Aluksi ajattelimme sen johtuvan maisemanvaihdoksesta. Sitten kolmen hampaan puhkeamisesta peräkkäisinä päivinä. Sitten kuumuudesta, joka täällä kietoutuu iholle heti aamusta, sillä vuorien syleilemään lahteen ei merituuli pääsee vilvoittavasti puhaltamaan. Täysin ymmärrettäviä syitä pistää mullin mallin.
Mutta sitten perheen mineimmän panokset kovenivat. Ravintolaillallisella se sai hillittömän hepulin. Sellaisen, että paikalliset kääntyivät hämmentyneinä katsomaan ja turistien silmistä pystyi lukemaan joko ”mä niin tiedän, miltä susta tuntuu, tsemppiä” tai ”eivätkö lapset voisi jo kuolla sukupuuttoon”.
Näitä hepuleita kai sattuu paremmissakin piireissä, mutta meille se oli ensimmäinen. Ja me olimme kokemattomia ja paniikissa kuin ensikertalaiset vain olla voivat. Kertalaakista söimme sanamme siitä, että lastahan ei sitten ruualla hiljennetä. Johan ilmestyi pöytään maissinaksua ja rusinaa. Yhtä nopeasti ruokalahjukset kuitenkin päätyivät lattialle minibarbaarin toimesta. Ja hepulointi jatkui.
Taksissa se raivosi ja sätki kuin kalastajan verkkoon kiinni jäänyt hai. Uima-altaalla se halusi veteen, mutta altaassa alkoi heti huutaa pois. Ja kun kiukuttelija nostetiin kuivalle maalle, se alkoi heti riuhtoen pyrkiä takaisin veteen. Ruokakaupassa se paiskasi keksihyllyjen väliin äksäksi ja huusi niin komeasti, että koko tilanne oli kuin koulukirjaesimerkki uhmasta. Mutta ei kai sitä vielä tämän ikäisellä…?
Toisaalta nyt voi huoahtaa helpotuksesta. Kaikki meni perhekuukauden alussa niin kuin lomakuvastoissa ja vielä piirun verran paremmin. Alkoi epäilyttää, että näin hyvästä tuurista kostetaan vähintään tsunamilla, mikä ei tosin ole edes teoreettisesti mahdollista tällä puolella Thaimaata.
Ei onneksi ole tullut tsunamia, tuli vain hemmetin iso aalto normaalia lapsiperhearkea keskelle lomaparatiisia.
Harmi, että on raivarimeininki minityypillä! asiasta postilaatikkoon, oot jollain tavalla todella eksoottisen näköinen, että melkein voisin luulla sua (ainakin puoliksi) paikalliseksi, jos tulisit Thaimaassa kadulla vastaan 😀 Kauniita naisia teidän perheessä!
minun poikani ei ole tutustunut kasvatustieteellisiin oppaisiin, joissa 2v. uhmasta puhutaan, enkä minäkään ollut kuullut 1v. uhmasta. jostain se tuli, pahin onneksi meni, mutta kyllä täällä noita megahepuleita kanssa on ihmetelty. tsemppiä itkupotkuraivareiden kanssa! terveisin, kohtalotoveri
ps. aivan ihanat lomapostaukset!
minime on selkeesti omaksunut lomalla etelän tulisen luonteen;) meidän muksulla suht. sama ikä ja ihan samoja juttuja, I feel your pain ! Ihanaa lomaa ja pitkää pinnaa! 🙂
Voi vitsi miten ihania lomakuvia! Tulee hurja lomakuume!
Noo, aika vähäistä se onneksi on, enemmänkin sellaista henkisesti kovakouraista paluuta maanpinnalle.
Nyt kun aurinko on jättänyt jälkensä talvikalpealle iholle, paikallisten sekaan solahtaa kätevämmin. Paitsi, että olen kaksi kertaa pidempi ja kolme kertaa painavampi kuin ne, joten paikallisten silmissä nähtävyysarvoni ei laske kuin vähän rusketukseseta 😀
Joo, piti oikein ensimmäistä kertaa googlata sana uhma, kun meininki alkoi olla sen verran railakasta. Ja väittävät tosiaan, että vielä olisi vuosi armonaikaa jäljellä. Eipä nämä hepulit mitään tolkuttomia kai ole, mutta tyypin normifiiliksiin verraten melkoista raivoamista. Että eipä kai muuta kuin tsemppiä sinne kans ja teini-ikää odotellessa!
Jep, näemmä nuo jo geenien mukana tulleet temperamenttipalikat ovat täällä etelän lämmössä vahvistuneet! Loma on silti ihana, vaikka pinnaa pitääkin välillä jauhaa ja venyttää kuin purkkaa.
Hihi, joo! Ne näyttävät omiinkin silmiin ihanilta, vaikka olenkin ehkä jo vähän kaiken ihanuuden sokaisema. Voin vain kuvitella, miten upeilta ne näyttävät sitten, kun niitä kotiuduttua katselee. Siksi pitääkin kirjoittaa ylös myös raivarihepuleista, ettei toinen puoli totuutta pääse ihan unohtumaan 😀
Onnea! Olette päässeet tutustumaan lapsellisten ihmisten elämän uuteen, jännittävään ja niin väistämättömään ulottuvuuteen. Kuukautta vaille 18 vuoden omasta kokemukseta voin lohduttaa että kyllä se… hmmm… Enpäs voikkaan lohduttaa, sori, se nimittäin jatkuu AINAKIN seuraavat 17 vuotta eri variaatioina ja volyymeilla… Mutta sen kanssa oppii päivä päivältä toimimaan paremmin ja johdonmukaisemmin. Toki raivottarenkin konstit vääjäämättä kehittyy, joten clue onkin pysyä askeleen edellä =D. Voimia koitokseen ja uusi mantra: minä olen aikuinen, minä olen aikuinen, minä olen aikuinen, minä olen aikuinen 😉
♥
Meillä 1 v 4 kk ikäinen lapsi ja kyllä, tutulta kuulostaa. Raivarit alkaa yhtäkkiä arvaamatta, vaikka kesken syömisen tai leikin. Selkä kaarella huudetaan lattialla, maitomukit lentelee ja soo soot kaikuu kuuroille korville… Onneksi raivo laantuu yhtä nopeasti kuin ilmaantuukin ja välillä on niitäkin päiviä kun se ei paikalle ilmaannu lainkaan.
Tätä kirjoittaessani pikkutyyppi tekee vieressä palapeliä. Kuinka ollakaan yksi pala ei heti mennyt oikein, seurauksena kimeä huuto ja ilmassa sinkoilevat palaset….. 🙂 Lapsi syliin, muutama kerta tuiki tuiki tähtöstäja huomion kiinnitys toisiin leikkeihin ja taas menee hyvin!
Nyt oli pakko kommentoida, niin samoja fiiliksiä oli itsellä noin vuosi sitten. Nyt meidän neiti on jo lähempänä kahta vuotta, mutta silloin noin yksivuotiaana oli todella voimakkaita oman tahdon merkkejä. Itsekin ajattelin, että sen on pakko olla jo jotain esiuhmaa tms., mutta sitä kesti vain pari kuukautta ja määrätietoisilla ja selkeillä pelisäännöillä siitä selvittiin 🙂 Sen jalkeen oli paljon seesteisempää. Nyt kun 2v kohta lähestyy niin on taas oman tahdon merkkejä ilmassa, mutta johdonmukasuudella ja rutiineilla on päästy pitkälle 🙂 Tsemppiä ja luulen että se on teilläkin tässä iässä on vielä ohimenevää. Kiitos blogistasi ja mukavaa lomaa!
Askeleen edellä -kikka pyritään pitämään mielessä. Ja” olen aikuinen, olen aikuinen” -matra on jostain syystä jo pukannutkin mielen syövereistä. Tosin enemmänkin muodossa ”yritä olla taantumatta kakaraksi, yritä olla taantumatta kakaraksi”. Välillä kun tekisi kans mieli heittäytyä äksäksi ja huutaa vaan.
Olisi tosiaan kiva, jos lapsen pään päällä palaisi valo, josta osaisi lukea, mikä on tunnelma. Vihreä – lähdetään ravintolaan syömään. Oranssi – vielä ehtii napata tenavan kainaloonsa ja kadota takavasemmalle. Punainen – täystuhovaihe.
Ah ne rutiinit, joihin ennen lapsen syntymää en ikinä olisi uskonut kangistuvani, mutta joita nyt kunnioitan ja arvostan suuresti elon mielekkyyden parantajina.
Moi! Löysin blogisi vanhoja kirjoituksia täällä Thaimaassa, jossa vietän talvea paossa 1v 3kk ikäisen tyttäreni kanssa kaksin. Pakko kertoa, miten alkuun lueskellessani ihmettelin, miten teillä on voinut olla noin leppoisaa meininkiä 😀 Tämä pienempi neiti täällä vetää hepuoleita tuon tuosta, onneksi perusluonne on kuitenkin aurinkoinen joka on esillä useammin kuin känkkis 😉