Takana on nyt kuukauden verran öitä, joina nuorimmaisemme nukkuu omassa sängyssään perheemme yhteisessä makuuhuoneessa. Meillä nukutaan nyt paremmin kuin aikoihin. Ei hyvin, mutta paremmin. Silti oma väsymykseni on sitä luokkaa, että välillä täytyy pidellä rinnasta kiinni, ettei väsyhepuloiva sydämeni pomppaa paikoiltaan.

Kuukauden aikana makuuhuoneemme öissä tapahtunutta: parin ensimmäisen viikon aikana sekopäisiksi luisuneet yöt rauhoittuivat, ja lapsi heräsi parhaimmillaan vain pari kertaa yössä. Imetin, kun silittelyt eivät auttaneet, ja imetyskerrat tipahtivat lukemattomista tankkauksista kertaan tai kahteen yössä. Jossain vaiheessa mies keksi antaa lapselle nokkamukista vettä siinä vaiheessa, kun itku alkoi vaatia maitobaarin välitöntä aukeamista. Se toimi.

Nyt olen ollut imettämättä öisin yli viikon ajan. Tai no, parina yönä olen maitohuikat antanut, kun mies on ollut yöt töissä. En vain kestä toisen pyytävää itkua, ja totta puhuen olen välillä väsymyksessäni halunnut vain päästä helpommalla. Ollaankin tehty juuri päinvastoin kuin taannoin jututtamani unikouluttaja neuvoo. Yöt on taivallettu läpi kuten sillä hetkellä parhaalta tuntuu, ilman päättäväistä logiikkaa.

Tällä hetkellä ollaan siis tilanteessa, jossa lapsi saattaa herätä yössä vain kerran, ja silloinkin nukahtaa lyhyen silittelyn jälkeen uudestaan. Ja sitten välissä on sellaisia öitä kuten tällä viikolla, kun lapsi heräsi kolmen jälkeen itkemään lohduttomasti puolentunnin välein, ja lohduttamiseen meni aina toinen puolituntia. Kun ennen vauvan kanssa valvoin minä, nyt valvotaan yhteisöllisesti koko perhe. Mies, joka hoitaa yöitkut, minä joka hätkähdän tottumuksesta jokaiseen ynähdykseen ja onneksemme erittäin hyväksi nukkujaksi osoittautunut esikoinen, jolla kuitenkin hänelläkin on melurajansa.

Parasta muuttuneissa öissä on se, että nykyään kuopuksen ensimmäinen unipätkä saattaa kestää jopa kuusi tuntia. Jos siis olen ajoissa pää tyynyssä itsekin, saatan saada neljän tunnin keskeytyksettömät unet. Sellaisen jälkeen on yhtä pömistynyt olo kuin olisi vetänyt unihiekkaa nenään. Vähemmän mielekkäitä taas ovat aamut, jotka ovat aikaistuneet. Perheemme nuorimmainen herää kiukkuisena ennen kuutta, eikä imetystorkkunappi välttämättä enää toimi sen jälkeen. Esikoisen unet jäävät liian lyhyiksi.

Illat ovat kuin kiduttajan harrastamaa arvaa kummasta kädestä -leikkiä. Toisessa kädessä ovat illat, joina kuopus itse vetäisee peiton korvilleen ja silmät painuvat kiinni jo iltalaulujen aikana. Ja sitten ilman minkäänlaista logiikkaa kohdalle osuvat ne illat, kun lopulta pääsen livahtaman makuuhuoneesta reilusti yli kymmenen jälkeen todetakseni, miten kuolemalta oma väsymykseni nukutustaistelun jäljiltä tuntuu.

Että juu, meillä nukutaan, tavallaan. Ehkä. Melkein. Ja samalla tuntuu, että koko elämä on alkanut pyöriä unen ympärillä. Väsyttää niin paljon, että siihen tuntuu sairastuvan. Mikään unimäärä ei riitä, ja samalla unesta on tullut valuuttaa, jolla ostan muita elämän osa-alueita. Tahdotko nukkua neljä tuntia putkeen, mutta ahdistua tekemättömistä töistä? Tahdotko saada rästissä olevia töitä tehtyä unen hinnalla, ja lisäksi maksaa siitä tahmaisilla ja epätoivoisilla päivillä?

Välillä tekisi mieleni painua hotelliin ja laittaa huonevarauksen piikki auki määrittelemättömäksi ajaksi. Nukun niin monta vuorokautta kuin nukun. Herään sitten, kun ei enää tunnu, että a.) haluan vain nukkua ja b.) kaikki on paskaa.

En tiedä, saisinko syyttää tästä yhtäkkiä lamaannuttavalle tasolle nousseesta väsymyksestä ja yleisestä depistelystä hormoneja, noita käteviä joka paikan syyllisiä vaivaan kuin vaivaan. Mikäli olen oikein ymmärtänyt (luotettavia lähteitä en nyt äkkiseltään löytänyt), juurikin yöimetyksen kehoon erittämät hormonit ovat tymäkkää tavaraa. Sellaista, joka saa pään pehmeäksi ja kropan jaksamaan, vaikka uni tulee vauvan kanssa pätkissä. Ja nyt kropalla ja mielelläni on selvästi vaikeuksia hormonivieroitusoireiden kanssa.

Kun yöimetys kuukausi sitten alkoi vähentyä, fiilikseni oli kuin koska tahansa päälle räjähtäisivät megalomaaniset menkat. Skitsoilua, lyhyttä pinnaa, draamaa, epätoivoa ja sitä rataa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että kehoni hormonitasapaino on heitetty tehosekoittimeen, jonka kansi on unohtunut laittaa paikoilleen. Mielialani, jaksamiseni, pinnani ja hyvinvointini on roiskunut pitkin seiniä. Ja just nyt siitä aiheutunutta sotkua ei jaksa edes siivota, vaan mieluummin vain kiroilen ja vollotan vieressä tapahtunutta.

Odotan miehen hoitovapaata enemmän kuin ehjiä yöunia. Jälkimmäisiä ei välttämättä tule edes lasten kouluikään mennessä, mutta ensimmäisen ansiosta mä jaksan elää sen kanssa. Ja toivottavasti tuossa kuukauden päästä myös tämä hormonismoothie on irvistellen nieleskelty, mieli on taas tasapainossa ja tunnistan ajatuksistani itseni.

Jaa: