<!– /* Font Definitions */ @font-face {font-family:Cambria; panose-1:2 4 5 3 5 4 6 3 2 4; mso-font-charset:0; mso-generic-font-family:auto; mso-font-pitch:variable; mso-font-signature:3 0 0 0 1 0;} /* Style Definitions */ p.MsoNormal, li.MsoNormal, div.MsoNormal {mso-style-parent:””; margin-top:0cm; margin-right:0cm; margin-bottom:10.0pt; margin-left:0cm; mso-pagination:widow-orphan; font-size:12.0pt; font-family:”Times New Roman”; mso-ascii-font-family:Cambria; mso-ascii-theme-font:minor-latin; mso-fareast-font-family:Cambria; mso-fareast-theme-font:minor-latin; mso-hansi-font-family:Cambria; mso-hansi-theme-font:minor-latin; mso-bidi-font-family:”Times New Roman”; mso-bidi-theme-font:minor-bidi; mso-fareast-language:EN-US;} @page Section1 {size:595.0pt 842.0pt; margin:70.85pt 2.0cm 70.85pt 2.0cm; mso-header-margin:35.4pt; mso-footer-margin:35.4pt; mso-paper-source:0;} div.Section1 {page:Section1;}

–>

Päivä päivältä paisuva pötsi on takuuvarma todiste siitä, että vatsassa kasvava tyyppi ei enää kauaa mahdu pesäänsä. Eli pötkylä on synnytettävä. Melkein ihmeekseni en pelkää synnytystä, vaikka melkein kaikki muut vauvan mukana tulevat vastuulliset aikuiselämäjutut saavat melkein hätäkakkimaan housuun. Mutta edessä vääjäämättömänä oleva suoritus kuitenkin tuntemattomuudessaan jännittää.
Koska käytäntöä on hiukan hankala harjoitella, aloin ottaa synnytystä haltuun teoriapuolella. Heti kahden viivan jälkeen syöksyin kirjaston mitä helvettiä minussa tapahtuu -osastolle, ja kirjapinojen ahkerasta vaihtuvuudesta huolimatta sängyn vieressä on kuukausin ajan kohonneet vauvafaktapinot. Itselleni tieto ei lisää tuskaa, vaan olen imenyt herkutellen itseeni myös kaikki lähipiiristä irtoavat synnytystarinat. Mitä tuskaisempaa, verisempää ja paskaisempaa, sitä parempi. Vinksahtanut mieleni on tyynempi, kun tiedän, mikä kaikki voikaan mennä pieleen.

Tällä viikolla pääsimme vihdoin turisteina ihmettelemään paikkaa, jossa Minime toivoaksemme putkahtaa maailmaan. Kaikki muut vanhemmuuteen liittyvät valmennukset ovat tuntuneet lähinnä ahdistavilta, mutta synnytysvalmennusta olin odottanut malttamattomana kuin kesän ensimmäisiä mansikkaövereitä. Valitsimme maagisen tapahtuman näyttämöksi Helsingin Kätilöopiston ”Kättärin” Haikaranpesän, jossa synnytystä lähestytään luonnonmukaisesti ja vauvalähtöisesti. Myös mahdollisuus perhehuoneeseen Minimen saapumisen jälkeen nosti peukkua Haikaranpesän puolesta.

Synnytyssalit näyttivät Haikaranpesässä kolkosta nimityksestään huolimatta melko viihtyisiltä. Kaikissa saleissa on oma vessa ja suihku ja lisäksi yhdessä salissa on iso kiinteä amme. Saatavilla on myös pienempi pumpattava amme. Vaikka salin sänky näytti juuri niin kamalalta piinapenkiltä kuin missä muualla tahansa, salin seinien pilkullinen tapetti pehmensi tunnelmaa. Nuuskintakohteeksi päätyneessä salissa oli synnyttäjien käytettävissä normaalien pelien ja vehkeiden lisäksi ainakin keinutuoli, säkkituoleja, jumppapalloja, cd-soitin, kauratyynyjä, puolapuut, synnytysjakkara ja tuskissaan huutavan mutsin hierontaan tarkoitettuja härpäkkeitä.

Turistikierroksen jälkeen tunsin jopa riehakasta odotusta; mä haluan jo synnyttämään! Homma tulee luultavasti olemaan hirvittävämpää kuin missään kehittelemissäni kuvitelmissa, mutta silti. Onhan se nyt ihan hiton mahtavaa päästä kokemaan jotain, mitä esiäiditkin ovat läpikäyneet vuosituhansien ajan. Odotan mielenkiinnolla, minkälaisia tuntemuksia synnytys tuo mukanaan kroppaani ja mieleeni. Löydänkö nykynaisen kehostani alkukantaisia vaistoja, jotka kertovat, miten homma parhaiten etenee?

Synnytyksessä pelkään eniten kontrollin menettämistä, sitä että en tiedä, mitä kehossani tai ympärilläni tapahtuu. Olenkin vannottanut Lähiöjepen toimimaan tiedottajana, jos jostain syystä kätilön ja minun välinen tiedonvälitys takkuaa. Nyt joku viisitoista muksua pyöräyttänyt mutsi voi tietenkin naljailla, että kontrolli menee joka tapauksessa. Itse pyrin kuitenkin välttämään sen miettimällä, miten kuvittelisin synnytyksen etenevän. Nyt taas jok’ikinen mutsi naureskelee tietäväisesti, että hah, mikään synnytyksessä ei koskaan mene niin kuin kuvittelee. Ei varmasti, mutta itselleni luo turvallisuuden tunnetta, että olen valmistautunut koitokseen käymällä sen läpi mielessäni – olkoonkin että lopulta homma menee juuri toisinpäin. Painajaisissani joutuisin synnytykseen ilman valmistautumista ja joutuisin olemaan kiireisen kätilön armoilla ilman, että itselläni olisi hajuakaan, mitä tapahtuu ja miksi.
Kontrollin menettämin estämiseksi pyrin pärjäämään synnärikeikan mahdollisimman luonnonmukaisilla kivunlievityksillä. Joiltakin äideiltä olen saanut synnytysneuvoksi ainoastaan sen, että vaadi heti salin ovien avautuessa epiduraalipuudutusta. Näen sen hyvänä vaihtoehtona siinä mielessä, että vauva voi hyvin, kun mutsikin voi. Ja jos synnytys on kestänyt viisi päivää, äiti saattaa tarvita voimaunensa, jotka epiduraali mahdollistaa.
Itselleni kuitenkin ajatus siitä, että en tunne kroppaani synnytyksen aikana, on yhtä riemukas, kuin jos minut heitettäisiin mereen uimaan alakroppa tunnottomana. Kontrollin menetys toisin sanoen. Puudutusaineet myös kulkevat istukan läpi ja saattavat hidastaa Minimen sydämen sykettä ja huonontaa kohdun ja istukan verenkiertoa, joka taas altistaa vauvan hapenpuutteelle.  Mutsin kannalta paskamaista on taas, että epiduraali sitoo synnyttäjän sänkyyn, mikä on kohdallani toinen no no. Tahdon ehdottomasti olla mahdollisimman paljon irti piuhoista ja vapaa liikkumaan. Haikaranpesässä sikiön sydänääniä seurataan tunnissa 20 minuutin ajan, jos kaikki on hyvin. Saatavilla on onneksi myös johdottomia härveleitä tätä tehtävää varten, mutta ne kuulemma ja valitettavasti ovat vähänväliä rikki. Ja tippa laitetaan vain jos sitä tarvitaan.

Ja minä kun luulin, että pömppö mallia raskausviikko 28 on iso.

Miten sitten aioin homman hoitaa, jos pyrin pyllistämään osalle nykylääketieteen saavutuksista? Ensinnäkin asennoitumalla niin, että kipu kuuluu synnytykseen. Se kertoo siitä, että homma etenee ja mukula tahtoo pullahtaa maailmaan. Pyrin elämään supistusten tahtiin, heittäytymään niihin, sen sijaan että pistäisin koko kropallani vastaan ja jännittämällä vain pahentaisin kipua. Mulla on hullu luotto siihen, että mun keho kyllä tietää, miten homma etenee. Ja kivunkin sumentavat aivot seuraavat perästä. Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Toiseksi olen varannut Aktiivinen synnytys ry:ltä vuokrattavaksi TENS-laitteen, jonka avulla toivon  pystyväni hengailemaan kotona mahdollisimman pitkään supistusten käynnistyttyä. Masiina perustuu sähköimpulsseihin, joita ohjataan selkään laitettavien elektrodilappujen kanssa. Sähkötujaukset estävät kipuviestien etenemisen hermoista aivoihin asti. Meininki on täysin vaaratonta mutsille sekä Minimelle.
Pelkkien ennakkosupistusten perusteella olen huomannut, että kipu helpottaa liikkeellä ollessa tai kyykyssä, kun taas makuuasennossa vatsa on pahiten tulessa. Sairaalassa pyrinkin sängyllä tuskissaan kärvistelyn sijaan oleilemaan konttausasennossa takapuoli pystyssä säkkituoleilla ja vatkaamaan lantiota Lähiöjepessä tai puolapuissa roikkuen. Lämmitetyt kauratyynyt helpottavat vatsakipua, joten ei niistä varmaan haittaa ole supistushelvetin läpikäymisessäkään.
Ja hei, hierontaa mutsin komentaessa ja heti! Haikaranpesässä joillakin kätilöillä on myös akupunktiokoulutus, mutta tätä kikkaa en koe itselleni läheiseksi. Sen sijaan, jos heillä on tarjota vinkkejä akupainantapisteistä, ne otetaan riemusta (ja tuskasta) kiljahdellen vastaan.
Pistän paljon kirjaimellisesti likoon myös veteen. En valitettavasti aio ajatella Afrikan janoisia lapsia, kun valelen suihkussa juomakelpoisella vedellä polttojen keskellä kärsivää kroppaani. Toivottavasti Minime ajoittaa tulemisensa niin, että saan käyttööni vesiammeen. Veden kannattelulla on järisyttävän rauhoittava vaikutus, jonka uskoisin toimivan myös synnytyksen tiimellyksessä. Ponnistusvaiheessa en kuitenkaan enää tahdo olla altaassa vaan ihan kuivalla maalla.
Musiikilla voi vaikuttaa fiilikseen, joten miksipä sama kikka ei toimisi myös synnytyksessä. En ole vielä hahmottanut, minkälainen melodia tsemppaa huippusuoritukseen synnytyssalissa, joten onneksi puhelimen Spotify mahdollistaa synnytyssoittolistan laatimisen myös paikan päällä. Saattaa myös olla, että pauhaava musiikki alkaa vituttaa, mutta onpahan ainakin pelit ja vehkeet, jos synnytysdisco tuntuu houkuttelevalta.
Hengitystä en ole tietoisesti harjoitellut sitten vatsan kanssa mahdottomaksi käyneiden pilatestuntien. Mutta toisin kuin jenkkisarjoista voisi ymmärtää, tärkeintä kättäriläisten mielestä hommassa onkin vain se, että ylipäätään muistaa hengittää. Puhinan lisäksi tulen varmasti käyttämään ääntäni myös voimakkaammin, eikä se tule olemaan nättiä kuultavaa se.
Olin miettinyt aquarakkuloiden, vesirakkuloiden käyttöä, mutta viimeistään vierailu Haikaranpesässä sai minut täpinöimään niiden mahdollisuudesta kivunlievittäjänä. Homma menee niin, että kätilö ruiskuttaa pienen määrän steriiliä vettä ihon alle niihin kohtiin, joissa kipu pahiten tuntuu. Pistos tuntuu kuulemma vähän samalta kuin ampiaisenpistos ja kirvelee muutamia sekunteja. Ne lisäävät äidin endorfiinin tuotantoa ja tavallaan saavat kaikki sillä hetkellä muualla kropassa vapaana olevat kipua lievittävät hormonit kulkeutumaan pistosten kohdalle helpottamaan tuskaa. Korviini kantautuneiden kokemusten perusteella aquarakkulat toimivat parhaimmillaan kuin kirnuvoi tuoreen ruisleivän päällä. Vaikutus saattaa kestää parikin tuntia, jonka jälkeen rakkuloita voi laittaa aina uudelleen.
Jos näiden keinojen jälkeen tuntuu siltä, että kehon sahaaminen keskeltä kahtia on liikaa kestettäväksi, voisin miettiä pienen ilokaasuhömpsyn ottamista. Ilokaasun tuoma pöhnätaivas on lyhytaikainen ja kaasu poistuu hengittäjän ja vauvan elimistöstä heti, kun mutsi vetää keuhkoihinsa raikasta ilmaa. Se on tärkeää, sillä vaikka pikkuhuppelit silloin tällöin ovatkin poikaa, en tahdo synnyttäessäni olla tillintallin. Olen tosin kuullut kauhutarinoita liikaa ilokaasua napanneista synnyttäjistä, jotka ovat kokeneet ruumiista irtautumisia ja valoa pimeän tunnelin päässä. Että toivottavasti vain Lähiöjeppe tarvitsee kaasullista iloa koettelemuksesta selvitäkseen.

Talk to the hand, mä synnytän nyt.

Kun varsinaiseen ponnistusvaiheeseen lopulta päästään, toivon könöttäväni synnytysjakkaralla. Silloin painovoima auttaa hommassa ja pallopään pukertaminen tuntuu siinä asennossa kaikista parhaalta ratkaisulta. Toinen vaihtoehto on myös nelinkontin ja tyynykasaan nojaten. Ihan mitä tahansa muuta kuitenkin kuin selällään röhnöttäen. Se asento tuntuu hankalalta ja tuskaiselta jo nyt, entäs jos silloin vielä pitäisi punnata itsestään nelikiloista lähetystä.

Episiotomiaa, eli välilihan leikkausta ei käsittääkseni onneksi enää tehdä juuri missään Suomen synnytyssairaaloista normitoimenpiteenä. On todettu, että pienet repeämät hoituvat paremmin kuin leikkaushaava. Ja onhan ihan mahdollista, että paikat venyvät sen verran, että mitään repeämiä ei edes tule. Kättärillä väliliha nirhaistaan ilman vaihtoehtoja vain, jos vauvan saamiseksi ulos tarvitaan imukuppia. Mä toivottavasti saan ja jaksan pakerrettua Minimen ulos ilman ylimääräistä vetovoimaa.
Ai niin, pakertamisesta puheen ollen. Vaikka lääkkeistä pyrin muuten kieltäytymään, sen peräruiskeen voin mielelläni ottaa, jos kroppa ei ole hoitanut tyhjennystä omatoimisesti jo aikaisemmin. Mutsilandian ulkopuolisille tiedoksi: synnytyksen aikana vauvan lisäksi maailmaan lävähtää yleensä myös paskaa. Ei lasta ilman paskaa katsokaas. Mä olen kuitenkin sen verran hienoperse, että mieluummin hoitaisin homman alta pois jo ennen ponnistusvaihetta.
Mä tiedän, että synnytyksen kulku on maraton, mutta ei silti mikään kilpailu. Täytyy silti myöntää, että tulen olemaan pettynyt, jos en toimikaan kuin suunnitelmieni teräsmutsi. Paniikki iskee, jos en jostain syystä pääsekään Haikaranpesään. Sinne pääsee vain, jos raskaus sujuu normaalisti, joten turhan aikaisin kiusakseni tulleet supistukset voivat olla paha enne. Haikaranpesän ovet kun kiskaistaan nenän edestä kiinni, jos synnytys käynnistyy ennen raskausviikkoa 37. Eli ainakin kolme viikkoa pitäisi vielä istua jalat ristissä.

Täysin vituiksi homma menee, jos joudun sektioon, pahiten homma kusee jos edessä on hätäsektio. Tahdon kokea synnytyksen, kun nyt kerran tähän tilanteeseen on jouduttu. Uskon naisen eläimellisiin vaistoihin, jotka ottavat alateitse synnyttäneen mutsin valtaansa. Vähän samalla tavalla kuin eläimet osaavat nuolla pentueensa puhtaiksi ilman, että temppua on heille opetettu. Rintamaidon nousuunkin alateitse synnyttäminen vaikuttaa positiivisesti.

Luultavasti synnytys tulee kuitenkin menemään ihan toisin kuin kuvittelin ja kiljun epiduraalia jo taksissa matkalla sairaalaan. Kommenttiosiossa kaikki ovat vapaita ennustamaan, miten Lähiömutsin käy tai jakamaan omia kauhukokemuksiaan. Parhaalle vastaajalle palkintona pala istukkaa.

Jaa