Tänä vuonna kuukausista pahin ja paskin, marraskuu, kulki ohi huomaamatta ja kohteli mua hellästi. Voisin jopa julistaa marraskuun 2012 parhaaksi marraskuuksi koskaan. Tuskainen rämpiminen huonosti nukutusta yöstä toiseen vaativan vauvan kanssa on muuttunut aurinkoisen, nauravan ja iloisen lapsen kanssa eloksi. Olen onnekas, että olen saanut juuri tuon minityypin elämääni ja juuri tuon miehen hänen isäkseen.

Kuluneen kuukauden aikana Minime on ottanut loikkia eteenpäin liikkumisen kanssa, mikä on ollut osaltaan vaikuttamassa elon seesteisyyteen. Tässä kuukauden kootut metkut ja temput.
Yhdentoista kuukauden iässä Minime:
– Nousee tukea vasten seisomaan. Kuukausi ja rapiat sitten Minime alkoi kainalossani möyrimisen ohessa nousta seisomaan mua vasten. Eikä kulunut kuin tovi, kun sama taito otettiin haltuun haastavammissa olosuhteissa nousten seisomaan tuolia, sohvapöytää tai pinnasängyn puikkoja vasten. Aluksi laskeutumisen kanssa oli vähän ongelmia, ja siinä vaiheessa yleensä karjuttiinkin äitiä tai isää apuun. Taito kutienkin harjaantui, ja ensin mossahdettiin takapuolelleen ja pian tyyppi osasi jo käsillä maasta tukea ottaen laskeutua kontilleen.
– On kuin Istuva härkä. Pyllyllään oleilu jalat haara-asennossa ei ole menevän tyypin mieleen, eikä hän itse siihen asentoon ikinä menekään. Mutta polvillaan hengailu sen sijaan on kätevä asento. Siitä näkee pitkälle, siitä saa näppärästi napattua käsiinsä kaiken ympärillä oleva mielenkiintoisen ja tarvittaessa siitä saa nopeasti heilautettua kädet eteen ja laitettua nelivedon päälle.
– Konttaa. Nyt repes riemu! Kun Minime on tähän mennessä aina kitissyt tai huutokarjuen esittänyt toiveensa paikasta toiseen siirtyäkseen, yhtäkkiä hän pääsee kulkemaan itse. Mahtaa olla ihmeellistä. Hän saattaakin viettää pitkät tovit kontaten ensin katsomaan Dooris-gekkomme terraariota, sitten kiitäen taputtamaan televisiota tahmaisilla käsillään, kunnes päättää kontata tovin innosta hihkuen pölmistyneiden kissojemme perässä, minkä jälkeen siirtyy kiskomaan pöydältä alas kirjat, kännykät ja kameran linssinsuojukset jemmatakeen ne maton alle tai sohvatyynyjen väliin.
– Venyttää napanuoraa. Konttaamisen myötä tarve olla kiinni äidissä on vähentynyt. Vieraassa paikassa hän saattaa kontata huoneen toiselle laidalle, mutta palata äkkiä käväisemään sylissä lähteäkseen taas konttaamaan toiseen suuntaan ja palatakseen taas sieltä syliin. Aivan kuin välissämme olisi vieteri. Tai joustava napanuora, joka antaa kerta kerralta enemmän periksi.
– Hakee ymmärrystä maailmaan ja toimimisen malleja vanhemmiltaan. Kun vieras ihminen ilmestyy lähietäisyydelle, Minime vilkaisee äkkiä minua ja Lähiöjeppeä hakien vastausta, miten tilanteessa kuuluu käyttäytyä. Jos vanhemmat hymyilevät, Minime tulkitsee, että homma on ihan ok. Sama toistuu, kun tyyppi pistää suuhunsa lattialta löytämänsä kivenmurikan, kopauttaa päänsä pöydän kulmaan, silittää kissaa, paukuttaa palikoita yhteen, järsii vessaharjaa tai maistaa uutta ruokaa. Meidän ilmeitä tutkimalla hän tulkitsee, onko nyt syytä nauruun vai itkuun, onko teko hyvä vai ei ja miten uusiin asioihin pitäisi suhtautua.
– Tunnistaa sanoja. Otatko vettä -kysymys on saanut jo usean kuukauden ajan Minimen odottamaan nokkamukia huulet törröllään. Nyt hän tajuaa ainakin osittain jo muitakin lauseita tai sanoja, kuten kylpy, mennään kotiin, hei hei, isi, äiti ja onko kiitti jo (haluaako vielä ruokaa vai onko jo täynnä). Jos kysyy, missä Alma- ja Pekko- kissamme ovat, Minime alkaa etsiä niitä katseellaan.

– Kehittää huumorintajuaan. Minime saa mut nauramaan touhuillaan ja ilmeillään niin paljon joka päivä, että ehkä naurun ikää pidentävät vaikutukset kompensoivat vauvavuoden ja univelan aiheuttamat ikääntymisenmerkit. Rennon humoristin elkein tyyppi myös nauraa kräkistää omille touhuilleen estotta.
– Kasvatti kaksi uutta hammasta. Minimen leuassa komeilee nyt neljä hammasta. On uskomatonta, miten hän saa niillä nyhdettyä kovasta ruisleivänkäntystä paloja tai järsittyä pehmeät mutta isot porkkanapalaset nieltäviksi.
– Nukkuu yönsä loistavasti, eikä päikkäreissäkään vikaa ole. Minime menee nukkumaan noin iltakahdeksalta ja (jos ei kasvattele hampaita tai ole kipeä) posottaa menemään noin seitsemään saakka aamulla. Ei muuten ole yhtään ikävä niitä ennen kuutta aloitettuja aamuja! Aamupäiväpäikkärit ovat myös myöhentyneet, ja niille painutaan noin kello kymmenen aikaan. Toiset päikkärinsä tyyppi kiskaisee menoista riippuen kello yhden jälkeen. Ollaan välillä yritetty vetää päivä yksillä päiväunilla, mutta ainakin vielä parhaiten toimii kahden torkun taktiikka.
– Rakastaa musiikkia ja rytmiä. Jos Minime saisi päättää, Lähiön olohuoneessa pidettäisiin spontaaneja päivädiscoja useasti päivässä. Musiikin kuuleminen saa tyypin heilumaan rytmiin, ja nyt kun hän istuu polvillaan, pomppimaan rytmin tahtiin. Tanssiminen äidin sylissä on kikatusnaurun paikka. Etenkin tutut kappaleet saavat tyypin kädet heilumaan villisti ja jalat potkimaan rytmikkäästi tahtia.
– On rauhallisuudessaan äidin esikuva. Välillä mä hämmästelen, onko tuo rauhallinen ja asiat lungisti ottava lapsi tosiaan mun. Vaikka jotkut päivät olisivat menosta toiseen juoksemista,  jolloin uni- sekä ruokarytmi ovat päässeet menemään kiemuralle ja metrossa toppavaatteissa tulee kuuma, Minime jaksaa yleensä hyvin ymmärtää ja odottaa. Silloinkin kun itseni tekisi jo mieli kiukutella, marista ja parkua. Mutta sitten kun tyypillä palaa pinna, se sitten palaa. Että ihan selkeästi mun lapsi sitten kuitenkin.
– Tykkää kavereista. Minime on selkeästi riemuissaan, kun pääsee leikkimään muiden lasten kanssa. Pienemmät vauvat ovat tässä vaiheessa vielä tylsää seuraa, mutta isompia lapsia hän katselee ihailevasti ja yrittää toistaa heidän tekemisiään into piukeena.
– Arvostaa pitkiä ruokailuhetkiä. Minime syö kaikkea ja hyvällä ruokahalulla. Vaatii alkupalat eteensä välittömästi, mutta jaksaa niidenkin jälkeen istua ruokapöydässä pitkään nauttien ruuasta. Suosikkisapuskat ovat pysyneet samoina kuukauden takaiseen, mutta Minime syö nykyään entistä karkeampaa ruokaa. Välillä en usko, että tekemäni sapuskat laskevat alas niiden neljän hampaan voimin, mutta niin vaan tyyppi pupeltaa lautasen tyhjäksi. Yhä useammin syömme myös ihan samaa ruokaa, mitä nyt pilkomme Minimen ruokia pienemmäksi ja lisäämme omiin annoksiimme suolaa. Imettäminen jatkuu sujuvasti osana päivän ruokailuja. Nykyään tankilla käydään neljä-viisi kertaa päivässä, painottuen aamuun ja iltaan.
– Kertoilee juttuja. Vielä kun me ymmärtäisimme, mitä hän yrittää sanoa. Välillä Minime kun pälättää menemään siansaksaa ja on ihan selkeästi harmissaan, mikseivät hänen pöljät vanhempansa tajua, mitä hän tarkoittaa.
– Kuuntelee satuja. Nykyään uskallan jo silloin tällöin ottaa esiin kirjoja, joiden sivut eivät ole paksua pahvia. Mä haaveilen satuhetkistä sohvalla tyyppi kainalossani, mutta vielä Minime ei jaksa keskittyä täysin herpaantumatta paksuja kuvakirjoja alusta loppuun.
– Rakastaa möyrimistä äidin ja isin välissä aamuisin, keinumista, kissojen perässä konttaamista, kolinaa ja räminää, hipelöintiä, eläinten katselua, puuroa isin tekemällä omanahillolla, kukkuu-leikkejä, äidin laulamista, palikkatornien hajottamista, muskaria, paperin rutistamista ja repimistä, haleja ja pusuja, pallottelu-leikkiä, tanssimista, asioiden maistelua, kylpemistä, ulkona nukkumista, piparkakkuja, peltihyrrää, kantorepussa matkustamista, taaperokärryn kanssa kävelyä, laatikoiden ja ovien availua ja mitäpä muuta kuin äksöniä ja menoa noin ylipäätään.

Jaa: