Kun nyt ensimmäiset varmaksi tuntemani liikkeet voi merkitä tapahtuneeksi raskausviikolla 15., ensimmäisessä raskaudessa se tapahtui vasta joskus viikkojen 18–22 välissä. Neuvolakortin mukaan viikolla 18 en ollut vielä tuntenut potkuja, mutta viikon 22 tarkastuksessa jotain pientä säpinää vatsassa oli ollut aistittavissa. Varsinaista viikkoa ei koskaan tullut merkittyä ylös. Ehkä siksi, että niin merkityksellisen asian luulisi muistavansa tai sitten siksi, että oli niin paljon muuta mietittävää. Oman pään sisällä olevat myörinät oli saatava ensin järjestykseen, sitten vasta pystyisi nauttimaan vatsassa käytävästä jalkapallo-ottelusta.
Kun esikoinen sitten syntyi, synnytyslaitoksella mulle iski kummallinen haikeus. Nimesin fiiliksen tyhjän kohdun syndroomaksi. Olin juuri päässyt sinuiksi kasvavan vatsan ja äidiksi tulemisen kanssa. Olin juuri alkanut olla varovaisen ylpeä pinkeän pyöreästä vatsastani, jossa joku rymisteli aamusta iltaan niin innolla, että mekonhelmani heiluivat. Ja sitten tuli nopeasti alkanut ja edennyt ennenaikainen synnytys. Yhtäkkiä piti oppia tuntemaan vauva, kun vasta olin oppinut tykkäämään vauvavatsastani.
Synnytyksen jälkeen vatsa oli taikinaa. Se oli edelleen iso, mutta ei pinkeä. Se roikkui. Kun siihen törkkäsi sormensa, sormi upposi löllöön. Vatsa oli eloton. Tuntui ristiriitaiselta ja tyhmältä huomata kaipaavansa vauvavatsaa. Sitä että joku eli siellä.
Nyt vatsa on taas elossa. Joka päivä yhä vahvemmin, vaikka mitä tahansa voi vielä tapahtua. Ja tällä kertaa oma pääni on järjestyksessä, siis ainakin siinä määrin, mitä se nyt ruuhkavuosien keskellä elävällä paksusti voivalla mutsilla voi olla. Nyt kun kykenen, aioin nauttia jokaisesta potkusta ja liikkeestä. Jopa niistä loppuvaiheen mojautuksista, kun pissa meinaa lirahtaa housuun ja tuntuu kuin peräsuolella olisi hikka.
Meillä on kohta viisivuotias ja juuri kaksi täyttäneet pojat, tällä hetkellä villeimmissäkään unelmissa en haaveile kolmannesta lapsesta, porukka tuntuu täydelliseltä juuri näin. Ja silti huomaan aina välillä ikävöiväni vauvamasua! Juuri sitä tunnetta kun vain te kaksi tiedätte mitä tapahtuu, yhteys on ihan käsittämätön ja mahdoton selitettäväksi, ja niin mielettömän upeaa 😀 Nauti <3
– Anu
Ensimmäiset liikkeet sai kyllä mut ihan itkuseksi, se oli niin ihmeellisen tuntuista :')
Voi että miten ihana kuva! Näytät säteilevältä ja tosi hyvältä 🙂 Olen silleen hyvällä tavalla kade sulle: toivottavasti pääsen itsekin joskus nauttimaan toisesta raskaudesta! (Ekasta en nauttinut ollenkaan vaan yrjösin koko raskauden.)
Aahhahaa tuo viimeinen lause! Täällä mennään kai viikolla 22 ja liikkeet tuntuu selkeästi jo nahankin läpi. Tässä toisessa raskaudessa liikkeet tosiaan osaa tunnistaa aikaisemmin. Hieno kumpu sinulla!
Minäkin tunnistin nyt tokalla kerralla liikkeet aiemmin, varmaan juuri samoilla viikoilla kuin säkin. Nyt viikolla 22 monotus on jo melkoista. Osasyynä tuntemusten eroon eri raskauksissa on istukan sijainti, mulla ekalla kerralla se oli nimittäin kohdun etuosassa ja toimi siten eristeenä.
Onnea potkuista 🙂 (hih, toisessa kontekstissa voisi kuulostaa oudolta)
Minäkin olen synnytyksen jälkeen kummastellut tyhjän kohdun syndroomaa. Kesti, ennen kuin opin nauttimaan raskausvatsasta – ja sitten alkoi jo synnytys, etuajassa. Tärkeintä on toki, että kohdun sisältö on hyvinvoivana maailmassa. Silti on hieman haikeaa. Nyyh.
Minulla on takana yksi raskaus, ja muistan vieläkin kun ensimmäistä kertaa tajusin vatsan ”kuplimisen” olevan vauvan potkuja. Se oli niin taianomaista ja upeaa, ja aina rauhoittuessani kuulostelin, josko pikkuinen ilmoittelisi taas itsestään. Loppuraskaudesta potkut alkoivat sitten olemaankin jo tuskaa, silloin kun ne suuntautuivat kylkiin ja tulivat todella kovaa! Silti vielä toivon, että jonain päivänä saan kokea potkut uudestaan! 🙂
http://mkasvukipuja.blogspot.fi
Mulla oli raskaana ollessa istukka etuseinämässä joten tosi vähäisiä ja vaimeita oli potkut joita tunsin (ja kun raskaus ei koskaan niin pitkälle edes mennyt että olisi ihan kivuliaalla voimalla monottanut sisuksisani, tyyppi oli niin pieni. Mutta silti se tunne kun iltasynnytyksen jälkeen aamulla heräsi ypöyksin tyhjän vatsansa kanssa (lapsi oli teho-osastolla). Kukaan ei potkinut eikä muljunut vatsassa. Nyyh, se oli kyllä aikamoista. Mutta vatsaa sinäänsä ei ole ikävä, se kun taitaa olla edelleen ihan yhtä iso kuin silloinkin 😀 😀 😀
Ekat liikkeet oli kyllä ihan mielettömiä! Josko tässä jossain vaiheessa uskaltautuisi uudestaan samaan tilaan… Olin viime vuonna loppukesästä ihan täynnä mahaani ja itkin tilanpuutettani. Silti, kun tyttö sitten syntyi, tuli minulle melkein heti ikävä ihanaa kumpuani. Minusta raskausmahani oli todella kaunis ja vaikka loppuajasta hengittäminen oli tuskaa ja tuntui että tyttö tulee navasta läpi, oli jokainen liike jälkikäteen ajatellen ihaninta ikinä!
Sniif, nyt tuli kamala vauvakuume ja haikeus!
Kun kerroit raskaudestasi blogissa, tunsin itse pientä haikeutta. Olin jo puhunut miehelleni pidemmän aikaa, että syli tuntuu tyhjältä ja kun jossain kuulin vastasyntyneen itkua, niin itkin itsekin ikävästä. Mutta nyt tikussa on kaksi viivaa ja sopivasti kesälomaksi odotettavissa oksun nieleskelyä ja huokauksia! 🙂 😀 Ja tietenkin 1½-vuotiaan viikarin perässäpysymistä. Ihana kesä!
Aivan kuin olisit sanonut nuo asiat minun suullani! Itselläni tässä on nyt rv40+2 (esikoinen tulossa) ja olen ajatellut myös tuollaista ”tyhjän kohdun syndroomaa”. Vauva syntyy minä hetkenä hyvänsä ja sitten täytyy ”luopua” tästä vauvamasusta! Tuntuu siltä, että juuri äsken olisin vasta ehinyt tutustumaan tähän masuun! Varmasti se, mitä sieltä syntyy, on miljoona kertaa ihanampaa.. mutta kaikki tunteet on sallittuja 🙂
Oi nuo liikkeet mahassa on niin ihania! Mulle kyllä jäi ikävä niitä raskauden jälkeen, oli just joku sellainen tyhjän kohdun syndrooma. Me ollaan puhuttu, että meidän neiti jää todennäköisesti ainoaksi ja just nuo vauvan liikkeet on se, mikä jää eniten harmittamaan, etten saa ehkä enää kokea.
Voi, onnea vielä minunkin puolestani! Taidetaan olla melkein samoilla viikoilla: meidän esikoinen syntyy joskus syys-loka-taitteessa.
Tämä postaus oli itselleni ajankohtainen, vatsa-asukki kun sattui eilen potkaisemaan kunnolla ensimmäisen kerran. Miehen käsikin oli sattumalta todistamassa tätä tapahtumaan, ja voi sitä ihmettelyä! Ei taidettu muusta loppuiltana juuri puhuakaan. 🙂
– Salla
Joo, on upeaa, että saa kokea sen yhteyden. Hullua, että toisen ihmisen sisällä voi kasvaa toinen ihminen, ihan päätöntä!
Ihmeellisen tuntuista se todellakin on!
Olo onkin nyt todella hyvä. Olen niin onnellinen, että tässä raskaudessa pääsin kokemaan tämän paljon puhutun toisen kolmanneksen auvon, josta ei ekassa raskaudessa ollut tietoa.
Oliko se tosiaan jo noin aikaisin, kun voi tuntea nahankin läpi. Vau, sittenhän siihen ei enää ole pitkä aika!
Sama homma, ekassa raskaudessa istukka oli kohdun etuosassa. Nyt siitä ei ole mainittu mitään, joten kai se on ”normaalimmin” sijoittunut.
Ymmärrän täysin tuntemuksesi!
Kuplimisesta ”kylkiluut poikki” -potkuihin muutamassa kuukaudessa. Raskaus on kyllä ihmeellinen asia!
Tiedän tunteesi, vaikka ennenaikaisena syntynyt lapsi olikin onneksi vain tarkkailussa ja onneksi vain yhden yön. Mutta sen yhden yön aikana, kun henkilökunta lopulta pakotti menemään osastolle nukkumaan, mielessä pyöri kyllä kaikenlaista.
Mulle ei ikinä tullut tilanpuutetunnetta, kun lapsi syntyi jo viikolla 34. Toivottavasti tällä kertaa pääsen kokemaan senkin puolen raskaudesta, ihan jo vauvankin takia. Viimeksi mä en myöskään oikein oppinut olemaan ylpeä vatsastasni kuin ihan vikoilla viikoilla. Mutta nyt aioin kulkea onnillesena pömpistellen!
Ooh jo kesä okennuksessa ja jäätävässä väsymyksessä, been there done that. Että ei kai siinä voi kuin toivotella onnea, tiedetään varmasti molemmat, että sitä tarvitaan 😀
Ai sulle on iskenyt se jo nyt, ennen lapsen syntymää! Mutta totta, voihan se tosiaan tulla tuossa vaiheessa, kun tietää, että pian sitä ei enää ole. Ennenaikaisessa synnytyksessä kun ei päästy ihan sinne asti. Koska vastaamisessani on mennyt aikaa, oletkohan jo mahtanut tutustuakin siihen vatsan sisällä asustelevaan tyyppiin ihan nenätysten?
On se huikea tunne, kun vatsassa joku polskii ja mellastaa! Nyt kun kaikella todennäköisyydellä koen näitä viimeistä kertaa elämässäni, aioin nauttia täysillä.
Samoilla viikoilla tosiaan taidetaan olla. Toivottavasti selvitään ainakin syyskuuhun asti, ettei vauva ota isosiskostaan mallia ja päätä syntyä jo aikaisemmin.
Vau, aikamoista, että mieskin sai olla todistamassa ekoja potkuja. Tilastollinen mahdottomuus jopa!