Ajattelin ihan samalla tavalla esikoista odottaessani ja se toimi hienosti! Anoppi totesi huvittuneena, että jos synnyttämistä voi oppia kirjoista, olen siinä varmasti loistava. Tieto ei todellakaan lisännyt tuskaa vaan halusin tajuta, mistä synnytyssalissa puhutaan, vaikka tapahtuisi jotain odottamatonta.

Kivunlievityksessäkin olin kanssasi samoilla linjoilla. No, meille kävi sitten niin, että ensimmäinen synnärireissu loppui lyhyeen, kun edistystä ei kuulemma tapahtunut. Tunteja myöhemmin matkalla takaisin sairaalaan ajattelin, että hittoon epiduraalit ja puudutus suoraan aivoihin, kiitos!

Oltiinkin niin pitkällä, että puudutus jäi haaveeksi. Ilokaasumaski oli rakkain ystäväni, hänestä en olisi ponnistusta varten halunnut luopua. Koko homma tuntui ihan hirveältä, mutta fiilikset eivät silti olleet missään vaiheessa epätoivoiset. Päinvastoin, olin sisukas ja voimaantunut, jälkeenpäin toki aika järkyttynyt.

Yllätyksiä tuli – oma epiduraalitakinkääntöni niistä ensimmäisenä. Ehkä siksi oli helpompi suhtautua seuraaviin, minusta riippumattomiin muutoksiin suunnitelmissa. Supistukset kaikkosivat jakkaralla ja jouduin sydänäänien notkahdettua selälleni sänkyyn, jolloin minut myös kytkettiin ei-toivottuun oksitosiinitippaan. Ponnistuksen jatkuessa alkoi tulla jo kiire, joten pieni episiotomiakin tehtiin. Ei se mitään.

Toisen suunnittelin synnyttäväni samalla reseptillä, mutta suuremmalla itsevarmuudella. Synnytys alkoikin 7 viikkoa etuajassa ja synnytystä hidastaakseni jouduin kärvistelemään paikallani sängyssä. Painoeroa esikoiseen oli miltei kilo, ihan yhtä kamalalta tuntui.

Eka syntyi Haikaranpesässä, toinen Naistenklinikalla ja häntä hoidettiin Lastenklinikalla ja Kättärillä kolmisen viikkoa. Henkilökunta oli joka puolella ihanaa ja hoito laadukasta. Erityisesti Kättärin kätilöillä ja sairaanhoitajilla on paikka sydämessäni aina.

Apuvälinevinkkinä jumppapallo – sen päällä on mukava pomppia tai roikkua lantiota keinutellen. Me ostimme sellaisen matkalla kotiin sairaalasta silloin, kun muut eivät uskoneet, että vauvani syntyy, vaikka minä kyllä tiesin.

Tsemppiä naapurilähiön mutsilta!

Ehdotan, että ihan ensi töiksesi laitat Lähiöjepen käsiraudoilla kiinni vaikkapa sängynpäätyyn. Sitten annat hänelle sopivin väliajoin ilokaasutujauksia ja rauhoittelet häntä silittelemällä päätä. Entisaikojen luolamiehetkin olivat raakoja metsästäjiä, mutta oman vaimon veren näkeminen sai heidät lähtemään peloissaan lipettiin.

Tsemppiä vaan! Kunhan muistat olla masentumatta, jos kaikki ei menekään noin – tärkeintä on terve vauva ja äiti.

Itse kuvittelin, etten ehkä halua epiduraalia, mutta käynnistetty synnytys – jossa mukelon sydänääniä monitoroitiin koko ajan, mutsinsa liikkumavapautta rajoittaen – johtivat siihen, että jo kuuden tunnin jälkeen puudutus tuntui parhaalta idealta ikinä. Ja olikin, sain hetken levättyä. Lepo tuli tarpeeseen, ja toukka autettiin silti ulos imukupin ja episiotomian avulla (ei sillä jaksamisen kanssa ollut tosin mitään tekemistä). Vauva lähti siitä sitten S
suoraan Lastenklinikan teholle – olikin kiva, että oltiin Naikkarilla.

Mutta hyvä siitä silti tuli ja niin tuli mustakin, ja imetyskin käynnistyi mainiosti. Ja jälkikäteen olin vain onnellinen pätevistä kätilöistä ja lekureista.

Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta 🙂

Mulla oli aika samanlainen. Ei toteutunut.
Et ehkä voisit vielä hankkia selllaisen kirjan, jossa kerrotaan kuinka pettymys kestetään, kun plan a, b ja c kusevat. Mulle ainakin oli aika raskasta myöntää, etten olisi saanut lasta itse ulos.

Perhehuone on muuten parhautta 🙂 Meillä meni viikko perhehuoneessa, kun mutsi oli vähän riekaleina, ja uskon vakaasti et tuon kolmisin vietetyn viikon ansiosta olemme onnistuneet aika hyvin tasa-arvoisessa vanhemmuudessa.

Ihanaa loppuraskautta!

Suvi

Minulle neuvottiin, että pysy mahdollisimman kauan liikkessä. Se vain oli kaikista pahimmalta tuntuva vaihtoehto, joten olin lähinnä sängyllä. Kontallaan oleminen oli pitemmän päälle yllättävän raskasta jaloille, joten välillä piti kääntyä kyljelleen tai selälleen.

Mua ei olis voinu vähempää kiinnostaa musiikki, joten ei haitannut vaikken ollut sellaista mukaan varannut. Sen sijaan miehellä oli kirja, jota lukemalla mies pystyi vähän rauhoittumaan suvantovaiheiden aikana 🙂 Se myös harhautti miehen niin, ettei tsempannu rasittavasti: kerran piti sanoa että kulta pidä vain kädestä kiinni, älä puhu mitään 😀 (yllättävän rakentavasti onnistuin ilmaisemaan asian, olen siitä ylpeä)

Piikkikammoisena ajattelin, että epiduraalia en ole vailla ensimmäisenä saliin saapuessani. En ollutkaan, mutta siinä vaiheessa kun salissa oltiin kuudetta tuntia ja ilokaasumaski oli turha kapistus (ei muuten mennyt pää ollenkaan sekaisin – onneksi) ja tajunnan rajamailta kuulin kun mies sanoi kätilölle että nyt sattuu tosi paljon, kätilö ehdotti epiduraalia. Sanoin kyllä. Ei muuten hidastanut piikkikammo yhtään, vaikka olen lukuisia kertoja pyörtynyt esim. hemoglobiinia otettaessa. Oksitosiiniakin jouduttiin vähän antamaan vauhditukseen.

Eräs vanhempi kolme lasta synnyttänyt nainen sanoi, että on vähän voimien tuhlausta huutaa synnytyksessä kauheasti, kun sen saman voiman voisi käyttää ponnistamiseen. Ihmiset kokevat varmasti kipua eri tavoin, ja ilmaisevat sitä eri tavoin. Itse en huutanut ollenkaan, pakersin vain keskittyneenä ja yritin muistaa ylipäänsä hengittää.

Terve vauva syntyi, enkä tarvinnut yhtään tikkiä.

Kun raskausaikana eräässä naisseurueessa muut kertoivat synnytys(kauhu)kokemuksiaan, joku sanoi että nyt varmaan kuuntelet aivan kauhulla että tuollaistakin voi tapahtua. Sanoin vain, että ei se kaikki voi yhdelle ihmiselle tapahtua. Pidin sitä lohduttavana ajatuksena. Kamalia voi tapahtua tai olla tapahtumatta, mutta kaikki kauhutarinat eivät vain voi tapahtua yhtä aikaa.

Ja kyllä: naisesta löytyy aika tavalla voimaa.

Minä ajattelin synnyttää kaikkien mahdollisten troppien avulla, mutta toisin kävi. VAuva päätti tulla maailmaan niinvauhdilla, että hyvä kun saliin asti ehdittiin. Selvisin hengissä, eikä tuloskaan ollut hullumpi. 🙂

Itselläni on kovat toiveet synnytyslaulun helpottavasta voimasta supistuksia vastaanottaessa. Kannattaa perehtyä asiaan! En vielä omakohtaisesti voi sanoa auttaako, kun vasta maaliskuussa ”pääsen” testaamaan, mutta olen kuullut pelkkää hyvää.

Haikaranpesässä oli parasta perhehuone ja oma rauha mutta kuitenkin apu lähellä. Ihmettelin kyllä silloin jo kätilökeskustelussa kun kysyttiin, että minkälaisen synnytyksen haluan kokea. Sanoin vain, että itse säilyn hengissä ja samoin vauva. Ajatus hätäsektiosta kyllä kammotti. Aguarakkulat toimivat minulla lähinnä ajanvietteenä mutta kipua eivät vieneet minnekään. Olipahan jotain tekemistä. Ilokaasusta kipu ei myöskään lähtenyt vaan tuli perskänninen olo. Epiduraali ei myöskään vienyt kipua eli en sitten tiedä oliko ajoitus väärä. Jakkaralla ponnistin sitten sellaisen 57 minuuttia.

Kannattaa varautua siihen, että olette aika kaksistaan siellä salissa, jos osastolla on kovin täyttä. Kätilöt käyvät kääntymässä eli jos jotain tarvitsee tai haluaa niin pitää ponnekkaasti muistaa ilmoitttaa. Kaikista tärkeintä on olla armollinen itsellesi.

Olen samaa mieltä kuin Liina tuolla aikaisemmin eli tärkeintä on terve vauva ja äiti. Itselläni oli myös samanlaisia toiveita synnytyksen suhteen kuin sulla. Oltiin menossa Haikaranpesään ja käyty valmennukset ja synnytyslauluharjoitukset Kättärillä. Synnytyssuunnitelma oli lyhyt, koska ajattelin että en halua suunnitella sitä liian tarkkaan. Haikaranpesän kätilö kertoi kauhuissaan kuinka joskus sinne tulee synnyttäjiä 5 sivuinen käsikirjoitus kourassa jossa on jopa laadittu mitä kätiö voi sanoa tulevalle äidille.

Synnytyksestä ei tosiaan tiedä miten se etenee. Ehkä voi hieman arvella tulevaa jos tietää miten esim. oman äidin tai sisaren synnytys on edennyt..voi olla että oma synnytys voi olla samankaltainen (esim. pitkä tai nopea) tai sitten ei.

Itselläni ainakin taisi olla noi perintötekijät messissä synnytykessä sillä sen verran pitkäksi se venyi. Äitini oli synnyttänyt mua kaksi vuorokautta ja siskoni kaikki kolme synnytystä ovat olleet tooooodella pitkiä.

Niin, Haikaranpesään ei päästy, koska vauva päätti tulla maailmaan vasta 15 päivää yli lasketun ajan. Eli synnytys käynnistettiin, ensi mekaanisesti ja sitten mut laitettiinkin kaikenmaailman piuhoihin kiinni ja oksitosiinitippaa tuli lopulta niin että se oli täysillä. Olin kättärillä 38 tuntia (joista 30 synnytyshuoneessa) ennen kuin vauva saatiin savustettua ulos. tai oikeastaan se meni siis vituiksi kuten sanoit ja vauva syntyi kiireellisellä sektiolla.

Supistuksia tuli koko tuon 30 tunnin aikana ja aika rajuina. Kroppani ei vaan jotenkin toiminut ja aukesin vain 5 cm. Mulla oli koko ajan käytössä vuokraamani TENS ja se oli huippuhyvä! Pärjäsin suppareiden kanssa vuorokauden pelkästään sähköiskujen avulla, sitten kivut menivätkin aivan mahdottomiksi ja otin epiduraalin. Tässä vaiheessa se oli helpotus ja pystyin lepäämään. Olin ajatellut että epiduraalin aikana rentoudun ja kohdunkaula avautuu (kuten siskollani oli käynyt). Mulla kävikin sitten toisin eli synnytys pysähtyi. Sitten olikin jo tulehdusarvot niin korkealla (lapsiveden menosta jo yli vuorokausi) joten lääkäri teki päätöksen sektiosta. Itkin kun sain kuulla tämän. Olin niin asennoitunut synnyttämään lapseni alakautta ja omilla lihaksilla ulos maailmaan. Onneksi lapsella oli kuitenkin kaikki hyvin ja ihana pieni poika syntyi terveenä maailmaan!

Melkein heti sektion jälkeen haaveilin siitä, että olisin pian taas synnyttämässä uutta vauvaa. Luulen, että se johtui juuri siitä, että olisin halunnut ns. korjata synnytyskokemukseni ja saada synnyttää alakautta hieman luonnonmukaisemmin. Ehkä vielä joskus pystyn siihen 🙂 Kelasin synnytystä tosi kauan (niinkuin varmasti jokainen) ja olen nyt onnellinen että kaikki meni hyvin ja vauva syntyi terveenä maailmaan. Jos sektiota ei olisi tehty olisi lapseni voinut vammautua hapenpuutteesta.

Sektiossa menettää varmasti jotain mitä alakautta synnyttäneet kokevat. Esim. se, etten saanut lastani heti syliini kuin minuutiksi, oli jälkikäteen ajateltuna surullista. Makasin heräämössä ihan tokkurassa, ja muistan, että vauva oli ajatuksissa jossain taka-alalla, kun keskityin vaan kipuihin ja janoon.

Tsemppiä sulle ja muista syntymätavalla ei ole kuitenkaan loppujen lopuksi mitään väliä, tärkeintä että sinä ja vauva voitte koitoksen jälkeen hyvin!

Mun etukäteisajatukset kuulosti tosi samoilta kuin sun, ja tosi hyvin synnytys sitten menikin. Itsekin sain törmätä etukäteen näihin ”kuules tyttö”-asenteisiin, mutta en kokenut synnytyskipua missään vaiheessa hirvittäväksi. Juuri ennen epiduraalia tuli tosi kovia supistuksia, mutta niissäkin oli pahinta se, että tulivat niin päällekkäin ilman taukoa, ei se itse kipu. Ja mullakin epiduraali vei kivun terän pois, mutta ei ponnistustarvetta (tai ponnistusrefleksiä).

Minusta ei olisi kokemaan, että ihansama miten synnytys meni, kunhan lapsi on kunnossa. Halusin itsekin olla kunnossa!!

Ja kiitos blogista. Tykkään sun käyttämästä kielestä ja sun ajatuksista muutenkin.

Ihana kuulla, että synnytys meni sullakin hyvin. Nyt sitä vasta tajuaa, miten suuri merkitys onnistuneella synnytyskokemuksella on. Mä luulen, että ainkain mulla paska ja hirvittävä kokemus olisi myös vaikeuttanut kiinnittymmistä vauvaan. Että joo todellakin, pitää pyrkiä siihen, että mutsinkin on pukerruksen jälkeen kunnossa.

Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

Pitää sanoa, että kun synnytti ekaa kertaa (ja tokaa en haluaisi!), niin ei ollut kyllä synnytyksen suhteen mitään pelkoja. Ajattelin vaan, että kaikki menee hyvin. Ja kaikkihan siis meni hyvin ja olisin mielelläni lähtenyt vaikka heti samana päivänä kotiin, mutta kyllä minua jäi se karmea supistustuska kummittelemaan takaraivoon, että ”ei enää koskaan”, mutta saapa nähä. Neiti 9kk ja ei tee mieli toista, vaikka ihanin ja rakkain onkin.
-Minna

Tämä postaus sai minut muistelemaan omaa synnytystäni. Minullekin tuo selällään oleminen oli ihan vihoviiminen juttu. Paljoa en itse synnytyksestä muista, sillä olin aika horteessa, mutta sen muistan kun pahimpien supistusten aikaan kätilö yhtäkkiä päätti että lapsi ei nyt tule tässä asennossa ja väkisin käänsi minut selälleen kun itse en kivultani kyennyt liikkumaan (enkä halunnut). Lopulta lapsi tuli imukupilla avustettuna ja ilmeisesti ongelmana oli niin lyhyt napanuora että se veti tytön aina takaisin, mutta tuossa kohtaa jäi mieleen se että minua heitellään kuin kinkkua lihatiskillä. Toivottavasti toisella kierroksella saisin synnyttää jossain itselleni hyvässä asennossa enkä kätilölle hyvässä asennossa. Kai heidän oli toimittava näin, mutta minulle jäi siitä tosi paha maku.