”Mitenkäs teillä on mennyt, onko hän helppo lapsi?” Tätä meiltä kyseltiin etenkin vauvataipaleen alussa paljon. Selitin kaikille, että en oikein pidä vauvojen jakamisesta helppo lapsi – ja vaikea kakara -karsinoihin. Että eivät vauvat tahallaan ole vaikeita. Ei se mineistä minein tyyppi tajua maailman menosta vielä niin paljoa, että voisi vittuillakseen itkeä, huutaa, narista ja kitistä, vaan mölinästä karjuntaan vaihtelevan viestinnän takana on aina syynsä. Vaikka se perimmäinen syy monesti mysteeriksi jääkin.

Sillä ajatuksella jaksoin vastata kaikille kyselijöille, että hyvin menee. Pelkäsin ennen Minimen syntymää kuollakseni koliikkia, jonka upottavasta väsypaniikkisuosta en yksinkertaisesti pystyisi tervejärkisenä talsimaan yli. Tiedän sen ilman kokemustakin. Kun varsinaista koliikkia ei tullut, ajattelin, että ei ole syytä valittaa. Meillä menee hyvin ja vauvaperhekarusellissa pyörimisen aiheuttama pahoinvointi kuuluu asiaan.

Mutta nyt reilut puoli vuotta myöhemmin, kun tilanne alkaa vähän helpottaa, voin sanoa puolikkaan vauvavuoden olleen rankka. Se on vienyt mun voimat niin, että välillä tekisi mieli olla kuin muumi, joka popsii vatsan täyteen havunneulasia ja kömpii pehkuihin talviunille. Tän väsymyksen taltuttamiseen sekään ei taitaisi riittää, vaan keväällä herätessäni haluaisin samantien vähintään päiväunille.

Tähänastisen  vauvavuoden aikana mä olen vanhentunut henkisesti ja fyysisesti. Kun nyt katson synnytyslaitokselta otettuja kuvia, näytän niissä ihan lapselta. Äitiys on tuonut kasvojen taakse jotain, mikä on samalla kaunista että rumaa. Otsaan on ilmestynyt huoliryppyjä, väsyneet silmät ovat painuneet syvemmälle kuoppiinsa ja poskipäillä ei ole enää nuorta pehmeyttä vaan vanhan naisen tiukkaa ja kolhuista elämänkokemusta.
Ensimmäisen kuukauden vauvan pakkoherätys-imetys-rintapumppu-pullosyöttö -rumba muurasi hyvät perustukset vankalle univelalle. Vatsakipuilun takia valvottiin öitä ja kuljettiin päivät ympyrää itkevä lapsi sylissä. Mun itkunsietokynnykseni täytyy olla poikkeuksellisen matala, sillä mikään duuniputki, mikään kuntoilumaraton tai mikään festariviikonloppu ei saa aikaan sellaista lamauttavaa henkistä ja fyysistä väsyä kuin oman lapsen itkun voimattomana kuunteleminen saa.

Vaikka Minime hokasi melko pian päivän ja yön eron ja siirtyi kuukauden iässä aterioimaan maitonsa pelkästään mun mukana kulkevassa popup-baarissa, opin välttelemään nukkumaan menoa. Oli parempi valvoa, niin parin tunnin välein toistuva herätys ei tuntuisi niin kamalalta. Onneksi nykyään tyyppi nukkuu pääsääntöisesti hyvin ja herää vain kerran yössä syömään. Ei nimittäin turhaan käytetä toistuvaa unesta herättämistä kidutuskeinona.

Päiväunet sen sijaan ovat probleema edelleen, vaikka parannusta onneksi on haistettavissa. Minime selvästi tarvitsisi päiväunensa, mutta ei silti malta nukahtaa. Kantorepussa kodin ulkopuolella hätäiset torkut kiskaistaan, mutta muuten päiväunet ovat kirjaimellisesti väsytystaistelua. Mä koen paska mutsi -oloa painona vatsan päällä, kun yritän saada raastavan syyttävää itkua huutavaa lasta nukkumaan. Että hänellä olisi parempi olo. Että itse saisin hetken hengähtää. Mutta ei, vauva tahtoo syliin. Kiinni äitiin.
Ehkä näännyttävintä onkin ollut se, että hän ei viihdy itsekseen. On ollut raskasta tajuta, että vaikka kuinka onkin ihanaa ja imartelevaakin, että lapsi pitää mua niin mahtavana tyyppinä, että ei halua olla sekuntiakaan ilman ihokontaktia kanssani, mä tarvitsisin välillä hetken itselleni. En mä vaadi siltä hetkeltä paljoa. Se olisi mahdollisuus valmistaa itselle aamupala ilman hyltäyksi tulleen vauvan huutoa, pyyhkiä kotona olemisen onnellisuusprosenttia laskevat pölyhiukkaset tai käydä vessassa ilman sylissä istuvaa lasta.

Minime ei kuitenkaan suostu olemaan lattialla, vaikka olisin siinä ihan vieressä ja toimisin jukeboksina, sirkuspellenä ja tarinatätinä samaan aikaan. Sitteri on ollut mun pelastukseni. Vaikkakin suihkussa käydessänikin jouduin raahaamaan sitterin niin lähelle suihkua, että pystyin shampoota päähän vaahdottaessani jalalla heiluttaa sitteriä. Aktiviteettia pitää olla koko ajan, tai tulee mälsyydestä poru.

Neuvolan terkkari ei aluksi uskonut, että Minime ei lattialla suostu pötkötellä. Mutta kun tarpeeksi monena tapaamiskertana ja tarpeeksi monta kertaa kokeili itse ja meidän kanssa tyyppiä lattialle laittaa, luovutti vihdoin ja myönsi meidän olevan oikeassa. Oli vapauttaa kuulla hänen sanovan sen: Minime on vaativa lapsi. Ei se olekaan vain mun päässäni, kun alan ammattilainenkin niin sanoo!

Mutta mikäs mä olen valittamaan, onhan meillä lopulta on kuitenkin kaikki superhyvin. Joillakin on sairas lapsi, joten mikä oikeus mulla on valittaa. Tuntemukset ovat kuitenkin yksilökohtaisia. Ihminen sopeutuu. Tänään joku asia tuntuu isolta, huomenna asia voi olla jo toisin.

Tällä hetkellä väsymys saa välillä itkemään, huutamaan vittusaatanaperkelettä ja toivomaan edes yhtä yötä, jolloin saisi nukkua putkeen ainakin kymmenen tuntia ilman ainuttakaan uneen tunkeutuvaa kitinää. Turha sanoa, että mene yhdeksältä nukkumaan. Se hatara raja väsymyksen ja hulluuden välillä rikkoutuisi, jos en saisi edes hetkeä ilman, että joku roikkuu helmassa kiinni.
Miten joku voikaan olla niin rakas ja antaa niin paljon, mutta samalla ottaa kaiken, mitä mulla annettavissa on.

Jaa