Tänään en ole voinut sanoa nauttivani äitiydestä. Tänään olisin voinut astua ulos mutsilahdiasta ovet paukkuen. Haistatella perään, että ikinä en tuu takaisin.
Lapsen itku on stressaavampaa kuin deadlineputket työssä, remontti tai suurten juhlien suunnittelu. Vaikka itkuhuudot kestävät lyhyemmän aikaa, niistä aiheutuvat henkiset romahdukset ja fyysiset pahoinvoinnit ovat kertarykäyksinä välillä liikaa.
Oman lapsen itku tuntuu painona rinnassa, kuristuksena kurkussa ja vatsan kohdilla meininki on kuin joku hosuisi avohaavassa sähkövatkaimen kanssa.
Minime aloitti hillittömän itkemisen aamupäiväisellä vaunulenkillä. Keskellä metsää. Viiltävää, hengästyttävää itkua. Onko sillä kuuma? Ehkä vähän, vähennän vaatteita. Onko vaippa märkä? Ei. Oisko nälkä, vaikka just enne lähtöä imetin? Ei. Väsy? Varmasti. Sylissä itku hellittää, mutta alkaa pian uudestaan.
Monta kilometriä muutama sata metriä kerrallaan, vauva syliin ja takaisin vaunuun. Itku yltyy ja yltyy. Siihen sattuu! Mikä sillä on? Joudun tosissani keskittymään, että pysyisin rauhallisena. Ohi kulkevat ihmiset katsovat pitkään ja selvästi pohtivat, mitä tuo äiti on lapselleen tehnyt tai jättänyt tekemättä. Tuskanhiki valuu pitkin selkää. Viikkojen aikana kertynyt väsymys ja ahdistus kerääntyvät yhdeksi kiviseksi möykyksi vatsaan.
Soitan kavereidensa kanssa reissussa olevalle Lähiöjepelle. Tarvitsen tukea, että en jättäisi vaunuja keskelle metsää. Miten helvetti sekin on aina reissussa juuri silloin, kun näitä päiviä on? Miksi minä en ole koskaan reissussa, miksi minä en pääse ottamaan henkeä? Panikoin ja haukun, vaikka itse olen sanonut, että sen pitäisi nähdä kavereitaan useammin, että jaksaa vauvaperhemeininkiä paremmin. Minä sen perhovavan ja viskipullon tarvitsisin tämän paskan sijaan! Siltikin vaikka en kalasta tai juo viskiä.
Syrjäisemmällä metsäpätkällä rojahdan pellon pientareelle ja itken. Niin kuin Minimekin. Miksi en osaa tulkita oman lapseni itkua, mikä sillä on? Miksi mieleeni tulee ajatuksia, joita ei ääneen uskalla sanoa? Miten olen näin paska äiti, että olen hermoraunio tunnin itkuhuudon jälkeen? Takaa lähestyy traktori ja joudun kokoamaan itseni. Kuljettaja pysähtyy kohdalleni ja sanoo, että nuo ovat tainneet tipahtaa sulta. Kauempana tiellä on takkini, vähän etäämpänä Minimen nalle. En ole itkulta huomannut niiden putoamista.
Vihdoin pääsemme kotiin ja otan Minimen rinnalle. Siihen se rauhoittuu. Nälkä sillä ei ole vieläkään, imee rinnalta vain lohtua ennen kuin nukahtaa. Ei kuulu kuin männyssä istuvan mustarastaan laulu ja Minimen itkun jälkeiset nikotukset. Miten kaukaiselta metsässä koetut ajatukset nyt tuntuvatkaan. Miten huonoa omatuntoa niistä koen.
Minime tahtoo olla rinta suussa, vaikka onkin puoliunessa eikä ota kuin muutaman unisen imaisun silloin tällöin. Itku alkaa heti, jos otan rinnan pois. Päätän tilata pitsan ja limun suoraan ovelle, se olkoon äidin maanantain lohtu. Syömme yhtä aikaa, Minime rinnalla, minä käsin pitsaa suuhuni lapaten.
Otamme yhdessä päiväunet, iho ihoa vasten, maitoa Minimen unisesta suupielestä päiväpeitolle valuen. Herään vasta, kun aurinko paistaa jo matalalta. Kolmannet päikkärini Minimen syntymän jälkeen. Pitäisi vissiin useamminkin. Minime hätkähtää hereille, kun yritän hissuksiin nousta ylös. Iltapesujen jälkeen syödään taas. Minime katsoo syvälle silmiin. Voi rakas lapsi, kun toivoisin tietäväni, mitä ajattelet.
Pitkistä päiväunista huolimatta Minime nukahtaa melkein saman tien yöunille pinnasänkyynsä. Hiukset pörröllä, kädet nyrkissä. Raskas päivä sekä äidille että vauvalle.
muakin alkoi itkettää 🙁 onks minime ollut kipeenä, että sattuis korviin nyt tai jotain? nukkuuko nyt rauhallisesti? mulla on teistä huoli 🙁
kerran alle 1 veenä mun esikoinen rupes tolleen ykskaks itkemään kun oltiin brahen puistossa, oli lunta kadut täys ja kannoin itkevää lasta sylissä samalla kun tyrkin rattaita edellä, koko matkan kurviin asti. perillä kotona soitin hädissäni ruusulaan ja lähin taksilla sinne. korvatulehdus löytyi mutta lääkäri tutki kaiken muunkin varmuuden vuoksi.
Älähän itke, sitä on ollut jo tarpeeksi tälle päivälle! Korvatulehdusta mietin kans, mutta kun rauhottui heti kotona, kunhan vain sai olla rinnassa kiinni, jätin sen pois laskuista.
Ja nyt nukkuu ihan rauhassa. Hampaita ehkä. Kuolaaminen ja alaleuan valkoinen piste vois sitä enteillä. Kaipuu äidin syliin myös osana. Tuntuu, että välillä hän ei nukkuisikaan kuin mun sylissä.
Voi että miten kurja päivä teillä on ollut 🙁 Älä missään nimessä kuitenkaan ajattele olevasi huono äiti, jos et keksi, mikä vaunuissa huutavalla vauvalla on. Mä kahden lapsen kokemuksella voin sanoa, etten vieläkään läheskään aina tiedä, mikä niitä vaivaa.
Mun esikoinen oli vauvana sellainen, että jos ei oltu alle kahden minuutin matkan päässä kotoa, kun se heräs vaunuissa, oli helvetti irti. Sitä kannettiin talvirytkyissä kainalossa rimpuilevaa vauvaa ja maidosta täyttyneillä rinnoilla pukattiin vaunuja umpihangessa eteenpäin. Tilanne helpottui, kun vauva alkoi istua ja näki vaunuista muutakin kuin puunlatvat ja vaunun katon. Toki jos vauvasi on lähipäivinä kovin itkuinen muutenkin, kannattaa poissulkea sairauden mahdollisuus.
Sun teksteistä huokuu ihana ylitsevuotava rakkaus vauvaasi kohtaan. Älä ikinä kuvittelekaan olevasi huono äiti. Oot paras, jonka vauvasi voisi ikinä saada.
Toivottavasti tulevat päivät ovat parempia <3
niin, ehkä se imeminen helpotti sitä mahdollista hammaskipua. tuli samalla hankausta ja sit oon lukenut, että äidinmaito voi jotenkin ”puuduttaa”.
kyl ihminen on hullu: usein on lapsista ahistus ja hätä, silti kannan jo kolmatta. mun yks kaveri on tarkoituksella lapseton, koska sanoi ettei kestäisi sitä huolta.
Tämmöstä on lodullsita lukea, vaikka ei kivaa ookkaan. Joku muukin kokee samaa fyysistä pahaaoloa ja ajatuksia. Vauvan, etenkin oman itku on välillä tooosi rankkaa ja ärsyttävää kuunneltavaa. Etenkin jos ei ihan tiedä että missä mennään. Ihmisiä me äiditkin vaan ollaan. Ja hetken päästä se ärsytys, rohmadus ja kaikki on tiessään ja sitä vaan huokaillen ihailee omaa pientä täydellisitä lastaan.
Vai pystyy se äidinmaito moisiin ihmeisiin, hyvä tietää.
Hullu on joo. Mä oon miettinyt, miten tuun kestämään sitä huolta, kun Minime menee päiväkotiin. Tai kävelee yksin kouluun. Tai kun sillä on sydänsuruja. Ai kauhee, rupes rinnasta puristaan, kun vaan ajattelenkin. Hullu sitä ihminen on, kun tällaiseen itsensä laittaa. Jotkut vielä kolme kertaa! 🙂
Voih, se on niin riipivää se itku ja ihan kamala se tunne kun tajuaa ettei oikeasti tajua mistä on kysymys ja tuntee olevansa täysin kykenemätön olemaan sen pienen olennon äiti. Ja sitten sitä jälkikäteen rutistelee ja pyytelee anteeksi ja halii ja pusii ja kauhistelee miten vielä muutama tunti aiemmin olisi tehnyt mieli jättää se lapsi jonnekin puun alle huutamaan. Tuttua myös se kun juuri silloin on yksin. Aika hämärtää muistikuvia enkä enää muista oliko syksy vai kevät, mutta hain joskus pitsaa ja kaupasta jätskiä ja kyllä se auttaa 😉
Vaan niin ihania ja salaperäisiä nuo on <3
No nyt sä sait mut itkemään! 🙂 Kiitos tsempeistä. On lohdullista kuulla, että muutkin mutsit ovat välillä ihan pihalla ja neuvottomia omien lastensa kanssa.
Huomenna on toivottavasti parempi päivä. Toivottavasti, näistä kun ei ikinä tiedä. Ja huomenna on myös sopivasti neuvolalääkäri. Vaikka en korvatulehdukseen usko, saadaan siihenkin varmuus.
Mä olen ollut yllättynyt, miten rankkaa sitä oman lapsen itkua tosiaan on kestää. Tollasen itkukohtauksen jäljiltä, kestäköön se vain (onneksi) hetken, on väsyneenpi kuin minkään työpäivän.
Ja on se kummallista, miten seuraavassa hetkessä kaikki vitutus on poissa ja onni niin pakahduttavaa, että ällösöpyshälytykset pärähtävät päälle.
Tuttuja tunteita siis. Jotenkin lohdullista tietää, että en ole ainut äiti, jonka mieli ja tunteet viuhtovat ääripäästä toiseen vauva-arjen keskellä. Eikä Minime ole ainut lapsi, jonka äiti ei ihan tajua, mitä tapahtuu ja miksi.
Mua ihan hävettää, että joskus aikoina ennen mutsiladiaan eksymistä vähän huokailin kaupoissa ja ravintolaoissa karjuville lapsille. Kyllä ne niiden mutsit oli ihan tarpeeksi paniikissa ja hädässä ilman ulkopuolisen idiootin mulkoiluja.
Kun olin Ässän kanssa laitoksella, samassa huoneessa oli äiti joka sai kuudennen lapsensa. Ja hän sanoi, että on aina AIVAN pihalla lastenhoidollisissa asioissa, jokaisen vauvan kanssa.
Se on ihan totta, se itku väsyttää. Voin herätä yön tunnin välein, eikä se silti ole yhtä väsyttävää kuin illan kestäneen huudon kuuntelu.
Se voi olla hampaita, vatsanväänne, joku vaihe, alkava nuha, väärä kuun asento. Ihan mitä vain. Sehän se ärsyttääkin, kun se voi olla i-han mitä vaaaaan. Miksei näissä ole vikakoodinluku-mahdollisuutta?
Monet sanoo, että päivääkään ei vaihtais pois. Voi kyllä minä vaan vaihtaisin.
Muistan elävästi kun esikoiseni itki yötä päivää, melkein taukoamatta. En tiennyt mikä lasta vaivaa, eikä neuvolakaan osannut auttaa. Itku tosiaan uuvuttaa äidin aivan loppuun. Ei sitä itskua tarvitse olla kuin se ylimääräinen hetki kun ei tiedä mistä se johtuu 🙁
Vatsapurutko vaivaa? Sattuuko päähän? Kutittaako siitepöly liikaa nenään? Tai mitä tahansa…välttämättä ei tarvitse olla mitään, pelästynyt töyssyä tai ääntä.
Älä tunne huonoa omaatuntoa tosiaan. Minä menen ihan lukkoon jos vauvani itkee enkä tiedä missä on vika. Kaikkein raivostuttavinta on kun muut ihmiset sanovat, että kyllä maailmaan itkua mahtuu, anna lapsen itkeä. Se tunne kun riistää sydäntä niin siinä ei paljon auta että muutkin lapset itkevät!
Välillä nämä vaan itkee vaikka äiti ei tietäisikään syytä. Imetys ja kantoliina auttavat meillä yleensä. Imetyshän tosiaan auttaa kipuunkin, joten en tiedä raaskinko koskaan lopettaa imettämistä 🙂 Poika on nyt sis 12 kk.
Voi olla, eää nyt alkuaikojen tunnin välein heräilyt unohtaneena vain uhoan, mutta totta, huutoitkun kuuntelu vie voimat vielä kokonaisvaltaisemmin.
Viivakoodinlukumahdollisuutta odotellessa.
eää: että. imettäminen ja kirjoittaminen yhdellä kädellä kymmensormijärjestelmän sijaan ei oikein vieläkään onnistu.
Ai kauhee. Mä uskon, että kaikille annetaan oman jaksamisen mukaan, joten sun täytyy olla teräksinen nainen. En ikinä kestäisi ”edes” iltaisia koliikki-itkuja, saati jos meininki kestäisi yötäpäivää. Alkuajan vatsasta johtuneet tunteja kestäneet huudot pari kertaa viikossa olivat jo ihan äärirajoilla.
Mä en myöskään ymmärrä tätä vanhaa koulukuntaa, jonka mukaan lapsen pitää antaa itkeä. Vaikka musta välillä tuntuu, että Minime ei enää itsekään muista, mitä oikein itki, kyllä näin pienellä lapsella on aina joku syy itkuunsa, jotain se yrittää kertoa. Ei se sitä kiusallaan tee, vaikka siltäkin välillä tuntuu. Siksi on niin ahdistavaa, kun ei tiedä, mitä pitisi tehdä helpottaakseen lapsen oloa.
Imetys on melko varma kikka joo. Saas nähä, imetetänkö teini-ikäiseksi asti :DD Kantovehkeisiin rauhoittuu myöskin melko varmasti. Melkein kamalinta kuitenkin on, jos Minime saa yhtäkkisen itkukohtauksen kantoliinassa kaupungilla. Tietämättömät ihmiset katsovat kauhuissaan, että siinä tuo kamala äiti on umpisolmulla sitonut lapsen itseensä, ja nyt vauva kärsii ja huutaa. Tuskanhiki tuli ajatuksestakin.
Sympatiaa myös täältä. Ihanaa, kun joku kirjoittelee näitä blogeja niin saa käydä lukemassa vertaiskokemuksia. Mullakin on alta kuukauden ikäisen lapsen kanssa jatkuvasti sellainen olo, että äitiys on salaliitto. Etukäteen kyllä kerrottiin, että muksu syö myös öisin, mutta ei sitä että se voi syödä tunnin kerrallaan ja alkaa sen jälkeen vaatimaan seurustelua. Selittämättömät itkut on pahimpia, kun huuto sattuu korviin, muttet voi tehdä juuri mitään. (Auttaisivatkohan korvatulpat+vauva syliin?) Meillä oli viime yönä mahanpuruja ja on kurjaa, kun näkee mikä toista vaivaa, muttei voi oikein auttaa muuten kuin pitämällä sylissä ja heiluttelemalla jalkoja.
Joo, tuo kantoliina-ahdistuskin on kyllä tuttu tunne 🙂 Joutuu tosissaan vakuuttelemaan itselleen, ettei sillä oo väliä mitä muut ajattelee. Itse kun tietää ettei lapsi sitä liinassa oloa huuda. Mutta pitäisi muistaa, että ei olla yksin näiden tunteiden kanssa! Hyviä noista lapsista tulee ja ehkä mekin jossain vaiheessa opitaan hellittämään.
Oh, muistan niin sen ahdistuksen määrän kun et vaan ymmärrä mikä on vikana…*puistatus*. Olet ihana äiti, älä koskaan kyseenalaista sitä.
Jatta
Tiedätkö mamma mitä?
Kuin omaa viime kesäistä tunneskaalaani olisin lukenut (myönnetään että välillä edelleen raastava itku saa aikaan saman).
Meillä kyse oli milloin refluksista, milloin mistäkin.
Selittämätöntä kidutukselta kuulostavaa karjuntaa ja ei ole ihmekään että äiti reagoi.
Meidät on rakennettu niin, että reagoimme oman vauvan itkuun ( ja välillä toistenkin) vaikka läpi syvimmän unen ja se laukaisee tarpeen toimia.
Ja voi mikä voimattomuus iskee kun ei saa itkua lakkaamaan.
Mulla on otsassa varmaan pysyvä kuhmu siitä syystä, kun näinä voimattomina hetkinä kävin vaatehuoneessa iskemässä päätä seinään 😉
Tsemppiä supermamma! Sä olet terästä eikä noissa tunteissa ole mitään väärää. Hyvä niistä on puhua, oikeastaan välttämätöntä 🙂
Kuulostipa tutulle ja hyvin osasit kuvata just tota.. Kirjoitin juuri vähän aika sitten omaan blogiini ”Tähän on tultu” tekstin, missä iloitsin siitä kun tyttäreni on jo sen ikäinen että voin iskeä käteen rusina-askin tai pillimehun aina tuollaisen tilanteen tullen! Eli helpottanee kun ikä tulee. Tosin väsymyksen ja epätoivon puuskat tulevat sitten muista asioista. NIistä ei äiti varmaan pääse eroon ellei ole joku superäiti;)
Tämän perusteella sanon, että oot hyvä äiti. 🙂 Joskus sitä vaan itkettää, itse kutakin. Itku ja uni onneksi auttaa, kuten teilläkin!
Voimaa jatkoon. Niihin ensimmäisiin kävelyihin yksin ja sydänsuruihin. Niihin joiden huolia äiti kantaa ihan yhtälailla kuin lapsikin.
Kiitos mutsi! Kirjoitat hyvin ja asiaa.
Meillä on päivälleen saman ikäinen poika kuin teidän Minime, haikaranpesässä niin ikään maailmaan punnerrettu…
Tämä teksti, niin kuin moni muukin teksteistäsi, kolahti tänään. Puit sanoiksi minunkin fiilikset. Olen sinulle anonyymi mutta sinä olet minulle vertaistukea. Olen lukennut blogiasi jo pidempään ja nyt vasta uskaltauduin kommenttia jättämään. Arvostan ja kiitän. Ja voimia äitiyteen!
-Iikku
Olen lukenut blogiasi jo jonkun aikaa kertaakaan kommentoimatta, vaikka todella monet jutuistasi kolahtavat täysillä. Meillä on melkein samanikäiset pienokaiset ja useasti lukiessa tulee sellainen olo, että lukisi omia ajatuksiaan. Tämän postauksen kohdalta on pakko avautua. Itku tuli tätä lukiessa, niin tutulta tuntui ja kuulosti. Kiitos aidosta tekstistä. Tekisi mieli halata sua!
Myös mulla toisinaan kauheita morkkiksia siitä jos ei osaa lohduttaa tai helpottaa itkua ja etenkin siitä, että hermo menee epätoivossa ja juurikin niistä ajatuksista, joita ei koskaan voisi ääneen sanoa. Niistä seuraa helvetilliset – olen maailman huonoin äiti ja jos pikkuinen saisi valita niin se olisi valinnut paremman äidin – ajatukset ja morkkikset. Täälläkin ollaan joskus itketty epätoivoa, molemmat. On helpottavaa kuulla, että jotkut muutkin kokevat samoin. Näistä asioista ei ihan oikeasti puhuta tarpeeksi.
Virtuaalinen hali ihanalle ja aidoille äidille! Kyllä me hyvin vedetään, vaikka aina ei siltä tuntuisikaan.
Ihanaa että joku puhuu tällaisistakin asioista! Ja hei, sä teet jotain sellaista mihin en todellakaan itse usko kykeneväni millään tasolla. Kaikki propsit sulle, mun mielestä hoidit asian hienosti ja nostit vielä keskusteluakin! 🙂 – Hoppis
Tuntuu tutulta. Meillä oli samanlaista selittämätöntä kiukkua pari viikkoa sitten – silloin piti päästä nukkumaan päiväunet äidin käden päällä. Älyttömän pitkät päiväunet vielä.
Sekin tuntuu tutulta, että välillä pinna kiristyy ja kaikki tuntuu kauhealta – etenkin silloin kun on yksin. Olen välillä miettinytkin, miten jotenkin kieroa tämä ydinperhetouhu pohjimmiltaan on. Mummojen ja paappojen ja tätien ja setien ja serkkujen ja siskojen ja veljien pitäisi asua vartin matkan päässä, tai jotain – eihän se ole mitenkään luontevaa, että äiti tai edes äiti ja isä on yksin sekä vauvan että niiden satunnaisesti tuskaisen vaikeiden tunteidensa kanssa.
Laitoin mieheni just lukemaan sun blogia ja erityisesti tätä kirjoitusta. Olen yrittänyt kuvailla itkun aiheuttamaa hätää ja äidin valtaavaa paniikinomaista tunnetta useasti ja tämä kirjoitus myötäilee hyvin kyseisiä tuntemuksia. Meidän nyt 8 kk ikäinen poika alkoi pari kuukautta sitten saada toisinaan unentulon yhteydessä iltaisin vastaavanlaisia itkukohtauksia. Syliinnoston jälkeen itku vain kiihtyi hysteeriseksi ja kesti hetken aikaa. Uni tuli takaisin vain äidin tai isän kainalossa, joten tulkitsimme jonkinlaiseksi eroahdistukseksi…
Viime yönä heräsin siihen, että vauvapolo (4 kk) alkoi huutaa. Ja se ei IKINÄ huuda öisin, tuhista ähkii vaan nälkäänsä ja syö suunnilleen nukkuen. Jos en olisi eilen lukenut tätä kirjoitustasi ja näitä kommentteja, olisin hätääntynyt. Nyt ajattelin vain, että näitä hetkiä tulee kokeneemmillekin äideille, mitään hätää ei ole, kyllä tämä tästä. Ja niinhän se siitä, vauva söi ja itki vähän vielä ja rauhoittui sitten. Kaikki hyvin.
Kiitos taas viisaista jutuistasi!
t. Keltanokka
Kolahtipa teksti kovaa,täällä tippa linssissä tekstiä luvin.
Meidän neiti on vasta 1kk mutta teksti oli silti kuin itseltäni.Viime yönä meillä oli juuri valtava,yllättävä itkukohtaus joka ei meinannut loppua millään.Ei kelvannut tissi,ei auttanut mahahieronnat eikä kanniskelut.Vedettiin vaan itseään kaarelle ja äidin sydän särkyi pala palalta.Tuli epäonnistunut olo kun isä lopulta sai neidin rauhottumaan mutta onneksi sitten kelpasi äidin läheisyys ja tissikin viimein
Itku tuli täälläkin tätä lukiessa. Meillä vauva on vasta niin pieni, että 90% syy noille kamalille itkuille on nälkä. Vaikka just oltaisiin syöty. Mutta se on jotain niin kamalaa kun et tiedä mikä on pienellä hätänä. Meilläkin tänä aamuna huudettiin ja raivottiin, kunnes nenästä irtosi joku kamala räkäklimppi. Eli se taisi olla itkujen syy. Kristallipallolle olis tarvetta.
Mä olen oikeasti miettinyt, että pitäisikö testata korvatulpat ja vauva syliin -komboa. Silloin ehkä olisi helpompi pysyä rauhallisena, vaikka mysteeri-itkuinen vauva huutaa sylissä.
Mua vähän ketuttaa, miten paljon nykyään joudunkin itselleni hokemaan ”ei ole väliä, mitä muut ajattelee”. Ennen sillä ei ollutkaan, mutta jotenkin nää lapsiasiat on niin tulenarkoja.
Sori muistutuksesta 😀 Ja ite oot!
No se henkinen ja fyysinen kipu, mikä seuraa lapsen itkusta ja siitä, kun sitä ei saa loppumaan, onkin niin vahvaa, että siinä täytyy olla jotain alkukantaista. Munkin pitäis kattella täältä kotoa joku kohta, mihin olisi hyvä käydä päätään hakkaamassa.
Rusina-aika, jes! Mutta tottahan se on, aina kun pääsee jostain kaudesta ohi, tulee seuraava kummallisuuksineen.
Itku, uni ja lisäksi myös ruoka = maailmanrauha.
Yhtäaikaisten ponnistusten tulokset, mahtista! Minime syntyi raskausviikolla 34, joten ei saatu mennä Haikaranpesään. Mutta Kättärillä ensiparkaisunsa päästäneitä kuitenkin! Kiitos kauniista sanoista ja voimia äitiyteen myös sinne!
Virtuaalihali takas! Mä kun luulin, että kreisibailaajaelämän jäädessä menneisyyteen, morkkikset vähenisivät. Mutta ehei.
Joo, on huojentavaa nähdä, että keskustelua virisi – en siis ole yksin ajatusteni kanssa.
Käden päällä 😀 Näistä ei kyllä ikinä ota selvää.
Mulle iski ahidistus tästä ydinperhemeiningistä ollessani vanhempieni luona Pohjanmaalla parisen viikkoa sitten. Siellä se jotenkin iski, että meillä ei ikinä elämäntilanteiden ja asuinpaikkakuntien vuoksi voi olla sellaista meininkiä, jossa sukupolvet asuvat lähellä toisiaan, edes samassa kaupungissa tai kylässä. Että meidän pieni ydinperhe tässä vain on, ja sillä on pärjättävä. Mutta onneksi on samoille huudeille pesiytynyt sisko ja ystävät.
Jos Minime olisi 8 kuukautta eikä 4 kuukautta, mäkin sanoisin tämän olevan eroahdistusta. Kun jotenkin viime aikoina muutenkin vain syli on ollut paikka, jossa ollaan tyytyväisiä. Tsemppiä sinne!
Jos tämä mun tuskainen avautuminen sai aikaan sen, että teillä yöllinen itkukohtaus meni ohi rauhallisesti, ei voi muuta sanoa kuin hienoa. Syytä avautua jatkossakin.
Se on äärettömän kuluttavaa, kun yrittää kaikki kikat ja konstit, mutta silti itku jatkuu. Vaikka pienellä vauvalla on aina syynsä itkeä, musta silti välillä tuntuu, että ei ne itsekään enää muista, mitä alunperin itkivätkään.
Joo, kristallipallo ois kova. Kimppatilaus!
Kihosi melkein kyyneleet silmiin tätä lukiessa, kun palasi muistot mieleen vauva-ajasta. Meillä oli ekat kolme kuukautta koliikintapaista ja poika saattoi itkeä yhteen putkeen kolmekin tuntia. Silloin itki kyllä äitikin, välillä sitä ettei pystynyt auttamaan, välillä (aika usein) omaa väsymystä ja hermojen menemistä. Nyt poika on vuoden ja huudot on onneksi jo kaukana takanapäin, mutta oon tuntenut itseni maailman paskimmaksi äidiksi noin miljoona kertaa. Ennen vauvaa luulin että mulla on hyvät hermot mut nykysin ihan pikkujututkin saattaa nostattaa ihan suunnattoman raivon. Äitiys on maailman ihanin asia, mutta myös tähänastisen elämäni vaikein ja haastavin.
Ai kauhee, en ikinä kestäisi koliikkia, en ikinä! Sä oot supermutsi. Ja oot oikeasssa. Tää on ihanaa, mutta totta vie myös mun elämäni vaikein ja haastavin asia.
En ole aiemmin lukenut blogiasi, mutta rupesi hymyilyttämään kun luin tämän postauksen. Meidän päivä tänään (vauva vähän vajaa 8kk): vaunulenkille puistoon jossa alkaa aivan käsittämätön raivoaminen. Onneksi ollaan puistossa eikä kaupungilla ja neidin raivolla vähän vähemmän kuulijoita. Heijaan, hyssyttelen, avaan kuomua, suljen kuomua, näytän lintuja. Mikään ei auta, paitsi syli. Ollaan kaukana kotoa. Yritän soittaa pikkuneidin isälle joka on työmatkalla kolmatta päivää. En saa kiinni. Raivostun, itken (kuvaan myös vauvan raivoa kännykkäkameralla, ehkä mies tajuaa sitten miksi mua ärsyttää kun en saa sitä kiinni).. Lopulta ainoa keino on imettää puiston penkillä. Vauvalla ei mun laskujen mukaan pitäisi olla nälkä vielä pariin tuntiin. Imetystä seuraa rauhoittuminen ja lopulta tyydytään myös vaunukyytiin eikä neitiä tarvitse kantaa kotiin. Pikku unetkin otetaan matkalla. Äiti päättää että tänään syödään pakastepizzaa. Se olkoon palkkio kaiken tän paskan jaksamisesta. Kotiin tultua lapsi on kuin enkeli, syö kiltisti hyvällä ruokahalulla, leikkii nätisti ja on iloinen. Nukkumaanmenoaika on vielä edessä. Saa nähdä miten se menee, mutta aika huvittavaa lukea miten samanlaisia påiviä voi olla täysin toisilleen tuntemattomilla vauvoilla (ja äideillä).
Jari Sinkkoselta luin just äskettäin, että sellainen on hyvä äiti, joka EI TIEDÄ mitä vauva/lapsi ajattelee. 🙂 Se oli jotenkin hirveän hirveän vapauttava ajatus! Itsekin kun aina hyssyttelen lasta ja hoen samalla ”mitä nyt? mikä on? onko nälkä? sattuuko johonkin? mikä sulla on? ooksä väsynyt? voi kulta…” samalla olen ajatellut että munhan pitäisi TIETÄÄ mikä on, kun olen äiti, mutta ei, ei ole ajatustelukutaitoa tullut kylkiäisenä.
Pakko kommentoida, vaikken tiedä, seuraatko vanhojen kirjoitustesi kommenttiosastoa. Mutta. Siitä asti kun luin tämän jutun olen pelännyt, että vauva hermostuu sadan kilometrin päässä kotoa juurikin näillä Hertsikan pitkillä metsäteillä, kun kotiin pääsee vain kävelemällä. Ja nyt se tapahtui. Ja mä selvisin. Imetin vauvaa joulukuussa, metsässä. Hyvä minä!
Meilla oli tosi itkunen laps (toinen neljan sarjasta). Valilla teki mieli heivata koko tytto ikkunasta pihalle. Kolmas taas oli niin tyyni, etta luulin sita jotenkin vammautuneeks ja vein laakariin sen tahden kun ei parkunu. Terve se on ja naurattaa nyt jalkeenpain. Oli asiat hyvin tai huonosti, aitilla on huoli pikkuisistaan.
Tässä 3vk vanha poika sylissä luin tämän jutun ja kommentit ja tuntu että sata kiloa tippu harteilta. Oon miettiny että onko minussa joku vika kun en ensinnäkään kestä kunnella tämän itkua kauaa (siitä tulee ihan käsittämättömän huono vointi psyykkisesti ja fyysisesti) enkä usein tiedä että mikä tällä on hätänä ja mitä pitää tehdä. Siihen päälle vielä huono omatunto, joka tulee kun välillä miettii että voiko tämän vauvan palauttaa johonkin ku en selvästikkään osaa enkä jaksa.
Suurimmaksi osaksi menee hyvin. Mutta nuo hetket!!!!! Huh. Kukaan ei tuommosista ole etukäteen varottanu.
Mä olisin todella voinut kirjoittaa tuon edellisen kommentin. Vauvani on huomenna kolmeviikkoinen ja raskaudenjälkeisen masennuksen pelko on niin suuri, että rupesin etsimään netistä apua ahdistukseen, minkä itkut aiheuttaa. Vauva kun on ollut ensimmäiset päivät niin rauhallinen ja itkenytkin vähän, nyt vatsanväänteet saa äidinkin vatsan vääntymään, palan kurkkuun ja tuskallisen fiiliksen heräämään. Sun kirjoitus oli kaikessa ahdistavuudessaan lohduttava. Kiitos siitä…
Vanhan vanha teksti mutta kiitos silti. Mietin juuri, että tuikkaanko tuleen nuo pihalla olevat vaunut seuraavan kerran kun sieltä kuuluu rääkäsy. FYI: En tietenkään tuikkaa! Mutta se tunne. Ei ole kuulkaa lähellekään avuttomuutta, surua ja harmia. Sellaset tunteet on niitä, joita ne lattemammat silotellusti heittelee ilmoille muka kuvaamaan sitä raivoa, vitutusta, ärsytystä ja no raivoa! Mikä helvetti siinä on, että pitää koko ajan kitistä ja itkeä vaikka mikään ei ole hätänä? Uskomatonta! Itkuhälytin nappaa jokasen tuulen puuskan, ohi ajavan auton äänen, sen helvetin mustarastaan, joka käy aidalla kävelemässä ja joka kerta jähmetyn noihin ääniin, eikä nämä parin tunnin päikkärit anna hengähdystaukoa tästä minun 12 tunnin työpäivästä, jonka vedän soolona. 7 tuntia vielä nukkumaanmenoaikaan. Nuku vielä hetki, nuku. Äiti on niin kovin loppu…