Ipanaiselta saimme taaperokokoisen Tula-kantorepun ja Liinalapselta keskikoisen Wompat-kantorepun. Emmehän me kahta reppua tarvitsisi, joten vähän nolostuttaa moinen yltäkylläisyys. Toisilla on kaksi autoa, meillä ei ole yhtäkään. Näin yritän reppuahneuttani selittää. Näin reissussa on myös ollut kätevää, että toinen reppu on voinut levätä hiekkaisista ja hikisistä reissuista toisen ollessa tositoimissa. Pesettää en ole reppuja täällä uskaltanut, vaikka ovat jo melkoisen reissunöftän peitossa molemmat.

Niin kuin teistä monet tietävätkin, kulkeminen pelkästään kantorepun kanssa ei ole meille uusi juttu, sillä perheen mineimmän huutokarjuen esittämien toiveiden mukaisesti kannoimme häntä sataprosenttisesti viiden kuukauden ajan rattaiden pölyttyessä pyöräkellarissa. Nykyään rattaat ovat kuitenkin onneksi vaihtoehto ja lähes päivittäin käytössä, joten tovin pohdimme, pitäisikö rattaat siltikin ottaa mukaan, varmuudeksi. No onneksi emme ottaneet, sillä ne olisivat täällä olleet vain vaivaksi.

Taksissa, niin Suomessa kuin täällä Thaimaassakin, ne olisivat täyttäneet tavaratilan ennen kuin sinne olisi laitettu yhtäkään kapsäkkiä. Tuktukeista nyt puhumattakaan. Lentokentällä säästyimme yhdeltä säätämiseltä, kun ei tarvinnut pakata rattaita ruumaan. Meidän vierailemissamme kylissä ja etenkään kaupungeissa mitään skootteria hitaampaa ja pienenpää kulkupeliä ei ole otettu huomioon.

Esteettömyydestä ei ole kuultukaan, oli kyseessä sitten temppeli tai ruokakauppa. Täällä täytyy pystyä pujahtelemaan, kiipeilemään esteiden yli ja hyppimään askeleelta toiselle. Iltatoreilla ne muutamat rattailla lapsiaan työntävät turistit olivat pulassa kuin kaksoisrattailla Hullujen Päivien pahimpaan ruuhkaan eksyneet. Hiekkarantojen sannalla meidän mörssärirattaat ilmakumipyörineen olisivat voineetkin liukua melko kivuttomasti, mutta matkarattaiden kiikkerät pyörät olisivat porautuneet hiekkaan ja jumittuneet niille sijoilleen.

Mutta ennen kuin sinä Lähiömutsin ja muiden reissaajien hyvien kantokokemuksen innoittamana pakkaat tavarat rinkkaan, lapsen reppuun ja karautat lentokentälle, mieti kuitenkin, kuinka moni lasta voi reissussa kantaa. Mulla on paljosta kävelemisestä ja kantamisesta huolimatta selkä pysynyt kuosissa, sillä voimme vaihdella Lähiöjepen kanssa kantojuhdan paikkaa (ja käydä ottamassa thai-hierontoja). Yksin kantaminen voi pidemmän päälle olla raskasta. Lisäksi nyt toinen kantaa repullista tavaroita, joka muuten päätyisi sekin matkaseurueen ainoan aikuisen hartioille. Olisiko siis sun syytä ottaa rattaat, jos ei muuten niin varmuudeksi?

Thaimaassa meidän vierailemiemme kohteiden perusteella sanoisin kuitenkin, että rattaiden kanssa joudut nostelemaan rattaita kivilohkareiden, katumyyjien, rappusten, lehmien ja puolimetristen katukivetysten yli ja ympäri vähän väliä päästäksesi liikkumaan – tai vaihtoehtoisesti vaarana saattaa olla hotellin altaan mukavan tasaiseen ympäristöön jumittuminen. Silloin kannattaakin ehkä harkita jotain muuta matkakohdetta, jossa esteettömyys on otettu paremmin huomioon.

Ainoana aikuisena matkustamisen lisäksi yritimme Lähiöjepen kanssa oikein keksimällä keksiä asioita, jotka ovat miinuspuolia reissussa kantamisessa. Ykkönen irtosi melko helposi, sillä se on vanha ja tuttu; kuumuus. Jos lämpöasteita on kolmisenkymmentä ja kyydissä ihmislämpöpatteri, onhan selvä, että hiki virtaa. Meidän on kuitenkin yllättänyt se, että hikoilu täällä tuntuu huomattavasti vähemmän nahkealta kuin se hiki, joka iskee, kun sekä kannettava että kantaja ovat täysissä talvitamineissa ratikassa ruuhka-aikaan. Niissä tilanteissa kitisee sekä kannettava että kantaja, mutta täällä asiasta ei ole kuulunut urputusta kenenkään toimesta. Mutta paljon pitää muistaa juoda, ja kantajalle ja kannettavalle vielä ekstahörpyt päälle.

Toinen ähinää aiheuttanut asia on välipalojen syöminen liikkeessä. Tätä ei yleensä normioloissa tapahdu, mutta täällä Minime välillä natustaa välipalansa menemään kantorepussa istuen. Ja sehän tarkoittaa sitä, että kantajankin vaatteet ovat nopeasti kuorrutettu tahmalla, josta erottuu jotain banaanin ja maissinaksun oloista. Tietenkin tämän voi ajatella niin, että kantajan vaatteet on kuitenkin helpompi pesettää kuin rattaiden verhoilu.

Mitä hyvää reissussa kantamisessa sitten on? Tärkein ja tuntuvin asia on helppous. Senkun istuttaa lapsen reppuun ja lähtee välittämättä esteistä, rappusista ja ahtaista kulkuväylistä. Lentokentillä (kun rattaat on jo pitänyt luovuttaa ruumaan vietäviksi tai ne vielä ovat matkalla ruumasta) lapsi kulkee näppärästi mukana ja omat kädet jäävät vapaaksi. Sama pätee tiloihin, joihin rattaita ei välttämättä saa ottaa, kuten museoihin ja temppeleihin. Reppu tekee myös mahdolliseksi vanhempien semiromanttisen kävelyn merenrannassa varpaat vedessä kahlaten, kun salamatkustaja nukkuu päiväuniaan repussa.

Isoissa tapahtumissa ja ruuhkaisissa paikoissa tunnen myös turvallisemmaksi, kun lapsi on ihan lähellä. Voisin kuvitella, että etenkin pieni lapsi ajattelee asiasta samoin. Markkinoilla kannan Minimetä mieluummin etu- kuin takapuolella, jotta näen hänet koko ajan. Täällä Thaimaassa välillä ihastelun lisäksi ovat myös riesana ja kiusana apinat, jotka voivat varastella ja jopa purra. Yllätyshyökkäysten varalta onkin rennompaa, että lapsi on koko ajan jo valmiiksi sylissä.

Uusien isompien kantoreppujen ansiosta Minime voi kiskaista mukavasti repun uumenissa tarvittaessa päikkärit, eikä se sido meidän menemisiämme. Sylimatkustajana lentokoneessa kulkeva lapsi (ja sylin tarjoava aikuinen myös) nukkuu unensa helpommin, kun reppu pitää unipakettia kasassa.

Sama homma on myös nukkumisen ja matkustamisen kanssa noin yleensä vaikkapa veneessä ja tuktukissa. Molempiin kulkupeleihin kivutakseenkin on helpompaa, kun lapsi on kiinni äidissä tai isässään like a little monkey, kuten paikallisen sanovat. Sama pätee myös ihan perusautoihin, joissa niissäkään ei yleensä ole kunnon turvavöitä. Kentälle tilaamassamme taksissakin oli kyllä luvattu turvakaukalo, mutta ei kunnon vöitä, joihin kaukalo kiinnittää.

Ehdottomasti siis isot peukut täältä Thaimaasta pelkän kantorepun kanssa matkustamiselle. Lapsen ja aikuisen täytyy tietenkin olla kantamiseen tottuneita, sillä yhtä lailla kun meidän lapsemme huusi kuin riivattu rattaissa kuukausien ajan vaikka mitä teki, toiset lapset protestoivat kantoreppussa matkaamista. Ehdottomasti kannattaa myös ottaa haltuun selässä kantaminen, jos sitä ei vielä ole opetellut, sillä se keventää etenkin tällaisen yksivuotiaan kantamista rutkasti. Lisäksi pakkaa mukaan ohuesta kankaasta valmistettu pitkä huivi, jonka saa tarvittaessa suojaamaan kannettavan jalkoja auringolta.

Vaikka meillä nyt onkin mukana matkalaukku, olemme oikeastaan ensimmäistä kertaa varsinaisella reppureissulla!