Siitä on tänään kahdeksan vuotta, kun hän saapui maailmaan yllättäen, lähes kaksi kuukautta etuajassa. Nukkaisena, toisesta maailmasta tulleena, tummat silmät avaruuden laitamien salaisuuksia vetisinä peilaten. Sormet tapailivat hämmästyttävän tietoisina uuden elämän tahtia, kuin morsettaen jotakin niihin koodattua; etiäistä tulevaisuudesta ja geenien kuljettamaa viestiä menneestä.
2 kiloa ja 850 grammaa. Esikoiseni, ihmeeni. Silti niin sitkeänä ja tomera, paikkansa ottaen, varmistaen. Ole siinä ihan lähellä, ihan koko ajan, tarvitsen sinua.
Ja minä olin, yötä päivää. Tajusin, että oikeastaan yhtälailla minä tarvitsin häntä koko ajan, että hän voisi tehdä minusta äidin. Tipahdin keskelle tietämätöntä, sylissäni minusta tullut uusi elämä, vaikka vasta olin kunnolla sisäistänyt, että minussa tosiaan kasvaa joku. Se, että minusta tulisi äiti, oli vielä liikaa ymmärrettäväksi. Jarrutin tietämättäni vastaan ja rakensin normaaleista asioista pelkoja.
Hän muovasi minusta esiin alkukantaiset vaistot. Olin emo, jossa uloivat menneiden sukupolvien susiäidit. Erossa olo tuntui poltteena. Siellä, missä ennen oli meidät yhdistänyt istukka, oli kipuileva ja verta itkevä haava. Napanuora oli poikkaistu, mutta me olimme vielä yhtä.
Rakkaus – se hurja, voittamaton ja kaiken menneen muuttava – ryöpsähti vasta myöhemmin, kun pääkin ehti mukaan. Kun sairaala jäi taakse ja ehdimme tutustua.
Siteestä tuli voimakas, hän piti siitä huolen. Ei päästänyt minua silmistään, unessakin valppaana aistimaan ihokarvojemme kosketuksen häiveen. Ehkä hänen syntymän jäljiltä kostean sammaleisina aaltoilevissa hiuksissaan tosiaan asui äitimaan viisautta; ehkä ilman iho ihoa vasten elämistä, yhdessä kasvamista, minä en olisi koskaan antautunut olemaan äiti.
Onneksi pidit pintasi rakas, teit minusta äitisi, muovasit entisen minuuteni päälle kerroksia, joista nykyään itseni tunnistan.
Ihan kuin vasta eilen olisi syntynyt, tavataan sanoa omista lapsista puhuttaessa. Mutta ei.
Ajatus elämästä ennen lapsia tuntuu olevan ikuisuuden päässä, kolmen kokonaisen elämän. Yhden kahdeksanvuotisen, toisen viisivuotisen ja kolmannen, jossa minusta kasvoi se ihminen, joka nyt olen.
Onko siitä jo tosiaan 8v?! Muistan kun aloin lukea sun blogia, kun se oli ihan uusi! Ja näiden kahdeksan vuoden sisään on mahtunu paljon! Mm. vieressä tuhiseva 7kk ikäinen lapsi, joka lääkärien mukaan oli lähes mahdotonta saavuttaa! Silti luin sun blogia, varsinkin Minimen syntymän aikaan, haaveillen lapsesta ja nauttien sun kertomista kokemuksista! ❤️ Paljon onnea päivänsankarille!
Kyllä siitä tosiaan on kahdeksan vuotta; kokonainen elämä 🙂 Voi miten ihana kuulla, että olet pysynyt messissä noin pitkään ja että vuosien saatossa lapsitoiveesi on käynyt toteen <3 Mä luin tekstin ja kommentit tuoreeltaan päivänsankarille, kiitos siis onnitteluista, näin jälkikäteen!
Uskomattoman kauniisti kirjoitat esikoisesta <3
Onnea päivänsankarille!
Voi kiitos <3 Mä tuossa lapsille puhuinkin, luettuani heille tämän tekstin, että mulla on vähän huono omatunto, että kuopuksen synttärit eivät nosta tällaisia tunteellisia puuskia esiin. Mutta kun esikoinen oli se, joka teki minusta äidin, se joka käänsi maailman ja elämän ympäri. Kuopus syntyi sitten Hannelle, joka oli jo kasvanut äidiksi. Sen ansiosta kaikki oli jotenkin niin kummallisen mutkatonta ja ns. valmista.
Onnittelut 8-vuotiaalle! Todella kauniisti kirjoitettu teksti. Kumpa jokainen lapsi voisi syntyä noin odotettuna ja rakastettuna. Meidän perheen neljäs ”vauva” täyttää reilun viikon kuluttua myös 8 vuotta. Vaikka hän syntyi keskelle lapsiperhehärdelliä ja monet vauvanhoitorutiinit sujuivat meiltä vanhemmilta lähes automaattisesti, tunnistan kirjoituksessasi monia omista tunnoistani. Se suuri ihmetys, hämmennys, rakkaus ja kiitollisuus syntyvät uudelleen jokaisen vauvan myötä.
Tätä sinun blogiasi on tavattoman mukava lukea. Teksti on sujuvaa ja pidän tavastasi kuvailla asioita. En ole joka asiassa kanssasi samaa mieltä ja maailmankuvamme poikkeavat toisistaan välillä paljonkin, mutta se ei haittaa, koska kirjoituksissasi on lähes poikkeuksetta hyvin sovinnollinen sävy. Tahdot lähtökohtaisesti olla ystävällinen toisille ja arvostan sitä suuresti näinä aikoina, jolloin välillä suorastaan kilpaillaan siitä kuka sanoo ilkeimmin.
Hyvää uutta vuosikymmentä sinulle! Toivottavasti jatkat kirjoittamista meidän lukijoiden iloksi pitkään.
Voi kiitos, tosi ihana kommentti ja palaute. Tästä tuli hyvä mieli <3
Itselleni esikoisen ja kuopuksen syntymiset olivat kovin erilaisia kokemuksia. Kuopuksen kohdalla olin valmis (kuten myös hän, täysillä viikoilla syntyneenä) ja kaikki oli jotenkin tyyntä ja rauhallista. Ihan eri fiilis kuin sillä alkukantaisella susiäidillä esikoisen aikaan 😀
Aivan ihanasti kirjoitettu teksti ❤️
Voi kiitos, kiva kuulla!
Peepee kirjoitti niinkuin itsekin olisin voinut kirjoittaa.
Lisäksi ajattelen Hanne kanssasi samoin tuosta kun sanotaan, että juurihan hän oli vauva tai ihan kuin eilen olisi syntynyt. Ei todellakaan. Minusta jo ensimmäinen vuosi äitinä oli pitkä. Puhumattakaan ensimmäisestä kymmenestä vuodesta. Niin paljon on vuosiin mahtunut.
Voi kyllä, ensimmäinen vuosi olla pitkä! Siinä ajassa lapsi kehittyy niin paljon, siihen aikaan mahtuu niin paljon tapahtumia ja tunteita! Ja jestas, puhumattakaan tästä kahdeksasta vuodesta tai kymmenestä.
Kauniisti kirjoitettu.❤️
Paljon onnea 8-vuotiaalle!
Voi kiitos <3 Onnittelut on välitetty sankarille itselleen jo tuoreeltaan!
Onnea 8-vuotiaalle ja äidille! Hyvä päivä syntyä, 3-vuotias kuopukseni valitsi saman syntymäpäivän. Ja myös yli kuukauden etuajassa! Ja ehkä juuri siksi samaistun vahvasti tunteisiisi. Vaikka lapsi oli jo toinen, en ehtinyt vielä ”odottaa” häntä! En ehtinyt siirtyä töistä äitiyslomalle, saati tuskailemaan oloani. Pää ei ollut valmis, ennen kuin pitikin jo olla valmiina vauvaa varten ja samalla vauvakuplan sijaan joutuikin lastenosastolle huolissaan vauvasta ja pienen suuren esikoisen pärjäämisestä. Huh.
Kiitos teksteistäsi, meinaa monesti mennä roska silmään näissä lasten kasvuun liittyvissä kuvauksissasi!
Kiitos onnitteluista! <3 Ja voi että, voin vain kuvitella, minkälainen ennenaikojaan syntyneen vauvan kanssa alkutaipaleet ovat, kun mukana on vielä vanhempi lapsikin. Onneksi kaikki meni käsittääkseni hyvin niin siellä kuin meillä.
Upea teksti! En tiennytkään että hän on keskonen ❤️ Paljon onnea ja halauksia päivänsankarille!
Voi kiitos <3 Keskosuudesta ei itse asiassa ollut kyse, sillä painoraja (2500 g) ylittyi. Hän oli muutenkin hyvin sitkeä, ja säästyttiin monelta, mitä olisi voinut noilla viikoilla syntyneelle odottaa tulevaksi. Silti ennenaikaisuus toi mukanaan monenlaista huolta ja säätämistä. Niistä kaikista onneksi selvittiin.
Ahaa, no mutta varmasti oli kaikenlaista huolta! Onneksi se on takanapäin <3
Onnea 8v ja koko perheelle. Ihanasti kirjoitat tosiaan. Meidän esikoinen syntyi myös keskosena n 5,5v sitten… Niin osuvasti kirjoitat silmien avaruus katseesta… Me myös puhuimme mieheni kanssa kuinka pojan silmät ovat kuin avaruutta katsomassa… Joskus kuiskin pojalle, että mitä sinä näet? Näetkö vielä sinne mistä tulit? Ihan vedet kohoaa silmiin itselläni tuota aikaa muistellessa. Tuntuu,että se oli eilen ja samalla kuin valovuosi sitten. Oikein hyvää alkanutta vuotta teille. Tiina
Kiitos hurjasti <3 Ja joo, se ennenaikaisena syntyneen tummaa avaruutta peilaava katse on tosiaan pysäyttävä ja sykähdyttävä. Heijastus siitä viisaudesta, mitä vastasyntyneessä asuu.