Universumissa vallitsee jälleen tasapaino. Vaikka onnistuimme ensimmäisessä majapaikassamme harhauttaa Känkkäränkkää, tänne Pranburin sivukylään se pirulainen löysi tiensä. 

Aluksi ajattelimme sen johtuvan maisemanvaihdoksesta. Sitten kolmen hampaan puhkeamisesta peräkkäisinä päivinä. Sitten kuumuudesta, joka täällä kietoutuu iholle heti aamusta, sillä vuorien syleilemään lahteen ei merituuli pääsee vilvoittavasti puhaltamaan. Täysin ymmärrettäviä syitä pistää mullin mallin.

Mutta sitten perheen mineimmän panokset kovenivat. Ravintolaillallisella se sai hillittömän hepulin. Sellaisen, että paikalliset kääntyivät hämmentyneinä katsomaan ja turistien silmistä pystyi lukemaan joko ”mä niin tiedän, miltä susta tuntuu, tsemppiä” tai ”eivätkö lapset voisi jo kuolla sukupuuttoon”.

Näitä hepuleita kai sattuu paremmissakin piireissä, mutta meille se oli ensimmäinen. Ja me olimme kokemattomia ja paniikissa kuin ensikertalaiset vain olla voivat. Kertalaakista söimme sanamme siitä, että lastahan ei sitten ruualla hiljennetä. Johan ilmestyi pöytään maissinaksua ja rusinaa. Yhtä nopeasti ruokalahjukset kuitenkin päätyivät lattialle minibarbaarin toimesta. Ja hepulointi jatkui.

Taksissa se raivosi ja sätki kuin kalastajan verkkoon kiinni jäänyt hai. Uima-altaalla se halusi veteen, mutta altaassa alkoi heti huutaa pois. Ja kun kiukuttelija nostetiin kuivalle maalle, se alkoi heti riuhtoen pyrkiä takaisin veteen. Ruokakaupassa se paiskasi keksihyllyjen väliin äksäksi ja huusi niin komeasti, että koko tilanne oli kuin koulukirjaesimerkki uhmasta. Mutta ei kai sitä vielä tämän ikäisellä…?

Toisaalta nyt voi huoahtaa helpotuksesta. Kaikki meni perhekuukauden alussa niin kuin lomakuvastoissa ja vielä piirun verran paremmin. Alkoi epäilyttää, että näin hyvästä tuurista kostetaan vähintään tsunamilla, mikä ei tosin ole edes teoreettisesti mahdollista tällä puolella Thaimaata.

Ei onneksi ole tullut tsunamia, tuli vain hemmetin iso aalto normaalia lapsiperhearkea keskelle lomaparatiisia.

Jaa: