©Lahiomutsi Joulu Loma-9372

Humpsis. Sinne lapsi tipahti kainaloitaan myöten, junan avonaisen oven ja laiturin väliin. Reippaan omatoimisesti olivat päättäneet molemmat mukulat jo lähteä junasta, kun minä vielä rymistelin kaksikerroksisen junavaunun rappusissa painavan matkalaukun kanssa.

Huhhuh, onkohan muilla tällaista. En taida haluta tietää, sillä en osaa sanoa, kumpi vastaus lohduttaisi enemmän. Se, että ei ole, vai se, että on.

Loma on ohi, vaikka varsinainen paluu arkeen on vasta ensi viikolla. Junamatka Pohjanmaalta Helsinkiin täpötäydessä leikkivaunussa tuntui kuluttavan juuri ja juuri plussan puolelle saadut akut taas vahvasti miinukselle.

Leikkivaunussa konkretisoituu se, miten ihmeissäni välillä olen vanhemmuuteni kanssa. Ilman sitä meluisaa, itkuista, räkäistä, kuolaista ja kaatuneista pillimehuista tahmeaa sekasortoputkiloa olisi matkustaminen piinaavaa. Lapset rakastavat leikkivaunua, minkä takia minäkin sitä rakastan. Ja samalla äärimmilleen täytetty leikkivaunu alleviivaa kiusallisen selvästi sen, miten huonosti äitiyshousut minulle kaikkien näiden vuosien jälkeenkin istuvat.

Se mikä monille muille on mukavaa matkantekoa ja retkitunnelmaa, on minulle ponnistus epämukavuusalueella. Voimia kuluttava ja energiatasoja nakertava saavutus, jonka jälkeen ei jaksaisi enää yhtäkään Helsingin päärautatieaseman paluuruuhkan keskellä junaraiteille humpsahtanutta lasta. Ei sentään tarvittu uusia tikkejä, niiden juuri edellispäivänä silmäkulmasta poistettujen tilalle. Kaikki hyvin siis: huolen ja rakkauden pyhä vanhemmuusvaaka on tasapainossa.

Muuten joulunaika lakeuksilla oli ihan hyvä. Ja sen ihan tuohon hyvän eteen teen minä itse. Aina ei vain jaksa, vaikka kuinka pinnistelisi. Pääasia, että lapset nauttivat, siitä se jouluntaika itsellänikin pitkälti rakentuu.

On ihmeellistä, miten paljon ehtii tehdä ja olla tekemättä mitään, kun yhden kokonaisen viikon aikana ajattelee työasioita vain muutaman puhelun ja tekstiviestin verran. En käynyt somessa viiteen päivään, mutta puhelimen internetin napsautin parin päivän kuluttua takaisin päälle.

Internet on vähän kuin vesi – vasta sen katketessa tajuaa, miten usein ja mihin kaikkeen sitä käyttää. Halusin suunnitella Pinterestissä lastenhuoneen remonttia, kuunnella Bookbeatissa kirjoja (joita en ollut ladannut offline-tilaan), tarkistaa netistä neulomani pipon kavennusohjeet, soittaa joululauluja Spotifystä ja katsoa elokuvan Netflixissä. Noin esimerkiksi.

Huomasin, että en kaipaakaan lomaa netistä sen laajassa mittakaavassa. En kaipaa lomaa edes somesta. Kirjoittamisesta en todellakaan kaipaa lomaa, niin vahvasti siitä elän. Mutta kaipaan lomaa siitä, että olen koko ajan tavoitettavissa, toimintavalmiudessa ja käytettävissä. Kaipaan lomaa siitä pääasiassa itse luomastani kuvitelmasta, että koko ajan pitäisi tehdä ja käyttää kaikki aika hyödyksi jokaista sekuntia myöten.

Kuluneen seitsemän päivän aikana ehdin kyllästyä olemiseen, tekemättömyyteen ja näennäiseen hiljaisuuteen. Se taisi olla ihan oikein minulle. Nautin Pohjanmaasta ja olin onnellinen sinne kerääntyneistä ihmisistä, joita näkee ihan liian harvoin. Mutta samalla kaipasin Helsingin ympärilleen sykkivää elämää, oman kodin tuttuja nurkkia ja kävelymatkan päässä olevaa lähikauppaa. Nautin niistä päivistä, kun mies oli myös Pohjanmaalla ja ikävöin häntä niinä muina päivinä. Ehdin ottaa väsymyksen vastaan sen koko painolla ja nukkua pitkiä päiväunia, mutta valvoa silti liikaa.

Ahmin kaksi romaania ja neuloin etusormen helläksi. Uin hyisessä meressä Vaasassa, kiersin kirpputoreja Seinäjoella ja savusaunoin Evijärvellä. Kävelin umpihangessa metsässä, lilluin paljussa ja lauloin karaokea autotallibaarissa. Rakensin lumilyhtyjä, sain lihakset kipeiksi lumitöistä ja vedin komean kuperkeikan potkukelkan yli osuessani tiellä olevaan kiveen. Olin kipeän onnellinen lapsistani ja kaipasin hetken ilman jonkun roikkumista minussa kiinni. Nauroin elokuvateatterissa, katsoin vakavana kirkasta tähtitaivasta ja söin hurmiossa lukemattoman määrän porkkalaleipiä.

Oli aikaa antaa ajatusten tulla. Pureskelin niitäkin mietteitä, joita en olisi halunnut tai vielä ihan jaksanutkaan.

En siis väitä, että kaikki kuluneiden kuukausien painolasti ja kertynyt väsymys olisi loman aikana poltettu tuhkaksi takassa tai saunanpesässä. Päinvastoin, nyt oli aikaa alkaa purkaa sitä kaikkea, mitä niskaan onkaan tullut kerrytettyä. Mitään viikossa tapahtunutta mielen ihmeparantumista ja energiavarastojen täyttymistä ei siis tapahtunut – väittäisin, että sellaista tapahtuu vain saduissa ja somessa.

Siksi lähden tulevaan vuoteen täällä blogissakin vilauttamalla totuudesta molemmat puolet, kuten ennenkin. Kirjoittamalla oivalluksia, tonkimisen tuloksia ja viisaammilta oppimiani asioita. Nappaamalla arjesta ilon- sekä onnenhetkiä ja kirjoittamalla välillä tummemmalla musteella.

Toivottavasti teidänkin joulunne oli juuri sitä, mitä tähän hetkeen tarvitsitte. Nyt toivotan iloista vuodenvaihdetta, jossa on säkenöintiä juuri sen verran kuin toivotte. Palataan, kun vuosi on vaihtunut. Olen onnellinen, että olette mukanani myös vuonna 2018!

Jaa: