Humpsis. Sinne lapsi tipahti kainaloitaan myöten, junan avonaisen oven ja laiturin väliin. Reippaan omatoimisesti olivat päättäneet molemmat mukulat jo lähteä junasta, kun minä vielä rymistelin kaksikerroksisen junavaunun rappusissa painavan matkalaukun kanssa.
Huhhuh, onkohan muilla tällaista. En taida haluta tietää, sillä en osaa sanoa, kumpi vastaus lohduttaisi enemmän. Se, että ei ole, vai se, että on.
Loma on ohi, vaikka varsinainen paluu arkeen on vasta ensi viikolla. Junamatka Pohjanmaalta Helsinkiin täpötäydessä leikkivaunussa tuntui kuluttavan juuri ja juuri plussan puolelle saadut akut taas vahvasti miinukselle.
Leikkivaunussa konkretisoituu se, miten ihmeissäni välillä olen vanhemmuuteni kanssa. Ilman sitä meluisaa, itkuista, räkäistä, kuolaista ja kaatuneista pillimehuista tahmeaa sekasortoputkiloa olisi matkustaminen piinaavaa. Lapset rakastavat leikkivaunua, minkä takia minäkin sitä rakastan. Ja samalla äärimmilleen täytetty leikkivaunu alleviivaa kiusallisen selvästi sen, miten huonosti äitiyshousut minulle kaikkien näiden vuosien jälkeenkin istuvat.
Se mikä monille muille on mukavaa matkantekoa ja retkitunnelmaa, on minulle ponnistus epämukavuusalueella. Voimia kuluttava ja energiatasoja nakertava saavutus, jonka jälkeen ei jaksaisi enää yhtäkään Helsingin päärautatieaseman paluuruuhkan keskellä junaraiteille humpsahtanutta lasta. Ei sentään tarvittu uusia tikkejä, niiden juuri edellispäivänä silmäkulmasta poistettujen tilalle. Kaikki hyvin siis: huolen ja rakkauden pyhä vanhemmuusvaaka on tasapainossa.
Muuten joulunaika lakeuksilla oli ihan hyvä. Ja sen ihan tuohon hyvän eteen teen minä itse. Aina ei vain jaksa, vaikka kuinka pinnistelisi. Pääasia, että lapset nauttivat, siitä se jouluntaika itsellänikin pitkälti rakentuu.
On ihmeellistä, miten paljon ehtii tehdä ja olla tekemättä mitään, kun yhden kokonaisen viikon aikana ajattelee työasioita vain muutaman puhelun ja tekstiviestin verran. En käynyt somessa viiteen päivään, mutta puhelimen internetin napsautin parin päivän kuluttua takaisin päälle.
Internet on vähän kuin vesi – vasta sen katketessa tajuaa, miten usein ja mihin kaikkeen sitä käyttää. Halusin suunnitella Pinterestissä lastenhuoneen remonttia, kuunnella Bookbeatissa kirjoja (joita en ollut ladannut offline-tilaan), tarkistaa netistä neulomani pipon kavennusohjeet, soittaa joululauluja Spotifystä ja katsoa elokuvan Netflixissä. Noin esimerkiksi.
Huomasin, että en kaipaakaan lomaa netistä sen laajassa mittakaavassa. En kaipaa lomaa edes somesta. Kirjoittamisesta en todellakaan kaipaa lomaa, niin vahvasti siitä elän. Mutta kaipaan lomaa siitä, että olen koko ajan tavoitettavissa, toimintavalmiudessa ja käytettävissä. Kaipaan lomaa siitä pääasiassa itse luomastani kuvitelmasta, että koko ajan pitäisi tehdä ja käyttää kaikki aika hyödyksi jokaista sekuntia myöten.
Kuluneen seitsemän päivän aikana ehdin kyllästyä olemiseen, tekemättömyyteen ja näennäiseen hiljaisuuteen. Se taisi olla ihan oikein minulle. Nautin Pohjanmaasta ja olin onnellinen sinne kerääntyneistä ihmisistä, joita näkee ihan liian harvoin. Mutta samalla kaipasin Helsingin ympärilleen sykkivää elämää, oman kodin tuttuja nurkkia ja kävelymatkan päässä olevaa lähikauppaa. Nautin niistä päivistä, kun mies oli myös Pohjanmaalla ja ikävöin häntä niinä muina päivinä. Ehdin ottaa väsymyksen vastaan sen koko painolla ja nukkua pitkiä päiväunia, mutta valvoa silti liikaa.
Ahmin kaksi romaania ja neuloin etusormen helläksi. Uin hyisessä meressä Vaasassa, kiersin kirpputoreja Seinäjoella ja savusaunoin Evijärvellä. Kävelin umpihangessa metsässä, lilluin paljussa ja lauloin karaokea autotallibaarissa. Rakensin lumilyhtyjä, sain lihakset kipeiksi lumitöistä ja vedin komean kuperkeikan potkukelkan yli osuessani tiellä olevaan kiveen. Olin kipeän onnellinen lapsistani ja kaipasin hetken ilman jonkun roikkumista minussa kiinni. Nauroin elokuvateatterissa, katsoin vakavana kirkasta tähtitaivasta ja söin hurmiossa lukemattoman määrän porkkalaleipiä.
Oli aikaa antaa ajatusten tulla. Pureskelin niitäkin mietteitä, joita en olisi halunnut tai vielä ihan jaksanutkaan.
En siis väitä, että kaikki kuluneiden kuukausien painolasti ja kertynyt väsymys olisi loman aikana poltettu tuhkaksi takassa tai saunanpesässä. Päinvastoin, nyt oli aikaa alkaa purkaa sitä kaikkea, mitä niskaan onkaan tullut kerrytettyä. Mitään viikossa tapahtunutta mielen ihmeparantumista ja energiavarastojen täyttymistä ei siis tapahtunut – väittäisin, että sellaista tapahtuu vain saduissa ja somessa.
Siksi lähden tulevaan vuoteen täällä blogissakin vilauttamalla totuudesta molemmat puolet, kuten ennenkin. Kirjoittamalla oivalluksia, tonkimisen tuloksia ja viisaammilta oppimiani asioita. Nappaamalla arjesta ilon- sekä onnenhetkiä ja kirjoittamalla välillä tummemmalla musteella.
Toivottavasti teidänkin joulunne oli juuri sitä, mitä tähän hetkeen tarvitsitte. Nyt toivotan iloista vuodenvaihdetta, jossa on säkenöintiä juuri sen verran kuin toivotte. Palataan, kun vuosi on vaihtunut. Olen onnellinen, että olette mukanani myös vuonna 2018!
Mä en kestä leikkiosastoa junassa, en edes tyhjänä. Näinpä meidän skidit eivät koskaan pääse sinne. Kerran olin ystävän kanssa ja hän varasi liput ja voi sitä lapsen iloa kun oli leikkivaunu. Siitä on jo vuosia ja poika tuskin nauttisi siitä enään mutta edelleenkin muistelee sitä ihmettä kun junassa oli kerran osasto missä sai leikkiä. Ja kaksi nuorempaa eivät usko että sellaista ihmettä ole olemassa
Mä olen pari kertaa päätynyt matkustamaan lasten kanssa Pendolinossa, kun VR:llä on ollut jotain ongelmia ja junaa on pitänyt vaihtaa. Kyllä on pitkiä ne tunnit, kun on pakko lasten istua paikallaan. Eikä mulla tietenkään mitään tekemistä mukana, kun piti olla leikkivaunu. Huh. Viha-rakkaus -suhteessani leikkivaunuun rakkaus silti voittaa vahvasti 😀
Me pyritään varaamaan liput aina niin ajoissa että saadaan leikkivaunussa sijaitseva perhehytti. Siellä lapsien ei tarvitse istua paikoillaan, mutta säästyy muiden lasten ylimääräiseltä mölyltä, hieltä ja sotkulta sekä ehkä parilta pöpöltä jota pyyhkivät räkäisistä nenistään pitkin leluja ja penkkejä.
En siis vihaa muiden lapsia. Työskentelen itsekin lasten parissa (silloin kun en ole hoitovapaalla) ja vakuutan että lapset saavat näkyä ja ne saavat myös kuulua, mutta mieluullin kuuntelen vaikka tavllisessa vaunuosastossa parin lapsen väsynyttä riekkumista kuin lauman iloista mölyä hikisessä leikkivaunussa.
Hui! Uit meressä. Wau!
Joo, se oli niin niin ihanaa! Ja avanto oli sen verran iso, että siinä ihan tosiaan pystyi uimaan muutaman metrin, eikä vain pulahtaa. Satoi isoja lumihiutaleita ja ympärillä oli illan pimeys. Täydellistä <3
Oon käynyt täällä tapaninpäivän jälkeen joka päivä. Viimeksi aamulla, kun mietin, että Lähiömutsin soisi kirjoittavan jälleen niistä tummista vesistä ja siitä, että ei se vanhemmuus vieläkään ole helppoa kuin heinänteko. Koska mä tarvitsen jonkun sanoittamaan näitä lomapäivien fiiliksiä 🙂
KIITOS että vuoden viimeisenäkin kirjoitat juuri siitä, miten vaativaa työtä äitiys on. Se jaksaa askarruttaa minuakin omalla kohdallani yhä. Miten mä voin vetää töissä niin hyvin, niin täysillä, ja olla kotona lasten kanssa varsinkin vapaapäivinä välillä niin epäjohdonmukainen, tööt ja hapuileva?
Mä olen ollut viisi vuotta työelämässä. Olin joulun välipäivät töissä, rakastan työtäni. Oli tiukkojakin tilanteita, mutta löysin niihin ratkaisun, sain purkaa tilanteet tauolla ja ammattiroolissa pystyin iloitsemaan objektiivisesti laadukkaasta työstä, vaikka matkalla olisi mitä tahansa mutkaa.
Mutta tämä äitiys on vieläkin ihmeellisen kovaa hommaa.
Ruokarytmin ylläpitämisessä kohtaan jatkuvaa vikasietotilaa (ainekset loppu, ruokahalu kateissa, ei jaksaisi kokata), päivän satuhetki katkeaa siihen että kirjaimellisesti haukottelen kuulijat omiin leikkeihinsä. Varottavaa ja vaaranpaikkojakin riittää yhä, vaikka he ovat jo isohkoja lapsia. Lumipenkat, sähkölaitteet, paperisilppuri, pulkkamäessä muut lapset painavine rattikelkkoineen… Näiden päivien jälkeen koko kööri on nukkumassa yhdeksään mennessä, minä iltavirkkukin.
Ymmärrän että olet väsynyt! Teet niin paljon ajatustyötä. Vaikka itse vauvavuodet ovat ohi, lasten kanssa vuorokauden vuorovaikutusvaatimukset ovat hullut. Helpotti kun luin, että muuan lastenpsykiatrikin tuli aina kolmevitosena töistä suorastaan keltavihreä väri kasvoillaan kotiin, niin kovaa hän paiskoi töitä, jotka nekin olivat pelkkää ajattelua ja psykoterapiaa, eivätkä hauisvetoisia raksahommia.
Menestystä uudelle vuodelle! Toivon terveyttä, palautumista, toiveikkuutta, ja että saat tuntea olevasi yhtään epäilemättä tosiammattilainen.
”Viimeksi aamulla, kun mietin, että Lähiömutsin soisi kirjoittavan jälleen niistä tummista vesistä ja siitä, että ei se vanhemmuus vieläkään ole helppoa kuin heinänteko.”
Tämä tuntui tosi pahalta lukea. Sinä siis toivot, että Lähiömutsilla olisi vaikeeta, jotta saisit itsellesi vertaistukea? Olisi jotenkin mukava ajatus, että jokainen voisi toivoa jokaiselle helpompaa arkea ja elämää ja toivoa paremmasta. Musta ainakin tuntuisi ihan hirvittävältä, että joku odottaisi mun avautumista vaikeasta elämästä sen sijaan, että odottaisi, joko alkaisi mennä paremmin. Vertaistuki on tottakai tärkeätä, ei sillä. Mutta vertaistuen etsiminen toivoen että toisilla menee paskasti, on kyllä aika huh huh.
Toivon teille molemmille, sekä Lähärille, että kommentoijalle, parempaa huomista.
Ei, vaan toivoin hänen vaikka palaavan niihin tunnelmiin takautuen. Kertovan, millaisin silmin niitä haasteita katsoo nyt.
Koska niiden sanoittamisen hän osaa 100%
Ihana kuulla, että voin sanoittaa äitiyden erinäisiä puolia ja tuntemuksia. On se tosiaan kummallinen juttu tuo vanhemmuus, niin laaja skaala tunteita, että välillä keho ei meinaa sitä kaikkea kyetä tuntemaankaan.
Anonyymille kiitos huolenpidosta. Vaikka itse ymmärsin Annin kommentin kuten hän luultavasti sen oli tarkoittanutkin, onhan tuo sinunkin tulkintasi totta. Olen nimittäin huomannut vuosien varrella, että mitä tummemmissa vesissä sitä kahlaa, sitä enemmän tekstit kolahtavat ja saavat vastakaikua. Onnellisuuteen ja säkenöivään iloon on hankalampi samaistua, luulisin.
Ihmisen elämään, ainakin omaani, mahtuvat niin onni kuin murhe, molemmat niistä yhtä tosia ja yhtä vahvasti tuntuvia. On hienoa, että voin kirjoittaa niistä molemmista – ja kaikesta siinä välillä – ja ajatuksillani antaa jotain pureskeltavaa myös muille.
Kiitos jälleen kerran kirjoituksestasi! Älä pelkää tummaa mustetta, tavoitat monia meitä täällä ruutujen takana.
Mulla on paras terä myös poissa, voimat tuntuvat olevan koko ajan loppu kotona ja töissä. Lapsuudenkodista löytynyt lappu lohdutti, olin kirjoittanut viisivuotiaan hoippuvalla käsialalla, kuinka vanhemmat on väsyneitä ja me siskon kanssa luvataan leikkiä hiljaa, että äiti ja isi saavat nukkua. 🙂
Levollista lomaa ja hyvää uutta vuotta!
T: Uskollinen lukija blogisi alusta saakka. Esikoiseni on muutaman kuukauden tyttöäsi vanhempi ja toinen lapsi hieman poikaasi nuorempi ja tasapainoilen nyt samoin työn ja perheen kanssa. Samaistumispintaa on siis riittänyt ja olenkin lukenut varmaan joka ikisen postauksesi. Kiitos!
Voi että tuo lappu, niin liikuttava! Ja lohdullinen.
Mikähän syksyssä ja tässä kuluvassa talvessa oikein on, kun niin moni tuntuu olevan väsynyt. Vai huomaankohan se nyt vain herkemmin, omassa vertaistuenkaipuussani. Vähän sama kuin raskatta toivoessa ja raskaana ollessa näki vauvamahoja ja vauvanvaunuja joka paikassa.
Iso kiitos kiitoksista, niin mahtava kuulla, että tekstini antavat kosketuspintaa omaan arkeen ja elämään. Lempeää ja onnellista uutta vuotta sinne myös!
Olipa ihana teksti ♡!
Hyvää uutta vuotta!
Voi kiitos <3 Ja hyvää uutta vuotta sinne myös!
Hei, en kyllä tiedä ketään lapsiperhettä, joka ilolla matkustelisi junassa tai lentäen halki Suomen. Tästä harhakuvitelmasta voit siis luopua, olet ihan samanlainen, yhtä hyvä ja yhtä huono vanhempi, kuin me muutkin. ☺️
No se on totta, tuskin se kenelläkään mikään reissun ja loman kohokohta on 🙂 Tuntuu vain, että itseltäni se vie ihan kohtuuttoman paljon voimia, kaikki se meteli ja häsääminen. Mutta voi että, jo tuntuu ihanalta leikkivaunukokemuksien jälkeen välillä matkustaa ihan yksin ja ihan tavan vaunuosastolla. Voi vaikka lukea rauhassa kirjaa, kirjoittaa, neuloa keskytyksettä tai vaikka nukkua. Vau!
Voi juna! Se on sellainen paikka, että siellä lasten kanssa matkustaessa ne lomalla juuri just ja just plussalle kerätyt energiat helähtee miinukselle ennen ensimmäistä välipysäkkiä! Ihan just kuten kirjoitit Toki juna on parempi kuin vaikka bussi, koska a)vessat b)mahdollisuus liikkua c)ravintolavaunu. Mutta koska hermoni eivät kestä muiden lapsia junassa, kun käytän kaiken kapasiteettini omieni suitsimiseen liukumäessä, niin olen alkanut varaamaan perhehyttipaikkoja meille. Jotta saadaan ovi kiinni ja pienempi vaikka päiväunille, ilman melua ja häiskettä ympärillä, sitten taas palaten käymään leikkiosastolla. Enitenhän siellä leikkivaunussa v**** välinpitämättömät vanhemmat. Ymmärrän kyllä matkaväsymyksen ja sen, ettei vain jaksa enää siellä ”koko kylä kasvattaa”-vaunussa puuttua jokaiseen risahdukseen. Mutta kun 99% vanhemmista käpertyy omaan penkkiinsä nenä kiinni puhelimessa luottaen siihen, että minä ja se joku toinen vanhempi siinä liukumäen juurella huolehditaan hänenkin lapsestaan, niin voimat todellakin loppuu. Voin ohjeistaa puolen tunnin ajan ”älä etuile, annetaan kaikille vuoro, ei kannata laskea pää edellä, et voi potkia ketään”, mutta sitten kun sitä alkaa kestää koko usean tunnin matkan ilman että potkija-lapsen äiti/isä millään tavalla eväänsä liikauttaa, niin olen todennut, että poistutaan ennemmin sitten omaan hyttiin hengittelemään. Ehkä joku muu sit astuu remmiin kasvattamaan niitä koko junan lapsia ja joku kerta voin laskea omat ipanani sinne riehumaan ja istua itse kuuromykkäsokeana Instagramissa, i hope. Olipa avautuminen. Mutta tuli tarpeeseen