Juhlimme Minimen hienoa nimeä, ihan sitä virallisissa papereissa lukevaa, viime lauantaina. Vaikka etunimi on ollut kaikkien tiedossa jo laitokselta lähtien ja loput kaksi pienoisen väännön jälkeen kuukauden päivät, halusimme silti pistää kemut pystyyn. Mikä mainio tekosyy saada lähimmät perheenjäsenet ja ystäviä samaan pieneen kaksioon samaan aikaan!
Kerroin jo aikaisemmassa postauksessa nimiäisistä, ja muutama lukija kertoi pohtivansa, miten järjestelyt onnistuvat, kun vieraissa on vanhoillisia, jotka odottavat ristiäisiä. Harmikseni myös meillä etukäteisvitutusta aiheuttivat jupinat vainnimiäisistä. ”Mitäs me nyt sitten sinne, ollaanhan me vauva jo nähty.”
En nyt ala jeesustelemaan asiasta sen enempää, mutta ylipäätään risitäisistä tämän verran: jos on kristitty henkeen ja vereen, mikäs siinä sitten, mutta tapakasteen muksuilleen ottavat voisivat miettiä söpöä valkoista kastemekkoa pidemmälle kasteen merkitystä. Ainakin Hesarin kastetut-ilmoitusten perusteella suurin osa vauvoista ”sai kasteessa nimen”. Kasteessa on kyse jostain ihan muusta, kyllä pikkutyyppi saa nimen ihan ilman pään kasteluakin.
Meillä uskotaan, että Minimen kaukaiset esi-isät ovat olleet evoluutioteorian mukaan apinoita (kattokaa ny, onhan se ihan selvää) eikä Aatami ja sen kylkiluu. Me ei haluta iskeä pienen vauvan otsaan kastinmerkkiä suuntaan tai toiseen, vaan Minime saa itse vanhempana tahtonsa mukaan kaveerata vaikka Jeesuksen, Buddhan, Allahin, Äiti maan tai ihan vaan tiedemiesten kanssa.
Näissäkin juhlissa oli pastori, mutta se ryökäle notkui mieluiten vain noutopöydän kulmilla.
Että kemut nousisivat alentavalta vain nimiäiset -osastolta arvoiselleen juhla-asteikolle, askartelin viralliset kutsut suunniteltujen tekstareiden ja puhelinsoittojen sijaan. Kutsuissa toivotimme ihmiset tervetulleeksi nimiäisiin ja liittämään Minime osaksi sukujamme ja ystäväpiirejämme. Samassa muistutimme kuitenkin, että kaapeista ei tarvitse kaivaa sitä fiineintä kolttua tai päheintä kravattia, sillä juhlimme rennossa merkeissä. Varoitimme myös jo etukäteen, että kahvit, teet ja limonadit tarjotaan eriparikupeista, tiskipöydällä vallitsee kaaos ja että jälkiruokalautaset ovat takuulla vielä viime hetkellä hukassa.
Jännittävää lisähaastetta juhlien järjestelyyn toi koko perheeseen viikkoa ennen juhlia iskenyt flunssa. Minime ja Lähiöjeppe onneksi säilyivät ilman kuumetta, mutta minä askartelin 38-asteen kuumepäissäni menu-listaa samalla kun niistin essun reunaan. Päivää ennen juhlia jouduimme kirjaimet RS otsissamme Minimen kanssa sairaalaan eristykseen.
Hätiin kutsuttiin siskoni Nonnis miehensä AV:n kanssa. Minä ja Minime siis köllöttelimme sairaalan nojatuolissa torkkuen ja lehtiä lueskellen sillä aikaa kun Lähiöjeppe ja kotiorjiksi velvoitetut väänsivät kakkupohjia ja jynssäsivät vessanpyttyä. Ei tietenkään mikään paha diili mulle. Ja olinhan mä sentään monen asian ehtinyt kokata valmiiksi pakkaseen.
Juhlan sankari pääsi kemupäivänä onneksi päivälomalle sairaalasta ja edustamaan omiin karkeloihinsa. Lenssusta huolimatta tyttö oli pähein ja nätein bileprinsessa koko universumissa, tiätty. Marikalta saatua tylliunelmaa vietiin hörselöstä sopivasti rockimpaan suuntaan Riikan ja Terhin antamalla niittirannekkeella. Se on muuten Minimen ensimmäinen oma koru, vielä vain liian iso ranteeseen. Meneehän se onneksi kintuissakin. Juhlapopoiksi minä hankin sankarille Converset.
Vaikka omassa lookissani huomio kiinnittyi niistämisestä hilseilevään nenääni, tuskanhikinäppylöihin ja sairaalalakanoiden kosteisiin hiuksiin muotoilemiin töyhtöihin, jotain mainittavaa habituksessani silti on. Mekkoni on nimittäin perintökamaa. Oma äitini piti sitä keväällä 1983 minun ristiäisissäni. Mä oon aika fiiliksissä tällaisista sukupolvien historiat yhteen sitovista jutuista. Ja etenkin fiiliksissä olen ylipäätään mekoista, joita naisella ei koskaan voi olla liikaa.
Äitini ja minä vuonna 1983.
Minä ja Minime vuonna 2012.
Juhlahumussa etukäteisvitutus ja illalla odottava sairaalapatja unohtuivat – vähänkö meillä on ihanat perheet ja ystävät ympärillämme! Pääohjelmanumerona juhlissa oli syöminen ja kadonneen istumapaikan metsästys. Meillä kun on vain muutama tuoli, mutta juhlijoita oli kolmisenkymmentä.
Lisäksi pidimme nimiäisvisan, jossa vaadittiin tarkkaa tietämystä esimerkiksi nimenvalinnan takana olevista pohdinnoista, yösyötöistä ja kakkakoostumuksista. Ja jos ei näitä vielä tiennyt, vastauksia läpikäydessä valistettiin juhlakansaa vaikka puolipakolla. Ketä nyt ei kiinnostaisi, mitä Minimen mahassa tapahtuu sen jälkeen, kun imettävä äiti vetäisee pitsan valkosipulilla!
Kutsukorteissa pyysimme ihmisiä muistamaan Minimetä jollakin muistolla, jota päivänsankari voi tallenteiden kautta vaalia myöhemmin ja josta me muut pystyimme nauttia saman tien: laulu, puhe, runo, satu, leikki, tanssi tai vaikka jonglööraus. Saimme esimerkiksi nauttia Lähiöjepen Satu-siskon ja hänen poikiensa laulu- ja soitinesityksestä (helistimelläkin on hyvä heiluttaa tahtia). Se onnistui hienosti Skypen kautta, sillä lapsiperheessä on meininkiä ilman muksujen tuliaisina kotiin tuomaa rs-virustakin.
Kuulimme myös useamman itse taiteillun runon, jotka saivat herkistymään ja nauramaan.  Minimen Birgit-mummu muisti pojantytärtään laululla.
Ellalta ja Kalleltasaimme koko perheelle tarkoitetun taikapussin. Siellä oli lappusille kirjoitettuna asioita, joita he toivovat Minimelle. Lisäksi pussista löytyi kuponkeja, joilla luvataan tarjota Lähiöjepelle yhdet paikallisessa, tehdä Lähiömutsille seuraa skumpalle, kirppiskierrokselle tai pitkälle lenkille (reklamoin ja sain luvan käyttää yhden sijasta nämä kaikki vaihtoehdot), hemmotella Minimetä sillä aikaa kun vanhemmat saavat tehdä kaksistaan mitä lystää, ja yksi kuponki oikeuttaa kolmen ruokalajin illalliseen ystäviemme luona (tän mä olen käyttänyt kyllä jo monta kertaa etukäteen, röyh ja kiitos).
Järjestelyyn tulleiden mutkien takia meinasimme melkein unohtaa kertoa muille vieraille, että keittiöorjiksi unohtuneet siskoni ja miehensä olivat tiskikoneentäyttäjiä tärkeämmässäkin rooleissa. He kun olivat suostuneet toimimaan Minimen haltijakummeina, kummituksina – mitä näitä nimityksiä nyt on – eli ihan viralliseksi askartelemaa todistustani myöten lupautuneet auttamaan Minimen kasvatuksessa eettisesti vastuuntuntoiseksi ihmiseksi.

Haltijakummit muistivat Minimetä ihanalla kummilahjalla, jossa on ripaus perinteistä kummilahjaa kauniissa ja tyylikkäässä paketissa. Iittalan isossa Vitriini-rasiassa arvoiselleen paikalle pääsevät Minimen korut ja muut aarteet tai vaikka se ensimmäinen hammas ja hiustupsu. Rasian yhteen reunaan on kaiverrettu Minimen koko nimi ja syntymäaika.

Juhlien jälkeen vaihdoimme Minimen kanssa verskat jalkaan ja otimme taksin takaisin Lastenklinikalle. Vaikka sairaalan muovipatja sai olon nihkeäksi, olo oli onnellinen. On upeata, että voimme kasvattaa Minimen kaikkein rakkaiden tukemana. Ja Minime on onnentyttö, että hänellä on heidät elämässään!

 

 

Jaa