Pötsin keikkuessa raskausaikana suurimmillaan, mun yhtenä lemppariunelmointina oli pohtia, mitä kaikkea raskaana olevalta kiellettyä teenkään muksun pelmahdettua maailmaan.
Miten väärässä esikoistaan odottava äitiummikko voikaan olla.
Sitten kun mä en enää ole raskaana, mä niin syön kaikkea, mikä nyt on kiellettyä. Lapsi on saatu erilleen omasta verenkierrosta, joten vatsa kitalakea myöten täyteen sushia ja tuorejuustoa! Turha luulo. Neuvolassa lättäsivät imettävän mutsin käteen kielletyt ruoka-aineet -lapun, jossa raskaana olevilta kiellettyjen safkojen päälle pistettiin vielä kasa ylimääräisiä.
Eikä siinä vielä kaikki. Vaikka raskaana ollessani yritin altistaa tyypin rakastamaan valkosipulia, chiliä ja mausteita yhtä paljon kuin minä, pieleen meni. Minimen vatsa vetää solmuun näistä kaikista. Jos haluan syödä hyvillä mielin (ja nukkua seuraavan yön jotenkuten rauhassa), joudun vetelemään safkaa, jossa on makua yhtä paljon kuin vauvan soseissa. Jokainen vatsanväänne, pieru ja ummetuspäivä on sama kuin syyte siitä, että paska mutsi on taas syönyt lapsen kannalta paskaa ruokaa.
Paprikaa, sipulia, mausteita! Hyvähän sun on siinä syödä, oot vasta vain raskaana.
Sitten kun mä en enää ole raskaana, mä niin nautin taas ruuasta. Täähän nyt on tietenkin vitsi, kun ottaa huomioon edellisen. Toiveet olivat silti kovat. Kärsin alkuraskauden ajan hillittömästä pahoinvoinnista, joka sai painon putoamaan useita kiloja. Kun olo vihdoin helpotti, kohtu oli tunkenut vatsalaukun tieltään. On mielenkiintoinen tunne, kun on samaan aikaan hirvittävä nälkä, mutta samalla vatsa on niin täysi, ettei pysty enää syömään yhtään.
Nyt ajatellen sehän oli kätevää. Nyt on koko ajan hirveä nälkä, mutta ei ehdi syömään yhtään. No vähän liioittelin, mutta en minä aikaisemmin olisi hätäisesti kyhättyä voileipää ateriaksi kutsunut. Tai aterioinniksi sitä, että ravaa ympäri asuntoa lapsi sylissä ja eilisen jämät pöydänkulmalla. Luultavasti en enää edes osaisi syödä käyttäen kahta kättä, haarukalla ja veitsellä.
Kaksin käsin teekupista kiinni, kyllä raskaana olevan kelpaa!
Sitten kun mä en enää ole raskaana, tää omituinen mielihalu makeaan ja etenkin suklaaseen loppuu. Mä olin ennen epänainen, joka ei erityisemmin pitänyt suklaasta. Ihan ookoota se oli, mutta ei nyt sen arvoista, että sitä pitäisi vasiten kaupasta ostaa. Enemmänkin himoitsin kaikkea suolaista ja rasvaista.
Kunnes kusitikku näytti kahta viivaa. Kotimatkani varrella olevasta videovuokraamosta leijaili kesähelteillä huumaannuttavan äitelä irtokarkkien haju. Pakko pakko pakko saada! Etenkin suklaata, miten olen ennen tullut toimeen ilman sitä! Kotimatkalla vastaan pelmahti myös entisaikojen lempituoksuni, pitserian valkosipulinen hajupilvi. Nyt se sai minut voimaan pahoin. Kaikki suolainen ja rasvainen sai huonon olon tulvahtamaan vatsan seudulle. Se että olin raskaana oli hämmentävää, mutta tämä voitti sen outoudessaan yksi-nolla!
Olin varma, että kummallinen tilani palautuisi normaaliksi, kunhan vain saisin lapsen ulos hämmentämästä kroppaani. Voi kunpa näin olisikin. Saatan iltaisin paniikissa tyhjentää keittiön kaappeja vain löytääkseni edes yhden kuivahtaneen joulukonvehdin. Eikä siinä mitään. Vanha himoni kaikkeen suolaiseen ja rasvaiseen on kyllä tehnyt paluun.
Ihan hirvee nälkä! Just on muutettu lähiöön, eikä keittiön kaapit oo vielä järjestyksessä. Missä on mun suklaat?
Sitten kun mä en enää ole raskaana, mä niin heivaan trikoot kuuseen ja otan vaatekaappini taas haltuun. Voi kun olisin raskausaikana tajunnut nauttia siitä monipuolisesta asuvalikoimasta! Pötsini ei ehtinyt kasvaa niin massiiviseksi, etteikö muutamilla äitiyslegginseillä ja -sukkahousuilla olisi  omasta normivaatevarastosta löytynyt aina jotain päälle laitettavaa. Mutta valitettavasti edes garderobini salaisimmassa nurkassa ei ole kätkettynä releitä, joista tissit saisi tarjottimelle sekunnissa ja yhdellä kädellä.
Toki lähes paidan kuin paidan saa kiskottua helmasta ylös imettämistä varten, mutta mua ei huvita kuljeskella roikkuva mahanahka esillä edes omassa kodissani. Tissiluukullista trikoota, niistä on mutsin päivän asut rakennettu. Välillä voi yrittää laittaa edestä napitettavaa paitaa, mutta huomata puolituntia myöhemmin, että silkkiseen kankaaseen on ilmestynyt maitoläiskä. Tai puklua ja kuolaa. Tai ihan vaan paskaa.
Lisähaastetta tuo kantoliinailu. Kun eteen sitoo minikokoisen, mutta tehoissa kamiinan voittavan minipatterin, toivoisi asuvansa tropiikissa, jossa sekä mutsi että vauva voisivat painella menemään ilkosillaan. Sitä odotellessa joudun kuitenkin tyytymään trikooseen, jossa ei ole mitään ylimääräisiä hörsäkkeitä – ne kun olisivat vain epäkäytännöllisiä ja tiellä liinaa sidottaessa. Takeista ei voi käyttää kuin niitä muutamaa, joiden alle liinassa oleva muksu mahtuu. No ihan sama, tuskanhiki siitä kuitenkin tulee.
Minimelle paketillinen trikoota. Mutsi ei siihen kankaaseen koske enää ikinä raskauden jälkeen. Voi kumpa tietäisit.
Sitten kun mä en enää ole raskaana, mä niin vedän taas korkkarit jalkaan! Turvotus on jäänyt synnytyssaliin ja kumpparit eivät enää ole ainoat jalkaan mahtuvat kengät. Niin varmaan. Turvotus on jämähtänyt jalkoihin yhtä hanakasti kuin veneen alla asuvan Raipen naamaankin. Mä kuulun niihin, joille raskausvaivalotossa annettiin yhdellä kokonumerolla kasvavat jalat. Jostain olin saanut päähäni, että tilanne tasaantuu sitä myötä kuin vatsanseutukin, mutta ehei.
Kaivoin juuri ullakolta esiin kevätkenkiä, joista jouduin perkaamaan kirppiskasaan monet parit. Eivät mahdu jalkaan ei. Ja ne korkokengät. Jos ylipäätään niillä enää osaisin kävellä, käyttökerrat olisivat yhtä minimaaliset kuin mutsin riennot ilman vauvaa. Aikomuksenani ei ole olla se mutsi, joka vetää korkkareissa rähmälleen muksu kantoliinassa tai sylissä. Tennarimutsi siis jatkaa porhallustaan.
Tässä sitä tallustellaan pötsi pystyssä Tallinnassa. Pötsi lähti, tennaritallustus jäi.
Sitten kun mä en enää ole raskaana, mä niin meikkaan!Raskausaikana en meikannut kuin harvoihin juhliin, sillä en tahtonut ottaa riskiä meikkien sisältämien kemikaalien päätymisestä lapseeni. Siitäkin huolimatta, että käytän pääasiallisesti luonnonkosmetiikkaa enkä ole värjännyt enää vuosiin hiuksiani. Harmaaseen naamaan tottui, mutta odotin silti innolla, että synnytyksen jälkeen pääsisin taas näyttämään huolitellulta ihmiseltä.
Ei sitten tullut mieleen, että sama meininki jatkuu tietenkin imettäessäkin, kun Minime imee ravintonsa musta. Säilyttääkseni kosketuksen todellisuuteen, olen kuitenkin synnytyksen jälkeen meikannut useita kertoja viikossa. Supermutsipisteet menetetty. Kerran laitoin huulipunaakin, mutta tajusin homman olevan virhe vasta kun huomasin Minimen naaman olevan pinkkejä huulenjälkiä täynnä.
Punainen huulipuna rokrok! Kihlasormusta ei enää tarvitse kuljettaa kaulaketjussa, joten vähän se turvotus on luovuttanut.
Sitten kun mä en enää ole raskaana, mä niin suihkautan taas korvan taakse D & G:n The one -tuoksua! Kosmetiikkapussukkani ekosuuntaisuudesta huolimatta rakastan tuoksuja. Just niitä myrkkytuoksuja. En tahtonut riskeerata mahdollisia tulevaisuuden spermalähetyksiä, joten raskaana ollessani parfyymipullot pölyttyivät kaapissa.
Ja niin pölyttyvät edelleenkin. Vaikka myrkytän tietoisesti itseäni, en tahdo tehdä sitä Minimelle imetyksen kautta. Tyyppi ei taitaisi myöskään erityisesti tykkäillä maistella mutsin hajuvedellä marinoitua niskaa. Eipä se taitaisi hajusteettomilla pesuaineilla pestyissä kledjuissaan tykkäillä myöskään mutsin hyökkäävästä hajusta. Tyydyn siis tissihiki- ja puklumarinointiin.
Siis mitäh? Enkö saa käyttää parfyymia, vaikka tää pötsi tästä just lähteekin?
Sitten kun mä en enää ole raskaana, mä niin lähen taas hikirääkkijumppaan. Kun synnytysmaratonista on selvitty, ensimmäiset viikot menevät pohtiessa, pysyyköhän alapään tavara paikoillaan siirryttäessä sohvalta sänkyyn. Vatsalihakset ovat työntyneet kasvavan pötsin tieltä sivuun ja eksyneet niille teilleen. Ensimmäisellä kävelylenkillä huomaa kunnon romahtaneen muutaman viikon liikuntatauon jälkeen. Ylämäessä hengästyttää ja lenkkaritkin hiertävät limpuiksi jämähtäneissä jaloissa.
Itse kuulun siihen poikkeuksen tekevään joukkoon, joille liikunta toimii kuin mätkäys halosta takaraivoon. Sporttailu ei piristä vaan meiningin jälkeen väsyttää. Ihan saatanasti. Ei paljoa iltaliikunnan jälkeen huvita öisin nousta imettämään kahden tunnin välein. Onneksi se imettäminen sentään polttaa kaloreita.
Että hyvä, kun tuli treenattua istumalihaksia ja navan vetävyyttä jo raskausaikana.
Jaa: