Siitä on tänään kahdeksan vuotta, kun hän saapui maailmaan yllättäen, lähes kaksi kuukautta etuajassa. Nukkaisena, toisesta maailmasta tulleena, tummat silmät avaruuden laitamien salaisuuksia vetisinä peilaten. Sormet tapailivat hämmästyttävän tietoisina uuden elämän tahtia, kuin morsettaen jotakin niihin koodattua; etiäistä tulevaisuudesta ja geenien kuljettamaa viestiä menneestä.

2 kiloa ja 850 grammaa. Esikoiseni, ihmeeni. Silti niin sitkeänä ja tomera, paikkansa ottaen, varmistaen. Ole siinä ihan lähellä, ihan koko ajan, tarvitsen sinua.

Ja minä olin, yötä päivää. Tajusin, että oikeastaan yhtälailla minä tarvitsin häntä koko ajan, että hän voisi tehdä minusta äidin. Tipahdin keskelle tietämätöntä, sylissäni minusta tullut uusi elämä, vaikka vasta olin kunnolla sisäistänyt, että minussa tosiaan kasvaa joku. Se, että minusta tulisi äiti, oli vielä liikaa ymmärrettäväksi. Jarrutin tietämättäni vastaan ja rakensin normaaleista asioista pelkoja.

Hän muovasi minusta esiin alkukantaiset vaistot. Olin emo, jossa uloivat menneiden sukupolvien susiäidit. Erossa olo tuntui poltteena. Siellä, missä ennen oli meidät yhdistänyt istukka, oli kipuileva ja verta itkevä haava. Napanuora oli poikkaistu, mutta me olimme vielä yhtä.

Rakkaus – se hurja, voittamaton ja kaiken menneen muuttava – ryöpsähti vasta myöhemmin, kun pääkin ehti mukaan. Kun sairaala jäi taakse ja ehdimme tutustua.

Siteestä tuli voimakas, hän piti siitä huolen. Ei päästänyt minua silmistään, unessakin valppaana aistimaan ihokarvojemme kosketuksen häiveen. Ehkä hänen syntymän jäljiltä kostean sammaleisina aaltoilevissa hiuksissaan tosiaan asui äitimaan viisautta; ehkä ilman iho ihoa vasten elämistä, yhdessä kasvamista, minä en olisi koskaan antautunut olemaan äiti.

Onneksi pidit pintasi rakas, teit minusta äitisi, muovasit entisen minuuteni päälle kerroksia, joista nykyään itseni tunnistan.

Ihan kuin vasta eilen olisi syntynyt, tavataan sanoa omista lapsista puhuttaessa. Mutta ei.

Ajatus elämästä ennen lapsia tuntuu olevan ikuisuuden päässä, kolmen kokonaisen elämän. Yhden kahdeksanvuotisen, toisen viisivuotisen ja kolmannen, jossa minusta kasvoi se ihminen, joka nyt olen.

Jaa: