”Mitenkäs teillä on mennyt, onko hän helppo lapsi?” Tätä meiltä kyseltiin etenkin vauvataipaleen alussa paljon. Selitin kaikille, että en oikein pidä vauvojen jakamisesta helppo lapsi – ja vaikea kakara -karsinoihin. Että eivät vauvat tahallaan ole vaikeita. Ei se mineistä minein tyyppi tajua maailman menosta vielä niin paljoa, että voisi vittuillakseen itkeä, huutaa, narista ja kitistä, vaan mölinästä karjuntaan vaihtelevan viestinnän takana on aina syynsä. Vaikka se perimmäinen syy monesti mysteeriksi jääkin.
Sillä ajatuksella jaksoin vastata kaikille kyselijöille, että hyvin menee. Pelkäsin ennen Minimen syntymää kuollakseni koliikkia, jonka upottavasta väsypaniikkisuosta en yksinkertaisesti pystyisi tervejärkisenä talsimaan yli. Tiedän sen ilman kokemustakin. Kun varsinaista koliikkia ei tullut, ajattelin, että ei ole syytä valittaa. Meillä menee hyvin ja vauvaperhekarusellissa pyörimisen aiheuttama pahoinvointi kuuluu asiaan.
Mutta nyt reilut puoli vuotta myöhemmin, kun tilanne alkaa vähän helpottaa, voin sanoa puolikkaan vauvavuoden olleen rankka. Se on vienyt mun voimat niin, että välillä tekisi mieli olla kuin muumi, joka popsii vatsan täyteen havunneulasia ja kömpii pehkuihin talviunille. Tän väsymyksen taltuttamiseen sekään ei taitaisi riittää, vaan keväällä herätessäni haluaisin samantien vähintään päiväunille.
Tähänastisen vauvavuoden aikana mä olen vanhentunut henkisesti ja fyysisesti. Kun nyt katson synnytyslaitokselta otettuja kuvia, näytän niissä ihan lapselta. Äitiys on tuonut kasvojen taakse jotain, mikä on samalla kaunista että rumaa. Otsaan on ilmestynyt huoliryppyjä, väsyneet silmät ovat painuneet syvemmälle kuoppiinsa ja poskipäillä ei ole enää nuorta pehmeyttä vaan vanhan naisen tiukkaa ja kolhuista elämänkokemusta.
Ensimmäisen kuukauden
vauvan pakkoherätys-imetys-rintapumppu-pullosyöttö -rumba muurasi hyvät perustukset vankalle univelalle. Vatsakipuilun takia valvottiin öitä ja kuljettiin päivät ympyrää itkevä lapsi sylissä. Mun itkunsietokynnykseni täytyy olla poikkeuksellisen matala, sillä mikään duuniputki, mikään kuntoilumaraton tai mikään festariviikonloppu ei saa aikaan sellaista lamauttavaa henkistä ja fyysistä väsyä kuin oman lapsen itkun voimattomana kuunteleminen saa.
Vaikka Minime hokasi melko pian päivän ja yön eron ja siirtyi kuukauden iässä aterioimaan maitonsa pelkästään mun mukana kulkevassa popup-baarissa, opin välttelemään nukkumaan menoa. Oli parempi valvoa, niin parin tunnin välein toistuva herätys ei tuntuisi niin kamalalta. Onneksi nykyään tyyppi nukkuu pääsääntöisesti hyvin ja herää vain kerran yössä syömään. Ei nimittäin turhaan käytetä toistuvaa unesta herättämistä kidutuskeinona.
Päiväunet sen sijaan ovat probleema edelleen, vaikka parannusta onneksi on haistettavissa. Minime selvästi tarvitsisi päiväunensa, mutta ei silti malta nukahtaa. Kantorepussa kodin ulkopuolella hätäiset torkut kiskaistaan, mutta muuten päiväunet ovat kirjaimellisesti väsytystaistelua. Mä koen paska mutsi -oloa painona vatsan päällä, kun yritän saada raastavan syyttävää itkua huutavaa lasta nukkumaan. Että hänellä olisi parempi olo. Että itse saisin hetken hengähtää. Mutta ei, vauva tahtoo syliin. Kiinni äitiin.
Ehkä näännyttävintä onkin ollut se, että hän ei viihdy itsekseen. On ollut raskasta tajuta, että vaikka kuinka onkin ihanaa ja imartelevaakin, että lapsi pitää mua niin mahtavana tyyppinä, että ei halua olla sekuntiakaan ilman ihokontaktia kanssani, mä tarvitsisin välillä hetken itselleni. En mä vaadi siltä hetkeltä paljoa. Se olisi mahdollisuus valmistaa itselle aamupala ilman hyltäyksi tulleen vauvan huutoa, pyyhkiä kotona olemisen onnellisuusprosenttia laskevat pölyhiukkaset tai käydä vessassa ilman sylissä istuvaa lasta.
Minime ei kuitenkaan suostu olemaan lattialla, vaikka olisin siinä ihan vieressä ja toimisin jukeboksina, sirkuspellenä ja tarinatätinä samaan aikaan. Sitteri on ollut mun pelastukseni. Vaikkakin suihkussa käydessänikin jouduin raahaamaan sitterin niin lähelle suihkua, että pystyin shampoota päähän vaahdottaessani jalalla heiluttaa sitteriä. Aktiviteettia pitää olla koko ajan, tai tulee mälsyydestä poru.
Neuvolan terkkari ei aluksi uskonut, että Minime ei lattialla suostu pötkötellä. Mutta kun tarpeeksi monena tapaamiskertana ja tarpeeksi monta kertaa kokeili itse ja meidän kanssa tyyppiä lattialle laittaa, luovutti vihdoin ja myönsi meidän olevan oikeassa. Oli vapauttaa kuulla hänen sanovan sen:
Minime on vaativa lapsi. Ei se olekaan vain mun päässäni, kun alan ammattilainenkin niin sanoo!
Mutta mikäs mä olen valittamaan, onhan meillä lopulta on kuitenkin kaikki superhyvin. Joillakin on sairas lapsi, joten mikä oikeus mulla on valittaa. Tuntemukset ovat kuitenkin yksilökohtaisia. Ihminen sopeutuu. Tänään joku asia tuntuu isolta, huomenna asia voi olla jo toisin.
Tällä hetkellä väsymys saa välillä itkemään, huutamaan vittusaatanaperkelettä ja toivomaan edes yhtä yötä, jolloin saisi nukkua putkeen ainakin kymmenen tuntia ilman ainuttakaan uneen tunkeutuvaa kitinää. Turha sanoa, että mene yhdeksältä nukkumaan. Se hatara raja väsymyksen ja hulluuden välillä rikkoutuisi, jos en saisi edes hetkeä ilman, että joku roikkuu helmassa kiinni.
Miten joku voikaan olla niin rakas ja antaa niin paljon, mutta samalla ottaa kaiken, mitä mulla annettavissa on.
On tutkimusta, että vaativat lapset selviäisivät aikuiselämässään paremmin varsinkin vaikeista tilanteista ja ajoista. Eli oikeastaan voi onnitella itseään hankalasta vauvasta.
Toi helppo vauva kysymys mun mielestä vielä menettelee mutta auta armias jos joku kysyy onko sulla kiltti vauva. ARGH! Silloin perustelen asian niin kuin sinä, vauvat eivät vittuile ja ovat hankalia tahallaan kiusatakseen vanhempiaan. Meillä on ollut erittäin ”helpot” vauva (onneksi ehkä, meillä on kaksoset), toki niitä haastavia hetkiä on ollut mutta ne kuuluvat kehitykseen. Mutta näin menneistyyten kun katson näen että vauvan kanssa oleminen on ”helppoa”, oma väsymys teki toki arkea välillä raskaaksi mutta muuten vauvat ovat helppoja. Nyt en sano enää arkea helpoksi vaan se on ehkä pippurinen ja haastava 🙂 Muksujen kasvaessa tulee uhmaa ja omaa tahtoa ja sen vanhempia lapsia sen enemmän omaa tahtoa. Tuo kova tahto osio ottaa koville, minulle siis 🙂 Mun ajatus kuin ei aina kulje yksi yhteen noitten 5 vuotiaiden kanssa. Ovat vielä siinä iässä että perustelut eivät juurikaan heitä kiinnosta. No, joka tapauksessa luulen että 10 vuoden päästä olen sitä mieltä että elämä lapsen kanssa oli helppoa kun saan koken teinin, tässä tapauksessa teinien tuomaa kapinaa.
Tällainen meidän vauvaarki oli mutta minulla oli ”helppoja” vauvoja. Tiedän että vaativia vauvoja on ja ystävättärelläni on ollut myös erittäin vaativa lapsi. Heilläkin kävi neuvolassa niin että terkka yritti ohjata ja kun huomasi että se ei käy niin antoi onneksi periksi. Tsemppiä teille tähän hetkeen!
Rehellistä puhetta, lopussa kiteytät mielestäni aika olennaisen ajatuksen vauvavuodesta. Kiitos. Juuri tunnin pätkissä nukuttu yö takana, joten hyvin ymmärrän sinua. Tsemppiä teille!
Kiitos mahtava kirjoitus, itse olen miettinyt teenkin jotain väärin kun tyttö on niin kiinni minussa ja isovanhemmat kertoo mielipiteitään siitä miten pitäisi tai ei pitäisi tehdä.
Jaksamista sinne, ei tässä oikein muuta voi toivotella. Ehkä töihin paluu tämän jälkeen tuntuukin lomalta 🙂
Täälläkin yksi kohtalotoveri: ajattelin itsekin juuri samoin, että ei voi valittaa kun olemme kerran säästyneet koliikilta. Kuvittelin itseasiassa että vauvavuodesta tulisi vieläkin raskaampi. Siitä huolimatta, nyt vauvan ollessa neljä kuukautta alan olla ihan loppu. Ihana pikku-hirmuvaltiaamme ei hänkään viihdy hetkeäkään itsekseen, ei nuku pitkiä päiväunia, ei viihdy vaunuissa, ei suostu isänsä nukutettavaksi jne. Kantovälineet on olleet meilläkin pelastus, tosin nyt selkäni on sanomassa sopimuksen irti. Mukavaa lukea tätä blogiasi, virtuaalinenkin vertaistuki auttaa neuvolaa paremmin jaksamaan. Kyllä me tästä vauvavuodesta selvitään, ja sitten onkin taas uudet haasteet edessä – tai oikeammin: aina tulee uusi ”vaihe”, kun edellisestä on selvitty.
Täällä eräs anonyymi lukijasi ilmoittautuu. Veit jalat suustani tekstilläsi. Mulla on 11/11 syntynyt tyttö, todellinen sylikaveri ja tisitakiainen. 9kk iässä lattiallaolo on edelleen pääosin kitinää ja neiti EI liiku. Vaan minkäs teet. Perkeleiden lennellessä tilanne on vain hyväksyttävä. Se miksi nyt pystyn kommentoimaan on rakas iphoneni joka mahdollistaa netissäolon tytön päiväunien aikaan – niitä kun ei nukuta ellen ole vieressä. Ensimmäiseen 4kk:en niitä ei nukuttu ollenkaan. Oma aika, mitä se on? Tsemppiä!
Minä antaisin lapsen välillä huutaa, ei hän pienestä huutamisesta traumatisoidu. Tuo sitterin keinuttaminen suhkun aikana on jo hieman liikaa, mielestäni tuossa kohtaa voi jo katsoa itsekin peiliin. Tuota menoa et omaa aikaa tule koskaan saamaan, sitä pitää osata vain ottaa. Tämä voi kuulostaa (varsinkin ensimmäisen lapsen äidistä ) julmalta, mutta mielestäni tuollaisissa tilanteissa äiti on osasyypää ”vaikean” lapsensa käytökseen. Nyt en puhu koliikkivaivoista vaan vauvan yleisestä tyytymättömyydestä. Kyllä pienikin lapsi osaa jo vaatia palveluja, ihan kaikkeen ei kuitenkaan tule suostua..
Haha joo, yritetään ottaa se noin. Ja oon mä kyllä kelaillutkin, että on mahtavaa, että tyypiltä löytyy omaa tahtoa.
No joo, hei totta. Tota kiltistä vauvasta kyselyä kuulee melkein vielä useammin. Mä voisinkin sanoa, että Minime on superkultainen ja kiltti, mutta pirun haastava. Oonkin kelaillut, että ei vaan tulis mitään, jos olis kaksoset, huh! Onneksi sun tuplat ovat päästäneet äitinsä helpommalla, tai sitten sä vaan pystyt antamaan enemmän kuin mä.
Joka tapauksessa, jännityksellä odotan, mitä uhmat ja teineiylyt tuovat mukanaan. Luultavasti Minimen ollessa teini-ikäinen, kaipaan niitä aikoja, kun hän halusi vain olla lähelläni.
Joo on tämä outoa. Antaa niin paljon ja ottaa niin paljon. Välillä oma jaksaminen vaan jää niissä kaupoissa miinukselle. Tunnin pätkissä nukutut yöt ovat onneksi (ja toivottavasti) historiaa, huh. Tsempit sinne!
Äläpä. Mä olen onneksi vähän kuullut näitä vanhan liiton neuvoja, mutta joskus puolitutut vanhemmat ihmiset ovat vihjailleet, että vauvan pitäisi antaa itkeä itkunsa. Voi hemmetti, että kyrsii moinen. Ei muuten mun mielestä pidä. Näin vuotta lähestyessä itku on välillä vaan jo harmitusta ja huomion hakua, mutta ihan rääpäleenä kyllä se on ihan alkukantaista APUA -huutoa. Kun vaan aina keksisi, mihin se apua haluaa.
Huh, kuullostaa tutulta. Lähiöjepen nukutettavana onneksi suostuu olla. Se vaan on vähän hankalaa, kun Lähiöjepellä ei ole edessään mukana kulkevaa maitobaaria. Nyt tosin hyvin on alkanut mennä oppi perille, eli ilman suupielestä valuvaa maitoakin tulee uni. Ainakin silloin tällöin.
Mullakin iski täysväsymys neljännen kuukauden tienoilla. Mistä lie johtuikaan. Nyt onneksi meininki on koko ajan helpottamaan päin. Odotan näääääin paljon, että tyyppi oppii konttaamaan. Uskon, että silloin omillaan olo maittaa paremmin. Senkun repii kaikki tavarat hyllyltä alas, kunhan ympärivuorokautinen ihokontaktivaje vähenee.
Oi kyllä, tiedän fiiliksen, iPhone on ollut välillä linkki maailmaan ja sosiaaliseen elämään. Mä olen yrittänyt opettaa tyyppiä nukkumaan päiväunensa yksinään. Sen takia Minimen väsykuorma kertyy välillä niin suureksi, että päivät ovat yhtä kitinää ja marinaa. Niinkuin eilen. Niinpä tänään omia hermoja säästelläkseni luovutin ja nukuttiin kylki kyljessä päikkärit. Hyvin veti puolitoista tuntia, mikä ei ikinä kuuna olis mahdollista ilman mun vieressä oloa.
Mutta apua, musta tuntuu, että Minimelläkin toi liikkuminen voi mennä todella myöhäiseen. Mutta että vielä ainakin kaksi kuukautta pitäisi kestää turhautunutta kitinää, kun ei pääse liikkumaan. Apua. Tänää vedetään kyllä taas intensiiviset konttausharjoitukset.
Onneksi näitä kommentteja on tullut harvakseltaan päin naamaa, vaikka varmasti monet sun kanssa samaa miettineet onkin. Mä en todellakaan kuulu siihen 50-luvun koulukuntaan, jossa lapset pitää antaa itkunsa huutaa. Pienen vauvan itkut kertovat aina jostain. Nyt tyypin ollessa pian 8-kuukautinen, mölystä osa on jo ihan turhautumista ja huomion hakua. Ne kyllä tunnistaa ja niitä saa jo pauhatakkin menemään, vaikka korvat meinaa mennä. Mutta ihan pienen vauvan kohdalla en ikinä antaisi lapsen vain itkeä. Ei mulla olisi edes sydäntä siihen.
Jotkut mutsiutuneista tutuistani ovat saaneet kuulla lausahduksia kuten ”hemmottelet lapsesi pilalle” tai ”ei se ikinä opi olemaan yksikseen, jos et pakota”. Kyllä palais käämi, jos mulle joku moisia tulis aukomaan. Tiedän kaksi perhettä, joissa on ollut sekä näitä helppoja että vaativia lapsia. Toisessa ensin tuli vaikeampi tapaus, toisessa aloitettin helpommalla. Ihan samalla tavalla ovat kohdelleet ja kasvattaneet muppelonsa, mutta silti luonne-erot ovat tehneet vauva-arjesta erilaista. Yksi viihtyy pitkän aikaa keskittyneenä omiin varpaisiinsa, kun toinen vaatii vanhempiensa olevan Hoplop, Linnanmäki ja lastenlaululevy samaan aikaan.
Tätäkin on tutkittu… ne lapset joiden ”annetaan huutaa itkunsa” tai jotka jätetään huomiotta ”opetuksena” ovat myöhemmin vähemmän itsenäisiä ja itkevät enemmän. Vauvaa ei oikein voi ”hemmotella pilalle”. Isomman lapsen sitten taas voikin. Mutta sitä ei yleensä tehdä rakkaudella, vaan materialla ja ”meidän lapsi on paras kaikessa” -asenteella.
Hei! Olen lukenut blogiasi alusta asti. Meillä oli suurin piirtein samat lasketut ajat, mutta meidän tyttö syntyi ennusteista huolimatta vasta viikon lasketun ajan jälkeen. Blogiasi on ollut mahtava lukea, koska samaan tahtiin suurin pirtein mennään. Haluankin kiittää hyvästä vertaistuesta ja rehellisistä kirjoituksista, jotka ovat olleet kuin omia ajatuksia välillä. Muista vaikeina aikoina ja ymmärtämättömien ihmisten kommentteja kuullessasi, että olet paras äiti lapsellesi ja kukaan toinen ei voi tietää paremmin miten lastasi hoidetaan. Lapset ovat kaikki erilaisia ja lasten luonnetta ei voi valita eikä muuttaa.
Terveisin: Toinen superkiltin ja suloisen vaativan lapsen äiti
p.s. muista suoda itsellesi hemmotteluhetkiä, kun siihen on mahdollisuus
En tarkoittanut kommentillani vastasyntynyttä jonka itkuun tulee luonnollisesti aina reagoida. Tarkoitin siis jo vähän isompaa lasta, esim teidän tytsyn ikäistä. Puhuit lapsen pilalle hemmottelemisesta. Mitä muutakaan tuollainen käytös on, jos tuonkin ikäisen lapsen jokaiseen inahdukseen ja protestiin reagoidaan hyssyttelyllä, keinuttelulla taitiesmillä metodilla. Lapsella on oikeus kokea tunteita, myös sitä kiukkua. Minulla on useampi lapsi joista jokainen omanlaisensa persoona. Löytyy rauhallista mutta myös lyhytpinnaista (ja jotain siltä väliltä)sanoisin siis että myös jonkun verran tiedän mistä puhun. Mutta kai se on niin että jokainen tyylillään, tämänkin asian suhteen..
Muuten sinulla on tosi kiva blogi, palaan lueskelemaan toistekin 😉
Kiitos kivasta tekstistä, joskaan tätä puolta ei välttämättä halua liikaa ajatella 19. raskausviikolla. 😉
-riipiäinen
Joo, ihan totta tuo hemmotteluero. Enpä ole kuullut, että ketääm isompaa lasta olisi rakkaudella ja läheisyydellä piloille hemmoteltu.
Huhhuh, kuulostaapa rankalta teidän arki. Mulla on Minimetä vajaan kuukauden nuorempi vauva ja onneks hän nyt jo viihtyy yksinkin ja nukkuu päikkärinsä. Muuten mä olisin ihan hajalla. Ekat kolme-neljä kuukautta vauva nukkui maks 30 min kerrallaan. Sinä aikana minä söin, pesin pullot (joo imetys ei onnistunut imetys- ja pumppausmaratooneista huolimatta), kävin vessassa yms. Vaunulenkillä kaveri saattoi nukkua pidempään, mutta heräsi heti jos pysähdyin. Kantoliinassa nukkui jopa 3 tuntia, kunhan liikuin koko ajan. Mä olin niin tottunut hytkymään seistessäni, että huomasin hytkyväni kassajonossa, vaikka vauva oli isän kanssa kotona 😀 Mä olin tuon ajan ihan rikki henkisesti ja fyysisesti. Kun mies tuli kotiin, lykkäsin vauvan hänen syliinsä ja lysähdin kasaan.
Mutta sitten tapahtui ihme ja pikkukaveri alkoi nukkumaan jopa 2,5 tunnin päikkäreitä. Ekat pari viikkoa istuin itkuhälytin kädessä ja ihmettelin, eikö se jo herää. Niin tottunut olin 30 minuutin ”taukoihin”. Ja nyt kun kaveri osaa jo pyöriä (ei ryömiä), hän viihtyy lattialla keskenään pidempiäkin pätkiä. Toki mukana häntä pitää kuljettaa. Jos laitan pyykit koneeseen, kaveri makaa kylppärin lattialla, jos tiskaan, kaveri makaa keittiön lattialla jne. Päikkäreitä nukutaan nykyisin kahdet, pituus vaihtelee 0,5-1,5h ja nukutukseen menee 5-30 min. Onneks pikkunen menee iltaisin nukkumaan jo kahdeksan tienoilla ja nukkuu yöt suhteellisen hyvin. Katkonaiset unet kun ovatminulle pahinta kidutusta. Vaikka kuinka nukkuis päikkäreitä, ei katkonaisen yön aiheuttamaa koomaa saa katoamaan.
Tsemppiä vaativan Minimen kanssa! Suloinen hän on 🙂 Noilla silmillä kyllä hurmataan kaikki miehet ja naiset, keitä Minimee sit haluaakin hurmata 🙂
Ainiin, siitä piti vielä sanoa, että mä olen oppinut vihdoin tunnistaan ne itkut, jotka vaativat huomiota ja ne itkut, jotka on vaan kiukkua, kun esim. lelu on liian kaukana. Todellisiin itkuihin reagoin niin pian kuin suinkin, mutta kiukkuitkujen kanssa odottelen hetken ja yleensä itku laantuu nopeasti, kun käden ulottuvilta löytyykin joku toinen lelu tai yhtäkkiä keksitäänkin, että mullahan on kädet, näitäkin voi tuijottaa 😀
Kiva, että olet vieraillut lähiössä jo niin pitkään! Ja juu, ehdottomsasti hemmotteluhetket otetaan irti mahdollisuuksien mukaan. Onnellinen äiti kun on yhtäkuin onnellinen vauva. On muuten salilla käynnille tullu ihan uusi merkitys. Puhumattakaan saunavuoron käyttämisestä ihan yksin tai skumpasta ystävien kanssa. Välillä pelkkä piripintaan kaadettu lasi omalla partsilla löhöillen on lähellä nirvanaa.
Lueppas postaus ja kommenttini uudestaan. Sillä onneksi monesta asiasta saa jo puhua imperfektisssä. Esimerkiksi sitteriä ei ole kylppäriin enää aikoihin raahattu, että ällös huoli. Ovelle kyllä. Ja tosiaan turhautumismölinäänsä saa nykyään päästellä, yleensä se hiljenee nopeasti, kun saa vaikka kiskaistua itseltään sukan, jota on äärijännä nutustaa.
Minimellä on oikeus kokea tunteista myös kiukkua, tiätty, haloo. Ja sen hallitsemisessa ja ymmärtämisessä mä jelpin. Jos lapsi tahtoo hellyyttä ja läheisyyttä, mä en sitä todellakaan häneltä kiellä. Pilalle hemmottelua on mun näkemyksen mukaan materialla lahjominen ja lapsen kaikkiin vaatimuksiin suostuminen. Mutta jos se vaatimus on tahto päästä syliin, niin vauva saa mitä tilaa. Vanhempainvapaan loppu häämöttää, joten pian mun syliä ei enää ole aina läheisyydenkaipuun iskiessä tarjolla. Ja tuskimpa Minime teini-iässä enää joka välissä mun syliin tunkemassa on. Joten jatketaan symbioosia niin kauan kuin mahdollista.
Mutta ei siinä, välillä on päästävä ystävien kanssa skumpalle ja elää hetki illuusiossa, ettei ole vastuussa kuin itsestään. Sitten on taas valmis siihen, että musta imetään kaikki mehut, maidot ja läheisyydet.
Nämä mun muksut ovat olleet armeliaita äitiään kohtaan :), onneksi! Tosin oli se melkoista liukuhihnatyötä vauva aikana, kun yksi pötkö oli valmis niin oli aloitettava alusta toisen kanssa. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois, tuplaitkut, tuplailot 🙂 Niin ja tuplavalvomiset (onneksi tooooosi harvoin). Oli öitä kun A valvoi 3 tuntia ja nukahti. 5 min myöhemmin B heräsi ja valvoi seuraavat 3 tuntia. Silloin melkein epäilin salaliittoa 🙂
Hienosti kirjoitat.
Kuulosti hyvin tutulta, meillä tosin alkuun ei nukuttu edes yöllä. Siis muutamaa minuuttia pidempään, taustalla olikin sitten maitoallergia. (ja laps reagoi ainoastaan itkemällä, ei tullut ihottumia jne ei, joten aika hankala oli tajuta, mistä oli kyse)
Kun siitä päästiin, alkoivat yöt helpottaa, mutta itkut päivisin jäivät päälle, eikä poju viihtynyt yksin juuri lainkaan. Mutta ai sitä ihmettä kun pääsi itse lopulta liikkeelle! Tää mutsi on ollut ihan ihmeissään, kun voi lapsen laskea lattialle ja se viihtyy itsekseen! Pääsee rauhassa vessaan, ja voi niitä ensimmäisiä päiväunia kun lasta ei tarvinnut hytkyttää tai kanniskella.
Nyt poju on jo isompi ja leikkii välillä pitkiäkin aikoja itsekseen, kyllä se aika teillekin vielä koittaa. Liikkumisen lisäksi suuri pelastus on ollut se, kun sanoja alkoi tulla. Voi jo vähän selittää, mitä ja miksi 😀
Ja samaa mieltä tosta, että lasta ei läheisyydellä voi hemmotella pilalle. Tsemppiä teille, siitä se helpottaa! (Ja mun mielestä tää liikkuva ja hieman jo uhmaava kohta 3-vuotias on ihan hullun paljon helpompi, kuin se pieni vauva 😀 )
Haha, toivottavasti ei tullut paniikinomaista tarvetta painaa peruuta-nappia! Toivottavasti käy kuten mulle synnytyskauhukertomuksia lukiessa. Kun oli varautunut pahimpaan, homma olikin niin mukavaa ja helppoa, kun se nyt alapäätä kahtia sahatessa voi olla.
Iloa ja jaksamista odotukseen!
Jos mä kirjottelisin tätä blogia, niin uskon että mulla paukkuis otsasuoni joissaki näissä kommenteissa aika lailla. Äitiys kun tuo vielä hormooneihin pienen lisämausteen!! Tuntien kyseisen pienen lapsen en usko (tai siis tiedän), että syynä ei ole väärä kasvatus!! Jokainen lapsi on erilainen, jokaisella on erilaiset kasvatusmenetelmät ja mikään kasvatusmalli ei ole oikea tai väärä(jotku ääripäät ny tietty pois mutta..)
Jos me siis katsotaan peiliin… Mitä siellä näkyy… Onnelliset vanhemmat!Ja kiltti tyttö, jota on ihan mukava joskus suihkusta keinuttaa sitterissä:)
Kiitos ja anteeksi!
Joo, aika raadollisen kuvan tästä tosiaan saa postauksen perusteella. Onneksi onni-ja vitutusmarkkinoilla vauva-arjesta jää useimpina päivinä plussalle onni. Ja nyt homma on tosiaan helpottamaan päin. Nuo teidän ekat kuukaudet kuullostavat kuitenkin perin tutuilta ja pelottavan läheisiltä. Mä olen löytänyt itseni kaupasta hytkymisen lisäksi myös heijaamassa ostoskoria sylissäni.
Mahtavalta kuullostaa teidän tyypin nykyiset päikkärit, onneksi olkoon! Liikkuminen helpotti Minimenkin tarvetta tutkailla maailmaan mieluiten sylistä käsin. Vaikka ei siis edes kunnolla ryömi vielä. Mulle tekee niin kipeetä (vitutus voi kans sattua) kuunnella Minimeltä sitä kiukkuitkuakin. Odotan niin innolla, että oppis jo konttaamaan, niin ei tyypin tarvis naama punaisena karjua lelun perään, vaan vois sen sijaan noutaa sen itse taas hyppysiinsä.
Äiti on aina oikeassa, niinhän se on. Äitejä ja tapoja olla äiti on vain niin kovin monia.
Ai jehna, ihana selviytymistarina! Voi jösses, että mäkin odotan tyypin tajuavan konttauksen jalon taidon. Tai no edes ryömimisen. Tosin pelkään, miten käy kantorepussa kulkemisen sen jälkeen, saattaahan olla, että moinen sitovuus ei enää inspaa. Ja jos rattaat aiheuttavat vielä paniikkihuutoa, tulee kulkemisesta mielenkiintoista.
Ja juu, sanat olis todella jees. Olisi to-del-la kiva tietää, mitä ja miksi.
Yks anonyymi lukija täälläkin. Kiitos rehellisestä tekstista. Mä linkkaan tän facebookkiin, koska on niin hyvä teksti.
Parin tunnin välein herääminen on meille yhtä juhlaa, parhaimmillaan herättiin kuukausikaupalla vartin välein. Mä päättelin jo suht aikasessa vaiheessa, että meidän lapsi on vaativa, tai mun sietokyky käsittämättömän rajallinen. Kun tavattiin muita vauvoja, ihmettelin ensin, miksi ne laitettiin lattialle huutamaan. Vaan eihän ne huutanu, kuten meidän poikanen jokaikinen hetki.
Kun vielä oma mutsi totesi, että kyllähän se aika vaativa lapsi on, oli asia ns. päätetty ja totesin kaikille kysyjille, että ei oo helppoa. Ehkä vähän liiottelua, mutta asian kanssa on ollu helpompi elää, kun ei tarvii esittää.
Ole hyvä ja kiitos linkkauksesta! Lähiö levittäytyy mielellään virtuaalimaailmassa.
Ai apua, viidentoista minuutin välein! Ei olis mun pää ehjänä moisesta selvinnyt. Nytkin ekan kuukauden kestäneen pullorulijanssin aikana en välillä ehtinyt itse nukahtaa, kun herätyskello soi taas pakottaen aloittamaan kierroksen alusta. Välillä hakkasin päätä seinään, oikeasti.
Mäkin kattelen hämmästyneenä vauvoja, jotka tyytyväisevä köllöttelevät lattialla ja tutkivat omaa peukaloaan. Oon Minimelle koittanut näyttää, että katsos, noin ”normaalit” vauvat ovat. Ei oo vielä hahmottanut homman nimeä, vaikka o n n e k s i nykyään saattaakin jopa joskus harvoin viisi minuuttia katsella jalkojen juuressa tyytyväisenä mutsinsa touhuja. Pidetään peukkuja, että teilläkin alkaa helpottaa!
En ymmärrä näitä ”jätä se eri huoneeseen huutamaan” -kommentoijia. Eikö se ole niin, että muutaman kuukauden ikäisellä ei ole varsinaisesti edes kykyä erottaa itseä äidistä, siis ymmärrystä siitä että on erillinen olento? Vauvaikäiset eivät myöskään ymmärrä/tiedä, että äiti tulee kohta takaisin vaikka poistuisi näköpiiristä. Kehitysvaiheena alle vuoden ikä on ”ole minun koko ajan” -ikä. Joo, on iisejä tapauksia, vauvoja jotka viihtyy lattialla makoilemassa ja tutkivat tuntikausia omia varpaitaan. Ja sitten on niitä, jotka kaipaavat syliä ja läheisyyttä jatkuvasti.
Saa nähdä, millainen paketti meille tulee – laskettuun aikaan alle 2 viikkoa. (Olen kyllä varautunut univelka- ja riittämättömyyshelvettiin, mutta mene ja tiedä miltä se käytännössä TUNTUU.) Esikoinen on tulossa, mutta luin blogiasi jo ennen kuin tulin raskaaksi (löytyi Uuden Mustan kautta ja jäi lukulistalle). Kiitos rehellisistä teksteistä.
Toi on mun mielestä hyvä pointti, että oikeesti ei voi tietää, miltä univelka tuntuu, ennen kuin on kokenut. Ainakin mulla tästä univelasta tekee erilaista se, ettei koskaan pääse palautumaan. Festariputken jälkeen nukuttiin monta päivää, joko lomalla tai muuten kikkailemalla. Äitiys ei katkea koskaan, aina tulee seuraava samanlainen päivä. Jos ei poikanen kävis isovanhempien luona yökylässä, en tiedä, missä oltais.
Mutta ilman sarkasmia voin todeta, että on ollu myös mielenkiintosta tutustua omiin pimeisiin puoliin ja toimintaan ääritilanteissa. Harvoinhan tämmönen pullamössö muuten sellasiin joutuu 🙂
Minulle tuli tästä tekstistä paljon ajatuksia. Itselläni 6 kk tyttö, joka on ollut sellainen, en nyt sanoisi helppo vauva, mutta tasainen tarpeissaan 🙂 En ylipäätäänkään tykkää tuosta luokittelusta. Vauva nukkui siis ensimmäiset 3 kk heräämällä kerran yössä ja päivällikin todella hyvin. Sitten tuli nuha, jonka seurauksena yöheräilyistä jäi hetkeksi päälle tapa, joka kesti aikansa. Tällähetkellä tyttö nukkuu yön n.2-3 syötöllä ja päivisin tasaisesti unia. Yhdet pitkät 2-3h unet ja kahdet tunnin unoset. Kiinteitä aloiteltu nyt pikkuhiljaa. Tämä vauveli on siis niin kauan helppo, kun asiat rullaavat ennakoitavasti ja parhaiten nukkuu vaunuissa pihalla puun alla, aina samalla tavalla. Tykkää kyllä nukkua ergossakin, mutta unet jäävät aina lyhyemmiksi. Ei möyskään nuku vaunuissa oikein liikkeessä, saattaa herätä kun vaunut työnnetään esim. bussiin, jonka jälkeen ei sitten saakaan enää unta. Liikeellä olo päivien jälkeen ilta on yhtä väsyitkua ja kiukkua, mikäli unet ovat jääneet lyhyiksi.
Sitten päästään meidän vanhempaan 4-vee lapseen, joka todellakin heräili yöt läpeensä aina 1-vee asti, jonka jälkeen alkoi nukkua kuin tukki. Nukahtamisvaikeuksia edelleen ja saattaa valvoskella myöhään. Nukkui vauvana paremmin liikkeessä ja vaikka hän oli ns. haastavampi lapsi kaiken kaikkiaan, oli hänen kanssaan aina helppo liikkua. On nykyäänkin varsin sosiaalinen tapaus. Tosin hänen ollessaan Minimen ikäinen, olin aivan totaalisen väsy. Tämä vain siksi, että se mitä kukin kokee haastavaksi on aika veteen piirrette viiva.
Sitten pitää vielä ottaa huomioon vanhempien tarpeet ja jaksaminen. Toiselle voi sopia olla aina vauvan kanssa kotona ja täyttää päivä hyvin rutinoiduilla rytmeillä, toista saattaa valtavasti ahdistaa neljän seinän sisälle jääminen. Minunkin on pakko päästä ja lähteä tuon vauvan kanssa välillä vaikka kaupungilla käymään, vaikka tiedän, että lapsen kannalta optimaalisempi tilanne olisikin olla vaan kotona. Mikä sitten on sitä lapsentahtisuutta ja mihin asti? Milloin äidin on myös ajateltava itseään, jotta jaksaa olla sen lopun aikaa lapsentahtinen?
Olen työssäni kohdannut ja auttanut paljon vauva vuottaan eläviä perheitä ja olen perehtynyt myös lasten univaikeuksiin. Olen nähnyt paljon sellista, mikä on opetanut itseni olemaan armollisempi itselleni. Täydellisyyttä ei ole ja monella tavalla on mahdollista päästä maaliin, lapset ovat sopeutuvaisia ja tilanteita saa aina korjattua. Itselleni olen omien lasten kanssa pyrkinyt olemaan armollinen, en ole heille asiantuntija vaan äiti. Omat lapset ovat niin paljon enemmän oholla ja tunteet pinnassa. Esikoinen opetti minua paljon, kakkosen kanssa olen toiminut erilailla. Esim. pienestä asti hän on aikna nukahtanut sivuvaunu sänkyyn ilman tissiä, mutta vanhemman vieressä. Myös vaunuihin hänet on nukutettu samoilla rutiineilla.
jatkuu…
Vauvahan hakee vanhempien katseesta koko ajan varmennusta sille, että onko asiat hyvin, uskallanko nukahtaa jne.. Vanhemman epävarmuus tarttuu nopeasti lapseen, vauva aistii mm. hermostuneisuuden. Vauvan koko olemassaolohan on äidin varassa, joten hänen koko olemuksensa on kehittynyt lukemnaan äidin sanattomiakin viestejä. Itse olen huomannut, että omien lasten kanssa sitä helposti jää toistamaan samoja rutiineja, väsymys lisää tätä. Sitä ei enää ikäänkuin uskokaan, että lapsi voisi toimia jollain toisella tavalla. Töissä aina seuraan hetken perheiden toimintatapoja ja ulkopuolisena sitä huomaa äkkiä sellaisia tilanteita, mitä muuttamalla voi nopeastikin syntyä muutos ”parempaan”.
Yleisin uniongelma on uniassosiaatio häiriö, jossa vauva on tottunut nukahtamaan aina tietyllä tavalla, esim.liikeeseen. Liikkeeseen nukahtanut lapsi havahtuu helposti unen kevyemmässä vaiheessa siihen, että liike onkin lakannut ja herää.Vasrsin loogista. Uskon Minimen kokevan repussa nukkumisen tutuksi ja turvalliseksi, koska sinä itsekin kuvasit olevasi silloin rentoutunut, päin vastoin kuin vaunujen kanssa. Repussa nukkuminen ei sinällään ole huono tapa, jos lapsi saa siinä tarpeeksi unta, mutta olen silti sitä mieltä, että niin halutessanne Minime pystyisi varmasti oppimaan jonkin toisenkin tavan. Alle vuoden ikäisen muisti ja totutut tavat eivät ole vielä niin syvässä, vaan maailma on avoin ja täynnä loistavia vaihtoehtoja. Tärkeätä on vaan se, että sinä äitinä uskot itse myös noiden vaihtoehtojen toimivuuteen 🙂 Sinun tehtäväsi on opastaa lapsi kohti uusia mahdollisuuksia, ilolla ja riemulla. Sinä olet lapsesi suurin idoli! Itselleen pitää olla armollinen, jos itse kokee jonkun asian hyväksi itselleen ja lapselleen, niin siitä vaan, kukaan ei ole oikeutettu sitä arvostelemaan. Kaikesta tekstistäsi näkee, että yrität oikeasti parhaasi lapsesi eteen. Olen nähnyt paljon sitä, että äiti ei syystä tai toisesta pysty tai osaa, ja siltikään toivo ei ole koskaan mennyttä 🙂
Meilläkin on muuten alkanut tuon 6kk:n kanssa kamala lattialla kiljuminen, jota on kieltämättä välillä raskasta kuunnella. Kakkosen kanssa on vaan väistämättä tilanne, että aina ei pysty vastaamaan tarpeeseen juuri silä sekunnilla, koska on myös isompi rakas tarpeineen. Meillä tämä turhautuminen on myöskin sitä, että vauva liikkuu taaksepäin, ei eteenpäin, nousee kyllä kontilleen, mutta ei osaa tehdä siinä mitään, kädet väsyvät ja raukka läsähtää takaisin peitolle. Viikon suuri turhautuminen on silti tuottanut tulosta ja liikkelle lähtemisen kehitys on ollut huimaavaa. Sama oli aikoinaan kääntymisen kanssa, karjuttiin kunnes opittiin ja karjuminen lakkasi siihen 🙂
Ja tämän romaanin päätyttyä ihan toisiin ajatuksiin. Suosittelen ehdottomasti sellaista kantosuojaa ilmojen tässä viiletessä. Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin tunkea topattu vauva reppuun. Minime alkaa talven kuluessa varmasti olemaan jo sen kokoinen, että oman takin alle sitä ei niin vain sujauteta. Ja nastat myös omiin kenkiin!
Mun esikoinen kans oli vauvana tosi viihdytettävä: lattialla ei viihdytty vaan mieluummin sylissä ja tissillä. 4kk iässä mulla alkoi pää hajota ”tissipäikkäreihin” ja aloitin opettaa lapsen päikkäreille vaunuihin. Heiluttelun vaunuja partsilla apinanraivolla (lapsi huusi enemmän tai vähemmän) ja viikon sisällä ipana alkoi tajuta ja homman idea on nukkuminen ja alkoi nukahtaa tyytyväisenä heti kun vaunuihin laitettiin (joka päivä samaan aikaan samojen rituaalien jälkeen). Mut muuten kyllä tässä sai aika lailla toimia yhden hengen ohjelmatoimistona. Nyt toista lasta odottaessa huomaa että tälle toiselle en vaan kyllä pysty tarjoamaan samanlaisia viihdytys-tissilläroikkumissessioita kuin esikoiselle. Kun se esikoinenkin tarvii ruokaa, vaipanvaihtoa ja huolenpitoa jne. Toki pienen sylivauvan itkuun tulee vastata heti mutta entä isomman vauvan? Entä jos olen esikoista vessattamassa/pukemassa/antamassa ruokaa ja pienempi huutaa lattialla turhautuneena kun kukaan ei pidä seuraa, eihän sitä esikoista voi jättää ja rynnätä sieppaamaan pientä syliin (varsinkaan jos ei ole mikään hätä). Muutama ystäväni sanoikin että esikoiset on aina ”vimpan päälle passattuja” kun taas toiset ja kolmannet oppivat pakostakin enemmän kärsivällisyyttä ja odottamaan. Eli en usko että isomman vauvan (yli 4-5kuisen) hetken ”itkettäminen” (tällä nyt en tarkoita lapsen tarkoituksellista huudattamista omassa huoneessa vaan makoilua lattialla kun haluttaisi syliin mutta ei pääse kun äiti on esim vessassa tai hoitamassa toista lasta) ei ole kovin vaarallista koska muutenhan meillä olisi maailma täynnä traumatisoituneita lapsia. Tiedän että yhden lapsen äitinä tätä on vaikea sisäistää mutta jos lapsia tulee useampi niin asioita on pakko alkaa ajatella ”rennommin”. Kakkoset ja kolmoset jne ovat ”helpompia” koska niitä ei ehdi ”passata”.
Niin ja pakko vielä jatkaa. Oma äitini sai meidän esikoisen nukahtamaan vaunuihin jo aiemmin ennen kuin itse sain. Äitini kun oli tottunut nukuttamaan omat lapsensa vaunuihin niin hän ehkä osasi olla tilanteessa rennompi kuin minä joka siinä vaunujen vieressä aluksi hermostuneena hyssytteli (josta varmaan vauvakin hermostui). Itse kun huomasin että vauvan sai nukahtamaan sinne vaunuihin niin uskalsin kokeilla tätä itsekin. Tajusin että se lapsen huuto siellä vaunuissa oli väsymystä ja kun päikkärit oli totuttu nukkumaan sylissä siihen 3-4kk ikään saakka, ei pienelle mennyt heti perille et nyt nukutaan tässä 🙂 aluksi vaunuja sai lykkiä enemmän (heiluttelin) parvekkeella mutta tosissaan sitten homma helpottui. Eli vaativan lapsen kanssa saa välillä olla sinnikäs kun opettaa uutta: sormiruokailua, liikkumista tai nukkumista 🙂
Niin..lapsihan oppii vaatimaan sen, mihin hänet syntymästään lähtien totutetaan.
Saimme serkkuni kanssa viime kesänä liki samoihin aikoihin vaavit, serkkuni kantoliinaili ja hyysäsi perhepedissä ym helpottaakseen omaa arkeaan ja väsymystään, tulikin vauvasta niin ”läheisriippuvainen” ettei tänäkään päivänä viihdy juuri itsekseen ja monet metkut saa olla käytössä edelleen lapsen kanssa. Oma aika kortilla ja äiti kiree ku viulun kieli.
Itse otin alusta asti sen tavan että jokaisen syötön jälkeen yöllä omaan pinnikseen takas nukkumaan, päivällä myös välillä nukkui sitterissä joka oli asetettu täys-makuuasentoon ja muuten päikyt aina vaunuissa. Tiesin että, vaikka alkuun ei ois pientä raskinut vierestään pois siirtää, se palkittaisiin myöhemmin. Näin kävi. Lapsi on niin ”helppo” ja tyytyväinen, ja ymmärtää että saa hoivaa, rakkautta ja hänen tarpeensa tyydytetään. 5 kk:n iässä jäi yösyötöt pois iltapuuron tultua kuvioihin ja kokonaisia yöunia siitä asti, paitsi jos hampaita tulee niin muutaman kerran saattaa heräillä. Toki peruskiukuttelua on ja välillä päiväunille menoa hetken purnaa jos esim hampaankasvukipuja on, mutta muuten kaikki ok ja yhdet päikyt enää nukkuu ulkona rattaissa n.2-3 tuntia. Saa äitikin omaa aikaa.
Ei silti, vittuperkeleet lentää välillä täälläkin, on vauva- ja taaperoarjessa aina omat haasteensa. Syy milloin mikäkin 🙂 riippuu ikäkaudesta. Mutta pointtina se, jonka mummonikin minulle ohjenuoraksi antoi: Pitää olla tarkkana mihin lapsensa opettaa.
Tsempit kuitenkin täydestä sydämestä, kannattaa vaan johdonmukaisesti nyt totuttaa muuhunkin, jotta ei tule Minimelle kulttuurishokkia jos meinaat vanhempainvapaan jälkeen töihin palailla. Helpottaa sitten sitäkin siirtymää.
Suurkiitos tunnelmieni pukemiseen sanoiksi. Just tänään katsoin peiliin ja sieltä katsoi joku aikuinen nainen takaisin. Päivän Viivi ja Wagnergin liittyi tähän, mulla vaan ei kuulunut ääntä vaan muutos hiipi hiljaa silmänurkkiin ja suupieliin ja vielä johonkin siinä välillä mitä ei oikein osaa edes eritellä.
Poikani 4 kk on ihanampi kuin koskaan etukäteen osasin arvella mutta tämä on silti niin, niin rankkaa. Kun pääsin ensimmäistä kertaa yksin oman rakkaan harrastukseni pariin en voinut estää kyyneleitä, niin hyvältä ja samalla oudolta se tuntui. Välillä olen aivan pihalla, unohdan ottaa ostokset mukaan kaupan kassalla jne. Tänään pohdin ihan vakavissani että mitä tekisin jos unohtaisin vaunut vauvoineen ja laukkuineni bussiin. Kuvittelin tuijottavani bussin perävaloja epätoivoissani. Samalla tiedän, että niin ei voisi käydä, mutta kai tää sekava mutsinmieli haluaa käydä vaan kaikkia worst case -skenaarioita läpi, varmuuden vuoks. Mietin myös mitä olisi valmis maksamaan 10 tunnin rauhallisista ja keskeytymättömistä unista. 300 euroa, ja summa varmaan kasvaa vielä. Ja kyllä, ihan vakavissani, mutta tollakaan rahalla niitä ei ole saatavilla, pikkumies kun nauttii maitobaarin antimia myös öiseen aikaa ja hylkii halpoja kopiota (sekä tutit että pullot). Tsemppiä ja kiitos jutuistasi, ne piristävät kummasti vaikka en jaksa aina kommentoidakaan. IPhonella.
Kuullostaa monin osin niiiiiiiiin tutulta (:
Myös tuo vaativan lapsen osa, muttei vaan oman vauvan osalta niinkään, vaan siltä perustein mitä äitini on minusta ja minun vauva-ajasta kertonut. Olen ollut aikamoinen unelman vastakohta : D
Kiitos muuten ideasta(jonka minuun istutit jo ajat sitten)! Kävin tänään.. eikun eilen ostamassa vihdoin ja viimein kankaita paikallisesta kangaskaupasta(ne oli -50%!! Jipii)ja päätin tehdä meidän pikku neidille itse vähän isomman puuhamaton, kun tuo tädiltä saama käytetty kaupan värirumbaversio on aivan naurettavan pieni! Saas nähdä mitä näillä minun lahjattomilla ompelijan taidoillani saadaan aikaiseksi.
Se kyky erottaa itsensä ja äiti erilliseksi ihmiseksi tulee muuten joskus 3kk maisemissa, tietysti lapsikohtaista mutta yleensä jossain niillä paikkeilla. Yksi mistä tietää että lapsi erottaa äidin/isän/tms toiseksi henkilöksi on kun hän alkaa nauraa kutituksille (itseähän ei voi kutittaa).
Vauvan itketys on kyllä kamalan kuuloista, mutta meillä se -joskus- toimii. Kun tytön laittaa lattialle/sänkyyn tms. ja antaa jonkun aikaa huutaa niin se joko talttuu tai ei, sen tietää kyllä sitten itse & on siihen se neuvokin ettei 15min enempää (itse en kyllä tahallaan huudattaisi sitäkään aikaa, hui)saisi huudattaa kun vauvaa tuntee itsensä hylätyksi.
Meillä vauva täyttää 6kk muutaman pvän kuluttua ja osaa (NYKYÄÄN) odottaa äitiä, jos menen vaikka vessaan ja tyttö jää isän silmän alle siksi aikaa olkkarin lattialle. Siellä se vahtaa yleensä sitä paikkaa missä minut viimeeksi näki ja nauraa heti kun tulen näkyviin. Samoin kääntyy pinnasängyssä ovelle päin kurkistelemaan joskos sieltä joku tulisi(ja jos ei, niin tehdään korkea äänimerkki)(:
Tuli näin vain mieleeni, mutta ei minunkaan mielestä mitään sellaista ihan tylyä hylkäämistä kannata vauvalle tehdä, vaan jättää vauva hetkeksi(poistua huoneesta tms)ja palata ennen sitä huutoa. Sitten vaan toistaa sitä ja vähitellen se vauva alkaa sen hoksata että ai kappas eihän tässä mitiä. Ongelma on toki se, kun meilläkin neiti saattoi vauvana alkaa huutamaan jo ennenkun ehdit laskea sitä yhtään mihinkään käsistä! Sittenhän sen kuitenkin ”tietää” kun se oma tupsahtaa, että miten toimii ja miten ei.
Toivottavasti sun seuraava lapsi on vaativa tapaus, ni opit olemaan laukomatta typeryyksiä!
Ai, ei se sana sit ollutkaan vapaa kommentti-boksissa.
Kyllä mun lapsella luonnetta löytyy ja monenmoista sylittelyä ja taktiikkaa on saanut soveltaa, jotta hänellä olis hyvä olla ja sitä myötä myös äidillä hyvä mieli.
Mut mun mielestä kannattaa olla tarkkana millaiset nukkumis- ja nukahtamistavat lapselleen luo syntymästä alkaen ja olla niissä myöskin sit johdonmukainen että rutiinit muodostuu, koska ne luovat myös turvallisuudentunnetta samalla.
Ei mun lapselta ole jäänyt läheisyyttä puuttumaan ja vastaavasti emme ole yövalvomisilta ja silmäpusseilta säästyneet mekään, mut kannatan selkeyttä ja rutiineja. Nythän se kantoväline vaikuttaa olevan se rutiini tässä blogauksessa ja siihen lapsi nyt sitten turvaa, ja kaiketi jos oikein päätekstin ymmärsin niin siihen lähiömutsi on nyt hiukan turhautunut ja kaipaisi jo kovasti lepoa itsekin.
Aika typerää vetää herneet nokkaan erilaisesta näkökannasta.
Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia.
Mä olenkin miettinyt, miten noi heräilyt ja valveillaolojaksot kaksosten kanssa menevät. Ei kyllä kuullosta herkulta! Mutta varmasti on just niinkuin sanot, tuplavalvomiset, mutta samalla myös tuplailot.
Anonyymi, sulla on kadehdittavan hyvin homma hallussa jo nyt, vaikka vauva ei ole vielä syntynytkään! JayJay muistaakseni muistaa oikein tuon iän, jolloin vauva alkaa hahmottaa olevansa erillinen äidistä. Meillä se tapahtui neljän-viiden kuukauden iässä (Minime toki syntyi puolitoista kuukautta etuajassa). Sen huomasi siitä, että Minime kiinnittyi yhä enemmän minuun. Yöheräilytkin popsahtivat hetkeksi. Ja vasta nyt tajusin, että luultavasti niihin aikoihin tullut vaunuissa ja rattaissa panikointi saattoi liittyä samaan asiaan. Edelleenkään tyyppi ei kuitenkaan erityisemmin kutia, liekö siis edelleen mielessään mun kolmas käsi tai sitten hän ei vain ole erityisemmin kutiavaa sorttia.
JayJay, mä en noihin itketyshommiin pysty noissa määrin, tai edes halua pystyä. Just reilut puoli tuntia käytiin väsytystaistelua, että Minime nukahti pinnasänkyyn päiväunille. Poistun välillä huoneesta, mutta puolen tunnin aikana ehdin käydä asettelemassa tuttia takaisin suuhun ja silittelemässä ainakin kymmenen kertaa. Huuh, miten siitä parusta voi väsyä sekä mutsi että vauva.
Nykyään onneksi vessassa pystyy jo käymään ilman avecia, ehkä jopa sulkea ovenkin. Että kyllä tämä tästä, pikku hiljaa. Puolesta vuodesta eteenpäin on selkeesti helpottanut koko ajan. Kyllä Minime rupeaa irtautumaan musta sitten kun on itse siihen valmis.
Omat pimeät puolet todellakin, haha! Ja on totta, että ei tätä univelan tunnetta voinut tietää, kun ei ikinä ole aikaisemmin moista kokenut. Sen rankimmankin duuniviikonkin – tai festariputken – jaksoi, kun tiesi, että vapailla saa sitten nukkua ja ottaa rentsisti.
Mutta joo, nyt jokainen päivä alkaa viimeistään puoli seitsemältä. Onneksi yhden lapsen kanssa voi silloin tällöin vetäistä päikkärit yhdessä (meni muuten monta kuukautta ennenkuin ymmärsin käyttää sitä mahdollisuutta), mutta mitäs jos niitä onkin useampi. Ei kykene miettiä sen pidemmälle, tai alkaa henkeä ahdistaa.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Tämä tällainen ”itsepä olet lapsesi tuollaiseksi opettanut” on kyllä tosi vieras ajatus. Samoin kuin lasten jakaminen helppoihin ja vaikeisiin. Meillä on 9kk tyttö, joka on ollut ns. perustyytyväinen vauva koko ajan – tosin viime aikoina vähän vaativampi, kun eroahdistus ja liikkuminen ovat tulleet kuvioihin.
Me olimme molemmat mieheni kanssa kotona ensimmäiset 5kk, joten lapsi sai olla käytännössä koko ajan sylissä, sen lisäksi nukuttiin ne ekat kuukaudet perhepedissä ja ollaan kannettu kantoliinassa (mutta myös vaunuiltu, enemmän kuin liinailtu kyllä…). Kuitenkin esimerkiksi ensimmäinen yö omassa sängyssä 5kk perhepeteilyn jälkeen ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia.
Itse olen koko ajan ajatellut, että meillä on käynyt törkeän hyvä tuuri, eikä lapsen ”helppous” johdu mitenkään meidän erinomaisuudesta.
Mutta tsemppiä, voin vain kuvitella miten raskasta tuo on. Viimeinen lause kiteyttää kyllä hienosti vauvavuoden tunteita, näin tyytyväisemmänkin äidin osalta.
Niin tai näin, aina väärin päin 🙂
Esikoinen ei viihtynyt vaunuissa, myin pois. Toinenkaan ei viihdy, luulin olevani ainoa, koska kaikki vauvathan nukkuvat vaunuissa ( ja ulkona)! Kantoliinassa tai turvakaukalossa nukkuu eli siis kamalaa:D Pääasia että nukkuu! Eivätkä viihdy yksin lattialla, samikset:) Toisen kanssa ajattelen, että tämä on taas vain jokin vaihe, jonka jälkeen tulee helpompaa tai kamalempaa. Lisäksi yritän olla lukematta ihmisten ajatuksia ja toimia niin kuin minusta ja meistä tuntuu parhaalta! Toisen ihmisen läheisyyttä ja kosketusta ei voi olla liikaa näin kylmässä maailmassa…
Hanna
Mahtava blogi! Ja niin tutulta kuulostaa tuo vauva-arki. Meillä on 3 kk:n ikäinen tyttö, joka nyt rupeaa pikkuhiljaa viihtymään hetken myös itsekseen, esim. tälläkin hetkellä köllöttää sängyllä hereillä ja hiljaa! Alku oli tosi haastavaa, oli mahanväänteitä (onneksi ei sentään koliikkia) ja vauva oli muutenkin sellainen, että se oli KOKO AJAN sylissä. Mua niin nauratti tuo sun kommentti vessassa käymisestä vauva sylissä. Kun mä ekan kerran jouduin turvautumaan tuohon konstiin, mietin mielessäni, että saako näin edes tehdä? 😀 onneksi oon nyt kuullut parilta muultakin, että en ole ainoa, joka on näin toiminut. Mua on myös niin ärsyttänyt kyselyt ”onko se kiltti vauva”…mikä sille ois vastakohta? Kuriton, tottelematon, uhmakas, pirullinen vauva? Meidän vauva on just sellainen kuin on, kun se ei osaa muuta olla ja ihana onkin. Samoin oon joutunut kuuntelemaan kommentteja vauvan pilalle hemmottelusta ja siitä, että sen pitäisi antaa huutaa, että keuhkot puhdistuu/vahvistuu…anoppi edustaa aika vanhaa koulukuntaa tässä ja saa mulla aina veren kiehumaan. Vanhemmat ihmiset ei myöskään tunnu tajuavan kantorepun/kantoliinan ideaa millään vaan se on joku nykyajan hömpötysturhake…meidän ekoista kuukausista ei ois tullut mitään ilman manducaa! Jahas nyt se tyytyväisenä köllöttäminen loppui 😀 mutta ihana blogi, kiitos tästä, monet naurut olen saanut ja välillä nyökyttelen niskat melkein poikki, että sama meillä, sama meillä! t: vanha merikaartolainen 🙂
Kyllä jokainen lapsi on omanlaisensa, eikä siinä aina rutiinitkaan auta. Ensimmäisen lapsen jälkeen olisin voinut olla todella samaa mieltä kanssasi! Nyt kakkosen jälkeen en enää todellakaan!!
Meillä on reipas, ihana ja TODELLA vilkas taapero kasvanut esikoispojasta. Vauvana oli todella leppoisa, rauhallinen, tyytyväinen ja hyvin nukkuva vauva. Ihan ihmettelin miten voikin olla niin rauhallinen… Rutiinit syntyi helposti, nukkui perhepedissä alusta asti ja siirtyi yösyttöjen loputtua (7kk iässä) muutaman yön hyssyttelyllä pinnikseen nukkumaan. Omassa huoneessaan on nukkunut 1v iästä lähtien, sekin muutos meni yhden illan pidemmällä nukutussessiolla ja lastensänkyyn vaihdettiin ennen vauvan tuloa muutaman illan takaisin sänkyyn kantamisella.
Tämä kuopus taas on aivan toista maata! Synnäriltä asti ollut vaativa vauva. Onneksi sain oman huoneen ettei kenenkään muun tarvinnut kärsiä siitä että vauva heräsi 30min välein tunniksi pariksi huutamaan ja rauhottui vain kun heijasin kävellessä takaisin uneen. Lisämaitoa kuopus sai pullosta synnärillä rintamaidon lisäksi, kun maidon nousu rintoihin kesti pidempään kuin esikoisen kohdalla. Nälkäänsäkkään siis tuskin huusi…
Sama meno on jatkunut kotona. Pisin pätkä mitä vauva on nyt 7kk ikään mennessä nukkunut putkeen on 3h. Allergiat on tutkittu, ei ole refluksia, eikä koliikkiakaan meillä ollut… eikä muutenkaan suurin osaa huudoista mielestäni aikaisemminkaan johtunut mahavaivoista. Vauva vaan ei viihtyisi hetkeäkään yksin, ei sitterissä eikä varsinkaan lattialla. Vaunuissa suostuu olemaan jos ollaan liikkeessä koko ajan…
Samoilla tekniikoilla on yritetty luoda kuopukselle rutiinia kuin esikoisellekkin. Eikä olla vastattu jokaiseen pieneen turhautumiskitinään, hyvä ihme miten tässä edes ehtisi kun pitää tuon ikiliikkuja taaperoesikoisen perässä juosta (1v8kk). Aina ei ehdi heti paikalle edes silloin kun vauvalla selvästi olisi jotain painavampaa asiaa kuin vain ”äiti en tykkää olla yksin tässä lattialla kaikkien lelujeni keskellä”.
Nukahtamisrituaalitkin jotka toimivat esikoisen kohdalla (nukahtanut n.2kk ikäisestä rauhassa yksinään kun on kuullut että touhuilen jossain lähellä) eivät ole purreet kakkoseen. Hän vaatii minut viereensä nukahtaakseen ja usein herää kun yritän nousta ylös… Taas parin viikon vieressä makaamisen jälkeen olen yrittänyt nyt kaksi viikkoa pinnasänkyyn nukuttamista ja sitä että hädän iskiessa pistäydyn rauhoittamassa jonka jälkeen lähden taas pois (enemmän ja vähemmän vaikka mitä yritetty siitä asti kun ollut n.2kk ja heräili vielä tunnin välein öisin huutamaan ja ei ollut todellakaan aina nälkäinen). Katotaan kuinka käy, nyt ainakin vielä on välillä todella hädissään kun pitäisi pinnikseen mennä… Selvästi ei osaa samalla lailla rauhottaa itseään kuin esikoinen ja siksi vaatii minua viereen silittämään yms. että pääsisi rauhalliseen tilaan ja voi nukahtaa. Muutenkin tunteiden käsittely ja hillitseminen paljon vaikeampaa kuin esikoiselle tässä iässä. Esikoinen tyyntyi nopeasti, tämä kuopus taas huutaa pitkään eikä meinaa päästä säikähdyksestä, kiukusta yms. millään yli.
On hienoa jos sinun vauvasi on ollut samanlainen kuin meidän esikoinen (vaikka niin kuin itsekkin tuossa sanoit, saatiin mekin esikoisenkin kohdalla osamme valvomisista yms.). Rutiinit ovat lasten kanssa tärkeitä, mutta eivät ne mitään autuaaksi tekeviä ole! Jos lapsi on vaativa, on hän sitä rutiineistä riippumatta, se kuuluu tempperamenttiin eikä siihen oikein voi vaikuttaa itse mitenkään!! Toki teidän minäkin niitä vanhempia jotka mielestäni omalla käytöksellään ovat hankaloittaneet vauva-arkea, mutta vaativaa vauvaa ei kenestäkään saa tehtyä ”hyysäämällä liikaa”.
Minua ainakin ärsytti tekstistäsi paistanut asenne että sellaiset vanhemmat joilla on vaativa lapsi olisivat jotenkin itse aiheuttaneet sen omaa tyhmyyttään kun eivät ole tajunneet luoda lapselle rutiineja…
Niin ja en ole tuo sama anonyymi joka sinua ensimmäiseksi kommentoi…