17/04/2012by Hanne / Lähiömutsi78 kommenttiaSynnytys

Synnytyskertomus

 

Mä olin aina ymmärtänyt, että supistukset tuntuvat kuin helvetillisiltä kuukautiskivuilta. Vauvansa jo maailmaan pyöräyttäneet naureskelivat, että ehei, kyllä sä sitten aikanasi tiedät, mikä on supistus.
Siksi en ollut huolissani, kun vatsassani alkoi tuntua kuukautiskipumaisia kramppeja joskus raskausviikon 30 tienoilla. Ihmettelin vain, miksi en ole saanut harjoitussupistuksia, kun niitä raskausopusten mukaan pitäisi jo olla. Raskausviikolla 32 menkkakrampit olivat välillä kuin teiniaikoina, kipu veti sikiöasentoon. Soitin neuvolaan. Sanoivat, että normaalia on, mutta koitas nyt kuitenkin ottaa rauhassa.
Jätin liikunnan, mutta muuten en osannut pysähtyä muuta kuin silloin, kun kipu pakotti sohvalle. Krampit iskivät etenkin bussimatkoilla ja duunissa istuessa. Ennen joululomareissua neuvolasta lähetettiin käymään lääkärillä, joka tarkisti, että kohdunsuu on kiinni. Sain luvan lähteä sukuloimaan, sillä matkustin junalla.
Lääkäri kirjoitti kuitenkin sairaslomaa pari viikkoa, äitiysloman alkuun asti. Minä olin nolona, että mitäs nyt tämmöistä, toimistossa istun persiilläni suurimman osan työpäivästä. Pian kuitenkin seisoin Herttoniemen terveysaseman bussipysäkillä ja yhtäkkiä ei ollut kiire minnekään. Olisin halunnut kävellä kotiin, fiilistellä ja ottaa rauhassa, mutta pömppö velvoitti odottamaan bussia.
Seuraavaksi töihin pitäisi sitten joskus. Työsoppari tosin loppui muutamaa päivää ennen varsinaisen äitiysloman alkua, joten työstä, johon palata ei ollut tietoa. Mutta sen ehtii murehtia sitten joskus.
Kivut hellittivät, kun päivistä tippui pois ruuhkabusseissa kärvistely ja epätoivoinen yritys saada aikaiseksi edes jotain töissä. Nyt jälkikäteen mietin, että olisi pitänyt jäädä töistä jo aikaisemmin pois. Olisi pitänyt ottaa supistukset varoituksena ja tosissaan. Silloin tyyppi olisi ehkä malttanut viihtyä edes muutaman viikon kauemmin kohdussa.
Joulu kului leppoisasti, mitä nyt automatkat saivat kohdun suuttumaan. Yhtenä iltana istuin autossa odottelemassa isääni avantouimasta. Luin synnytyskirjaa ja kävin välillä puuskuttamassa kyykkyasennossa ulkona. Kramppasi, mutta mietin, että tätä tämä taas on, sitä kuuluisaa ”normaalia”.
Palasimme Lähiöjepen kanssa Helsinkiin, vuosi vaihtui, jaksoin katsoa ikkunasta muutama raketit ja nukahdin.

2. päivä tammikuuta, raskausviikolla 34+2, kävin aamulla hakemassa Huutonetistä huutamani kantoliinan. Päivällä ompelin vauvan sänkyyn laitapehmustetta ja huomasin, että en ollut huomannut ostaa kanttinauhaa. Lähdimme kuuden aikaan illalla Lähiöjepen kanssa Itikseen. Minä kanttinauhaostoksille, hän ostamaan ruuveja, että saisi vihdoin makuuhuoneen ja olohuoneen välisen oven asennettua. Että saataisiin koti valmiiksi vauvaa varten.
Käytiin moikkaamassa siskoa hänen työpaikallaan ja ostamassa Marimekosta rasia kestoliivinsuojille ja pahvisalkku vauvan leluille.
Eurokankaassa huomasin, että kanttinauhaa varten ottamani mitat eivät millään voineet pitää paikkansa. Ja sehän oli tietenkin Lähiöjepen syy. Sain ihan saatanallisen raivokohtauksen siellä keskellä kangaskauppaa. Siinä vatsa pystyssä kiroilin, haukuin, korotin ääntä, taisin vähän huutaakin. Olin koko raskausajan ollut omituisen seesteinen ja rauhallinen, joten taisin päästellä koko siltä ajalta tulemaan. Muut asiakkaat katsoivat säälien ja paheksuen, että siinä taas joku lähiön narkkimutsi raivoaa.
Lähiöjeppe otti onneksi tyynesti vastaan sekopäätyttöystävänsä kajahtamisen, joten raivokohtaus loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Olen myöhemmin naureskellen kelaillut, säikähtikö Minime mutsinsa sekoilua niin paljon, että päätti lähteä kohdusta karkuun etuajassa.
Metrossa matkalla kotiin vatsa alkoi taas krampata, joten kävelin suoraan kotiin sillä aikaa kun Lähiöjeppe kävi hakemassa pari leffaa vuokraamosta. Ompelin pinnasängyn laitapehmusteen valmiiksi samalla kun Lähiöjeppe valmisti ja kattoi tortillaillallisen olohuoneeseen. Oli maanantain kunniaksi paistanut vähän mättöäkin, mozzarellatikkuja ja cheddarjalapenoja. Molemmilla oli kova nälkä, syöty viimeksi joskus aamulla.
Klovni – kyllä nolottaa -leffan valikkomusiikin soidessa istahdin Lähiöjepen viereen. Jokin syy, en edelleenkään oikein tiedä mikä, sai mut kuitenkin pomppaamaan saman tien takaisin ylös. Lapsivedet roiskahtivat kuin elokuvissa olohuoneen lattialle. Lattialla oli kirkas lätäkkö, leggarit ja villasukat likomärkinä. Kello oli noin 21.20. Ei me sitä silloin tajuttu varmaksi tarkistaa, mutta luultavasti sen verran se oli ja se myös virallisiin papereihin merkittiin. Katsoin kauhuissani sohvalla istuvaa Lähiöjeppeä. Se tuijotti mistään mitään tajuamatta takaisin. Onko tää lapsivettä? Eihän se voi olla?
Aloin täristä, itkeä ja panikoida. Mitä hittoa nyt kuuluu tehdä? Hengitin huohottaen. Lähiöjeppe yritti koota itseään. Missään vaiheessa en jostain syystä ja onneksi tajunnut pelätä vauvan puolesta. Olin jo usean viikon ollut onnellinen siitä, että nyt mun sisällä kasvava tyyppi oli jo niin iso, että se todennäköisesti selviäisi hienosti tähän maailmaan, vaikka päätäisi etukäteen paikalle rynniä. Olin vain paniikissa, koska en tiennyt mitä tehdä. Mulla oli synnytyksen käsikirjoitus valmiiksi mietittynä, mutta näytöksen piti alkaa vasta usean viikon päästä, aikaisintaan raskausviikolla 37., kun Haikaranpesän ovet aukeavat.
Ei mulla ollut varaamaani TENS-laitettakaan vielä, kun senkin saisi itselleen vasta viimeisillä raskausviikoilla. Senhän kanssa mun oli tarkoitus hengailla kotona mahdollisimman pitkään sitten, kun synnytys alkaisi. Mutta nyt ei varmaan pitäisi hengailla, kun raskausviikkoja oli vasta niin vähän. En ollut varma, en ollut valmis.
Soitin Haikaranpesään, josta sanoivat, että soita Kätilöpoiston ihan normaalille synnytysosastolle. Soitin sinne, mutta sanoivat, että noilla raskausviikoilla olen Naistenklinikan matskua, soita sinne. Kysyivät kuitenkin, onko supistuksia. En mä tiedä, ei kai. Käskivät makuulle. En vieläkään oikein tiedä miksi. Kehottivat laittamaan siteen tai paperia housuihin, että näkisin veden olevan varmasti kirkasta ja että sitä tulee koko ajan lisää – silloin se on varmasti lapsivettä eikä muuta vuotoa. Mulla ei kyllä ollut epäilystä, etteikö sitä tulisi koko ajan lisää, sillä jalkojen väliin oli ilmestynyt pop-up Niagara.
Taas kaivoin puhelinnumeroa. Vasta jälkikäteen olen miettinyt, että olisivat nyt edes puhelinnumerot voineet paniikissa olevalle ummikkomutsille antaa. Naistenklinikalta kysyivät, että olenko varma, etten vain ole pissannut housuihin. Kyllä, kyllä olen. Sanoivat, että heillä on ihan täyttä ja että kyllä raskausviikolla 34 olevat mutsit Kätilöopisto hoitaa itse. Sanoin, että kun sielläkin on kuulemma täyttä. Naikkarilta käskivät soittaa ambulanssin ja ilman soittoa vaan mennä pelmahtaa Kätilöopistolle. Onneksi tein työtä käskettyä, sillä muuten mut olisi ehkä törkötty Jorviin tai johonkin muuhun vieraaseen paikkaan ja kaupunkiin.
Makasin sängyllä ja yritin näkömuistilla ohjata toisessa huoneessa sairaalakassia pakkaavaa Lähiöjeppeä. Se kauratyyny siitä lipaston oikean puoleisen päädyn ylimmästä laatikosta, toisesta lokerosta vasemmalta. Miksi en ollut pakannut kassia valmiiksi, vaikka olin sitä joka päivä miettinyt? Silloin oli vaan tuntunut siltä, että kassin pakkaaminen oli liian hankala tehtävä. Pitäisi esimerkiksi päättää, millä vaatteilla nyytti tuotaisiin laitokselta kotiin. Se on yhtä tärkeää kuin ensimmäisen koulupäivän vaatteet, haloo. Senpä takia lopuksi kassi pakattiin sokkona ja sitä ja tuota mukaan heitellen.
Ambulanssia odotellessa vatsakrampit alkoivat. Lähiöjeppe ehdotti, että jospa ne olisivat supistuksia. Mä epäilin, sillä ne tuntuivat ihan menkkakivuilta, eikä siltä ”kyllä sä sitten tiedät, kun ne oikeat supistukset tulevat”. Lähiöjeppe päätti kuitenkin ruveta ottamaan aikaa kramppien välissä. Onneksi, enhän minä olisi moista tajunnut. Jos en nyt ihan väärin muista, juuri ennen ambulanssin tuloa kello 22 jälkeen niitä tuli viiden minuutin välein.
Ensihoitajien saapuessa minä makoilin sängyllä, Lähiöjeppe pinkoi ympäri asuntoa heitellen laukkuihin tavaraa ja olkkarin pöydällä oli täysi illalliskattaus koskemattomana. Kertoessani ensihoitajille tilanteen, he touhuamme hieman naureskellen seuraavina sanoivat, että mennään nyt käymään siellä sairaalassa, mutta älä jännitä, et sinä vielä tällä keikalla synnytä. Heidän ensihoitajalaserkatseensa ei nyt ihan toiminut.
Matkalla Kätilöopistolle supistukset pahenivat, ja takatilassa kanssani oleva ensihoitajakin taisi puhinaani katsellessaan uskoa, että ei tässä ihan huviajelulla olla. Tuntui omituiselta kulkea tutuista Kätilöopiston ovista paareilla maaten ja lapsivettä valuen. Oonko mä oikeasti menossa synnyttämään, ei jumaliste!

Synnytyslaitoksella hieman yllättyivät tulostani, mutta onneksi pystyin vierittämään syyn Naistenklinikan henkilökunnalle – minähän olin vain seurannut ammattilaisten ohjeita. Luultavasti ennenaikaisen synnytyksen takia jäin odottelemaan lääkärin tarkastusta, normaalisti kai kätilökin voi hoitaa homman. Vaihdoin sairaalakledjut päälle, omani olivatkin (taas) lapsivedestä märkinä. Sain myös erihienon vaipan, joka oli tuttu kaveri seuraavien päivien ajan.
Vatsaani kiinnitettiin supistuksia seuraavat vehkeet ja Minimen synnytysääniä tarkkailevat piuhat. Supistukset piirsivät yhtä terävämpää käyrää paperille, jota sairaalan koneet suolsivat. Nyt supistukset alkoivat jo kunnolla sattua, mutta edelleen ne menivät enemmän epämiellyttävän kuin saatanallisen kivun puolelle.
Vuorokausi vaihtui ja kätilö tuli ilmoittamaan, että lääkäri tarkistaa nyt mestat, joten löntystin vaaleanpunaisessa sairaalamekossa toiseen huoneeseen. Supistusten iskiessä jouduin pysähtymään ja ottamaan Lähiöjepestä tukea. Housut pois, haarat levälleen ja tuomio oli selvä. Olin viisi senttiä auki (äitilandian ulkopuolisille tiedoksi, 10 senttiä on täysin auki, jolloin alkaa ponnistusvaihe) ja saletisti synnyttämässä. Minulle annettiin vauvan keuhkoja kypsyttävää penisilliiniä (edit) kortisoonia ja vaikka infektioista ei ollut merkkejä, pumpattiin muhun myös antibiootteja aikaisten viikkojen takia just in case.

Synnytyssaliin siirryimme joskus hieman ennen kello yhtä yöllä. Huone oli melko samanlainen kuin se, johon pääsimme Haikaranpesässä tutustumaan. Mitä nyt ei ollut tapettia seinissä. Ammetta ei ollut, mutta oma suihku ja vessa. Kätilö tuntui heti hyvältä tyypiltä, joten vaikka Haikaranpesään meillä ei nyt ollut asiaa, tuli fiilis, että kyllä tämä tästä.

Synnytyssuunnitelmastani jouduttiin poiketa heti alkuun, kun ennenaikaisuuden takia Minimen sydänääniä haluttiin seurata tarkasti kiinnittämällä tyypin päähän scalp-anturi. Se ja vatsaa painava KTG-vyö eivät kuitenkaan sitoneet minua pelkojeni mukaisesti täysin sänkyyn, mutta sängyn ympärille kuitenkin. Olisi ollut mukavaa liikkua ilman, että jokainen takapuolen vispaus sai jonkun anturin, piuhan tai johdon huonoon asentoon ja koneet piippaamaan pelottavasti. Piuhojen takia en myöskään voinut käyttää kivunlievityksenä suihkua.
Kerroin kätilölle yrittäväni pärjätä mahdollisimman pitkään ilman lääkkeellisiä kivunlievityksiä. Oli ihanan turvallinen olo, kun hän ymmärsi heti toiveeni, eikä naureskellut, kyseenalaistanut tai tuhahdellut. Kerroin myös toivovani jakkarasynnytystä, mutta se ei kuulemma olisi ollut vauvan viikkojen takia hyvä asento. Kerroin kakkosvaihtoehtoni olevan konttausasento sängyllä. Ihan mitä vain, kunhan ei puoli-istuvaa asentoa, joka on paitsi epämukava, myös painovoiman vastainen!
Kätilö kertoi myös, että kaikella todennäköisyydellä vauva joudutaan ennenaikaisuuden takia viemään heti osastolle, enkä saisi häntä normisetin mukaisesti rinnalle ihokontaktiin. Hän myös kehotti varautumaan siihen, että vauva ei välttämättä inahdakaan, saati parkaise syntyessään. Siinä hässäkässä en ehtinyt moisia, onneksi, edes murehtia. Nyökkäsin ja keskityin vain selviämään siihen pisteeseen, että vauva ensin edes saataisiin ulos.

Kipua ryhdyttiin aluksi hoitamaan kuumavesipulloilla, joita tungettiin seksikkäiden sairaalan verkkopikkareiden sisään sekä vatsan että selän puolelle. Ne levittivät mukavasti lämpöä. Nojailin takapuoli pystyssä sänkyyn ja heiluttelin kroppaani puolelta toiselle, se tuntui helpottavan kipuja. Fysiopallon päällä istualtaan vispaaminen tuntui myös hyvältä, mutta vauvan sydänäänet laskivat aina kun istahdin johonkin – keinutuolissa köllöttelystäkään tyyppi ei tykännyt. Muutenkin vauvan sydänäänet laskivat aina supistusten kohdilla, mutta se kai on melko yleistä, jos ei normaaliakin?
Koska illallinen jäi koskemattomana olohuoneen pöydälle, olin koko synnytyksen ajan järkyttävän nälkäinen. Supistusten aikana sattui, mutta myös niiden välissä vatsa valitteli – nälkäänsä. Mä en yleensä jännittävissä tilanteissa tunne saati muista nälkääni, joten olikin outoa, miten voimakkaalta nälkä tuntui.
Myös jano tuntui siltä, kuin pää olisi täynnä sahajauhoa. Jos nyt olisin fiksumpi, olisin ottanut mukaan pillimehuja, sillä niin omituiselta kuin se tuntuukin, sellaisen asennon ottaminen kesken synnytyskipuilun, että olisi voinut huolella kulautella pullosta vettä, oli välillä vain mahdotonta. Pillillä olisi voinut ryystää vaikka ylösalaisin pienessä sykkyrässä. Leffailtaa varten meillä oli varattuna limsapullo, joka napattiin synnärille mukaan. Yritin siitä muutaman kerran juoda, että olisin saanut sokeria verenkiertoon. Molemmilla kerroilla tuloksena oli välitön oksennus. Vain vesi pysyi sisällä.

Yhden jälkeen yöllä supistukset alkoivat olla niin voimakkaita, että niiden iskiessä päälle pystyin keskittymään vain aaltoilemaan niiden mukana. Puoli kahdelta käyttöön otettiin aqua-rakkulat, joita kätilö laittoi alavatsaan neljään eri kohtaan. Niiden laittaminen sattui, mutta se oli vaan hyvä, eipä ehtinyt voivotella supistuksia. Rakkulat levittivät ympärilleen lämmittävää, kirvelevää tunnetta, joka helpotti kipua. Ei toki vienyt sitä pois, itse asiassa olin muiden synnytyskertomusten perusteella odottanut, että vaikutus olisi suurempi. Mä luulen, että mun kohdalla auttava pointti oli se, että rakkuloiden aiheuttama uudenlainen kipu vei huomion supistuksilta.

Rakkuloista huolimatta supistuskivut pahenivat. Sen huomaa salista napatuista kuvistakin. Tämän hetken jälkeen seuraavat kuvat ovat juuri syntyneestä tytöstä. Ei paljoa huvittanut olla kuvattavana, joten Lähiöjeppe sai komennon hieroa, eikä kuvata. Muistaakseni jaksoin kuitenkin vielä vitsailla supistusten välissä – vaikka kovin syväluotaaville vitseille ei aikaa ollutkaan. Kokeilin ottaa supistuksia vastaan nojaillen Lähiöjeppeen ja roikkumalla hänestä. Se oli hyvä ratkaisu, sillä supistukset tuntuivat vaimeampina seisaaltaan, mutta toisaalta en olisi jaksanut kivun iskiessä seistä omin voimin.

Kätilö kysyi, haluaisinko osallistua Relaxbirth -synnytystuen käyttöä selvittävään tutkimukseen. Jos oikea arpa osuisi kohdalle, saisin synnytykseen käyttööni laitteen, joka kuvassa näyttää ihan kuntosalilaitteelta, mutta on tarkoitettu synnyttävälle avuksi roikkumiseen, kyykkimiseen ja lopulta myös ponnistamiseen. Arpa osui kohdalle, mutta en koskaan ehtinyt laitetta livenä näkemään, sillä Minime päätti putkahtaa maailmaan ennen sitä.

Kahden aikaan yöllä kätilö kysyi, josko tahtoisin kokeilla Guasha-kamman käyttöä. Olin että mitä? Vaikka olin tutkinut kaikki löytämäni luonnonmukaisesta synnytyksestä, tämä oli ihan uusi juttu. Mutta onneksi kätilössäkin taisi olla vähän hipin vikaa! Guasha-kampa ei siis ole mikään piikikäs muovilerpake, vaan muodoltaan enemmänkin lastaa muistuttava kiinalaislääketieteen kapine. Sillä kaavitaan, raavitaan ja painellaan käsiteltävää kohtaa. Kätilö opasti sen käytön Lähiöjepelle, joka teki työtä käskettyä.
Voi jösses, miten hyvältä voikaan tuntua, ja vielä kesken synnytyksen! Kipu hävisi kokonaan, tai ainakin olin niin gushan pauloissa, että supistukset jäivät jonnekin ihanan tunteen alle. Supistuksiin tuli pidempi tauko ja minä nukahdin. Siis nukahdin. Synnytykseen. Ilman lääketieteellisiä kivunlievityksiä. Sykkyrälle sairaalan kahiseviin suojapapereihin. Kiitos te vuosia vuosia sitten eläneet kiinalaistyypit!
Väliunien jälkeen heräsin pitkään supistukseen. Vauvan sydänäänet laskevat ja kätilö kehotti minua hengittämään parit tujaukset ihan puhdasta happea maskin kautta, mikä saikin sydänäänet paranemaan.

Puoli kolmelta yöllä kätilö laittoi aqua-rakkulat kolmeen eri pisteeseen selkääni, jonne kipu oli pääsääntöisesti vatsalta siirtynyt. Rakkuloista ei tuntunut olevan mitään apua. Sattui. Sattui ihan saatanasti.

Yritin kovasti näin jälkikäteen miettiä, miltä supistukset tuntuvat. Aluksi ne olivat juuri kuin menkkakipuja, mutta synnytyksen edistyessä fiilis muuttuu. Kipeämmäksi joo, mutta mitä muuta? Yritin löytää hyvää kuvailua sille tunteelle, kunnes tajusin joutuneeni oman kroppani huijaamaksi, niinkin lähes kaikki synnyttäneet naiset. Mä olen unohtanut, miltä se kipu oikeastaan tuntui. Miten sellaisen voi unohtaa, kysyn vaan! Mutta sen voin sanoa, että saatanallisesta kivusta huolimatta, se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä alun perin kuvittelin. Se oli iisimpää. Kannatti lukea kauhukertomuksia.
Kivun kestämisessä suurimmaksi avuksi koin mielikuvilla leikkimisen. Aina supistuksen tullessa pyrin heittäytymään siihen, sen sijaan että laitoin vastaan. Saattaa kuulostaa ihan palalta kakkua, mutta jos en olisi sitä tietoisesti harrastanut, olisin jokaisen supistuksen kohdalla luultavasti lopettanut hengittämisen ja jännittänyt koko kroppani supistuksia vastaan. Monesti reagoinkin supistuksen alkaessa niin, mutta pyrin rauhoittamaan itseäni miettimällä, että tämä ei ole mitä tahansa kipua, vaan jokainen supistus tuo vauvaa lähemmäs. Tai sillä hetkellä tsemppaavammin ilmaistuna vie lähemmäs sitä hetkeä, kun tämä helvetillinen kropan kahtia sahaaminen loppuu.
Mielikuva-ajattelun synnytyksen etenemisestä teki helpoksi myös se, että synnytys todella eteni. Jos olisin joutunut odottamaan tajunnan rajoille heittävien supistusten kanssa tunti tolkulla ja saisin jokaisen kohdunsuun tsekkauksen jälkeen kuulla, että aukeamista ei ole tapahtunut lisää, olisin luultavasti menettänyt toivoni. Ja pyörtänyt päätökseni lääkkeettömästä kivunlievityksestä.

Vähän ennen kolmea yöllä, kätilön ollessa poissa huoneesta, tunsin pientä tarvetta ponnistaa. En ollut ihan varma, onko tämä nyt sitä. Mulle kun oli sanottu, että se ponnistustarve on pahempi kuin äkkinäinen ripulipaskahätä keskellä avointa toria vieraassa kaupungissa. Mulla fiilis oli enemmänkin, että nyt kroppa sanoo, että voisit vähän ähkiä ja puhkia. Pyysin kuitenkin Lähiöjeppeä soittamaan kelloa ja pyytämään kätilön tsekkaamaan tilanteen.

Fiilis osui ihan oikeaan, sillä olin täysin auki. Vauvan pää oli kuitenkin vasta korkeudella + 0,5, joten aktiivisen ponnistelun sijaan sain ruveta ähkimään omien tuntemusteni mukaan. Olin kontillani ja aloin tehdä työtä käskettyä. Tuntui ihanalta vihdoin tehdä jotain muutakin kuin vain ottaa vastaan kipuaaltoja.
Kolmelta yöllä kätilö ehdottaa pudendaalipuudutusta, jota voidaan käyttää ponnistusvaiheessa. Kieltäydyn, mutta en siksi, ettenkö salaa mielessäni haaveillut kaikista mahdollisista puudutuksista – alapään amputoinnista noin etupäässä – vaan siksi, että kun jotain on päätetty, siinä hemmetti pysytään. Jääräpää on jääräpää, myös synnyttäessä.
Kello 3.25 kätilö kertoo, että nyt aloitetaan aktiivinen ponnistaminen. Olin pakertanut naama punaisena jo aikaisemmin, joten en oikein tiennyt, miten olisin vielä aktiivisemmaksi muuttunut. Mulle olisi pitänyt erikseen painottaa, että vaikka omat tuntemukset sanovat, että täysiiii, älä vielä puhku ja puhise kaikkia voimiasi pois.
Väsymyksestä huolimatta ponnistusvaihe oli ihan jotain muuta kuin olin kuvitellut. Jostain syystä, luultavasti kiitos elokuvien, olin kuvitellut ponnistusvaiheen olevan se pahin. Pitäähän siinä puristaa alapäästään ulos ihminen! Mutta avautumisvaihe ja odottaminen se pahinta oli. Ponnistusvaiheessa tiesi homman olevan pian ohi ja vihdoin sai tehdä jotain konkreettista.
Sängyn päätylaidoista kiinni pitäen ponnistin ja ponnistin. Mielestäni huusin ja murisin supistusten kohdalla, mutta Lähiöjeppe väittää, että olin yllättävän hissuksiin. Jokaisen supistuksen kohdalla ponnistin kolme pitkää pukerrusta. Tunsin vauvan pään liikkuvan ponnistaessa alaspäin, mutta kun lopetin, se liukui takaisin. Monta, monta kertaa. Se ei yllätyksekseni varsinaisesti sattunut paikallisesti, vaan kipu oli enemmänkin polttavaa ja kokonaisvaltaista.
Oli mahtavaa tuntea kaikki juuri niin kuin kropassani todella tapahtui ja vastata tuntemuksiin ilman puudutteita. Mutta ei siinä, aloin myös tulla epätoivoiseksi ja parkuen kysyin, miksi se ei jo tule ulos. Kätilö sanoi kaiken olevan normaalisti, vauvan kuuluukin jumpata tiensä hitaasti ulos. Mun puolesta olisi saanut jo kiiruhtaa. Kädet olivat kuin bodypump-maratonin jäljiltä, polvet puutuneet ja ruvella kontillaan olosta, väsymys lamaannuttavaa, toinen puoli kyljestä kramppasi niin, etten saanut kunnolla vedettyä henkeä ja suuta kuivasi niin, että luulin tukehtuvani.
Kätilön kirjoittamassa synnytysstoorissa sanotaan kuitenkin, että ”jaksoi ponnistaa upeasti”. Se ponnistaja oli luolanainen, en minä. Minä olin se, joka ajatteli salaa, että voi kun pääsisi hätäsektioon, mitä vain, kunhan otatte sen nyt heti ulos! Onneksi luolanainen näemmä näissä tilanteissa ottaa vallan.
Sitten yhtäkkiä kesken supistuksen kuulin, kuinka selkäni takana kätilö ja lääkärit puhuivat sydänäänien jääneen alas. Mainittiin episiotomia. Mulle sanottiin, että nyt leikataan, vauva on saatava heti ulos. Menin paniikkiin. En miettinyt vauvaa, vaan itseäni. Synnytys ilman puudutusta menee, mutta siellä ette ala saksilla sohimaan ilman nukutusta! Samassa sakset kuitenkin napsahtivat. Ehdin miettiä, että kappas, eihän se sattunut tähän päälle enää yhtään, kun heti perään tunsin vauvan pään tulevan ponnistamalla ulos. Seuraavalla supistuksella muljahti loputkin vauvasta ulos. Kello oli 4.07.

Kuluu sekunti, ehkä kolme. Ja sitten se kuului, parkaisu! Se hengittää! Onneksi olin kontillani, että en nähnyt mitä Lähiöjeppe näki. Vauva kun oli (kai ihan normaaliin tapaan?) ollut syntyessään siniharmaa. Parkaisu kuitenkin palautti värin kroppaan, sekä vauvan että Lähiöjepen. Tyttö. Minä sanoin nauraen Lähiöjepelle, että tiesinhän, vaikka kaikki väittivät vatsan perusteella pojaksi.

Kysyin, saanko jo kääntyä. En, siivosivat jälkiä. Siinä minä odotin takapuoli pystyssä, juuri synnyttäneenä, enkä ollut vielä nähnyt vauvaani. Mutta hän oli edelleen samassa huoneessa, eikä kiireellä osastolle vietynä. Terve vauva. Pieni supervauva. Uskon, että sillä oli jotain tekemistä sen kanssa, että en käyttänyt puudutteita. Minä synnytin skarpinpana ja vauva syntyi skarpinpana.
Sain luvan kääntyä, kädet tärisivät ja meinasivat pettää alta, henki ei kulkenut kunnolla, tuntui kuin kylkiluita olisi katki. Mutta siinä se oli, meidän lapsemme. Sain hänet rinnalle, sairaalamekon alle. Yhtäkkiä meitä oli kahden sijasta kolme. Minime näytti tummissa hiuksissaan, nappisilmissään ja nenä poskella ihan turpiinsa saaneelta eskimopeikolta. Meidän maailman söpöin ja kaunein merenneitotyttö.

Jaa