirjan esseistä on ilmestynyt jossain muodossa jo kolumneina ja lehtiartikkeleina, vaikka oletin pääseväni nauttimaan tuoreesta tekstistä. Uutta ajatusmutusteltavaa tarjosi lopulta kuitenkin Silfverbergin mietteet lapsettomuudesta ja lapsettomuushoidoista, sillä tuo puoli vanhemmuutta on sekä henkilökohtaisesti vieras että sosiaalisissa kanssakäymisissä lopulta melkoisen vaiettu pala elämää.

Nyökyttelyä saivat aikaan muun muassa kirjoittajan raskausaikana kokema samaistuminen eläimiin, kaupungin hahmottaminen imetys- ja vaipanvaihtokartastona sekä synnytyksen jälkeen aivot vallannut hämmentävä tieto siitä, että kanssakulkijoista aika moni on tehnyt sen saman. Pullauttanut alapäästään maailmaan ihmisen. Just enkä melkein samaa mieltä olen myös siitä, että äitien ei pitäisi elämässään omistautua täysin ja ainostaan vain lapsilleen. Sellaisista äideistä ei tule kuin katkeria vanhuksia.

Mutta koska mielenkiintoisinta tässäkin tapauksessa on vittuuntuminen, keskitytään siihen ja tartutaan kirjassa sivujuonteena mainittuun seikkaan, äitiyden mustaan aukkoon. Se ei todellakaan ole opuksen kantava teema, vaikka kirjan taannoin aikaansaama media- ja keskustelupalstamylläkkä niin saattoikin antaa ymmärtää.

Äitiyden mustaan aukkoon katoaminen oli raskausaikana omista peloistani pahin. Yllättäen mutsigenreen paiskattuna olin paniikissa ja pelkäsin menettäväni oman minuuteni ja muuttuvani äidiksi, jossa yhdistyisivät kaikki pahimmat ennakkokäsitykseni lisääntyneistä naisista. Taistelin niin kovasti äitiyttä vastaan, että en antanut itseni olla äitiydestä onnellinen.

Jos hairahduin julkisella paikalla lässyttämään vastasyntyneelleni, pelkäsin äitiyden mustan aukon reunojen laajenevan. Jos koin halua iloita ystävilleni lopultakin hyvin sujuvasta imetyksestä, kerroinkin sen sijaan äkkiä jonkun vitsin imetyshieltä haisevaksi meijeriksi muuttuneesta kehostani. Oli normaalimpaa vetää homma läskiksi kuin nauttia siitä hetkestä. Sillä nauttiminen olisi vienyt lähemmäksi reunaa ja mustaan aukkoon tipahtamista.

Silfverberg kirjoittaa ystävänsä teoriasta, jonka mukaan äitiyden mustaan aukkoon tipahtaa helpommin, jos elämässä ei ole jotain intohimoa ennen lasta. Intohimolla hän tarkoittaa uraa, kutsumusta tai ylipäätään kiinnostusta johonkin asiaan. Jos sellaista ei elämästä löydy, Silfverberg tietää naisten täyttävän päivänsä äitiydellä. Eikä hän tässä siis tarkoita vain rakkautta, vaan esimerkiksi yöaikaan tapahtuvaa pohdintaa siitä, olisiko kestovaipat paremmat neppareilla vai tarroilla.

Ja haa, mun kipupiste on löytynyt! Olen nimittäin viettänyt tunnin jos toisenkin yrittäen selvittää, pitäisikö mun satsata rahani neppareihin vai tarroihin. Ja ylipäätään vietin tolkuttomasti aikaa lukien, googlaten, kysellen ja ihmetellen kaikkea vauvoihin liittyvää. Mikä nyt on mielestäni normaalia jos ei suotavaa, sillä olihan meidän vastuulle tulossa pienen ihmisen elämä. Mutta jos tahtoo tietää kestovaipoista, täysimetyksestä tai vaikka mahdollisuuksien mukaan tapahtuvasta kipulääkkeettömästä synnytyksestä, se on Silfverbergin mukaan hurahtamista.

Ja tämä käsitys mua jaksaa ihmetyttää. Mua hämmästyttää, miten mä jouduin jopa itseltäni salaa innostumaan näistä asioista. Miksi multa itseltänikin kesti niin kauan aikaa tajuta, että jos koen kestovaipat ja muut hörhöilyt meille luontaisimmaksi tavaksi toimia, totta hitossa mä saan niistä täpinöidä. Mulla kun on muutenkin tapana täpinöidä uusista asioista. Kahvista, näyttelyistä, musiikista, elokuvista ja uusista ravintoloista. Jos se täpinöinti liittyy johonkin lapsiasiaan, se ei tee siitä yhtään se nolompaa, vaikka entinen minänikin sanoisi takaraivossa mitä tahansa.

Pari esimerkkiä kummallisesta vastakkainasettelusta. Jos mä liimaan joulukorttiin kuvan meidän kissoista, se on söpöä ja ehkä harkitusti ironistakin. Mutta jos mä liimaan joulukorttiin kuvan lapsesta, se on noloa ja mammautunutta toimintaa. Jos mä fiilistelen Pariisin muotiviikoilla esiteltyjä mallistoja, se on ainakin tietyissä piireissä suotavaa ja merkki muodin yläkulttuurin seuraamisesta. Mutta jos mä fiilistelen uusia lastenvaatemallistoja, se on noloa ja mammautunutta toimintaa. Jos mä päivitän harva se päivä Facebookiin juovani skumppaa ja syöväni vietnamilaisia rullia parhaassa seurassa, se on kuulia ja normaalia. Jos mä päivitän Facebookiin leikkiväni lapsen kanssa palikoilla makaronilaatikkolounaan jälkeen, se on noloa ja mammautunutta toimintaa. Jos mä vietän päiväkausia etsien netistä ja kaupoista parhaita osia mun mintunvihreään kaupunkipyörään, se on sporttista ja urbaania. Jos mä etsin ja vertailen päiväkausien ajan turvallista, sopivaa ja kivaa pyöräilykypärää lapselleni, se on noloa ja mammautunutta toimintaa. Keksikää itse lisää, ei ole vaikeaa.

Silfverberg ei ole äitiyden mustaa aukkoa pohtiessaan ottanut huomioon sitä, että ehkä ne hurahtaneet tekevät juuri niitä asioita, jotka heille olivat intohimona jo ennen lasta. Lapsen myötä intohimo on vain kohdistunut uudella tavalla. Mä esimerkiksi en voi elää ilman kirjoittamista. Ja koska duunit loppuivat vanhempainvapaaseen, tuo tarve oli purettava johonkin. Kappas, syntyi Lähiömutsi. Ehkäpä mä jopa joskus kirjoitan sen lähes kymmenen vuotta sitten aloittamani satukirjan loppuun Minimen innoittamana.

Ja näitä esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin. Mä rakastan ruuanlaittoa, ja vauvan soseiden teko olikin jännittävä uusi haaste. Kirpputorit olivat aarreaittoja jo menneessä elämässä, mutta lapsen myötä niiden tarjonta moninkertaistui. Nykyään kaivan ompelukoneen ja kutimet esille useammin, kun on joku josta inspiroitua ja joku jolle tehdä. Valokuvaustaitoni ovat kehittyneet, kun on hyvä malli. Sisustuksessa olen saanut päästää sisäisen Peppi Pitkätossuni lopullisesti valloilleen, kun lapsekkuuteen on hyvä syy. Kotikaupunkimatkailua kokee ihan eri tavalla, kun mukana on lapsi. Musta on ollut kivaa tehdä uusia ja vanhoja musiikillisia löytöjä lastenmusiikki- ja lastenkirjallisuusgenrestä. Ja niin edelleen.

Relaa. Anna itsellesi lupa olla onnellinen. Täpinöi rauhassa ja antaumuksella. Ne neuvot mä antaisin sille itselleni, joka kesällä 2011 osti kasan raskaustestejä, kun luuli niiden kahta viivaa näyttävien olevan rikki. On ihan luvallista nauttia ja hifistellä punaviinin, taiteen ja musiikin lisäksi myös asioista, joihin liittyy lapsi. Se on jopa suotavaa.

Sillä kuten Oi mutsi mutsi -blogin Elsa sanoi hänen kanssa asiasta juteltuani, vauvavuosi on niin raskas ja haastava, että se pitääkin ottaa harrastuksena siitä selvitäkseen. Jos jonkun mielenterveys pysyy paremmin balanssissa, kun hänellä on kymmenen sateenkaarenväristä kantoliinaa, se hänelle sallittakoon. Se ketä muiden sateenkaarenväriset kantoliinat ärsyttävät, on itse ainakin kolmen neonvärisen kantoliinan tarpeessa. Kun minityyppi on iholla koko ajan, riemu ja kiksit on revittävä siitä, mistä voi. Kakkavaippaa pitää vaihtaa joka tapauksessa, joten miksi ei sitten haastaisi aivojaan kestovaippojen kryptisessä maailmassa ja samalla parantaisi omalta osaltaan palasen maailmaa.

On nimittäin totta, että jos lapsi vain on terve, sen maagisen vauvavuoden jälkeen huomaa yhtäkkiä elämään mahtuvan taas muutakin kuin vauva ja sen tarpeet. Sitten on taas aikaa hifistellä uuden mutteripannun ja juuri oikeilla säädöillä jauhettujen kahvipapujen äärellä. Käydä aikuisten lounailla ja käyttää huulipunaa. Ja siinä samalla ehtii huomata, miten paljon uutta jännää ja hurahtamisen arvoista taaperoaika tuokaan tullessaan – potkupyörät, myrkyttömät muovailuvahat, söpöt puiset palapelit ja museot sekä näyttelyt, joista lapsi jo jotain ymmärtääkin.

Mä suosittelen pientä hurahtamista kaikille. Etenkin Anu Silfverbergille ja muille vanhemmille. Hurahtaminen löysää kiristynyttä pinnaa, nujertaa pala kerrallaan sisuksiin tarttunutta katkeruutta sekä vitutusta ja tuo mukanaan ainakin kantorepullisen onnellisuutta.

Jaa