Se alkoi pienistä hipaisuista. Sellaisista, joita ensimmäistä odottaessani en olisi edes huomannut ja jotka nytkin luultavasti olivat vain suoliston pörinöitä. Mutta kahden viikon ajan ne ovat olleet jo selviä. Tunnen sisälläni olevan pienen vauvan potkut! Fiilis on sama kuin vatsassani uiskentelisi kala, joka välillä kohdun seinämiin törmäillessään vetäisi hitaasti nahkeaa pyrstöään vatsani sisäseinämiä vasten. Välillä töytäisy on kovempi ja saa välittömästi kaiken huomioni. 

Kun nyt ensimmäiset varmaksi tuntemani liikkeet voi merkitä tapahtuneeksi raskausviikolla 15., ensimmäisessä raskaudessa se tapahtui vasta joskus viikkojen 18–22 välissä. Neuvolakortin mukaan viikolla 18 en ollut vielä tuntenut potkuja, mutta viikon 22 tarkastuksessa jotain pientä säpinää vatsassa oli ollut aistittavissa. Varsinaista viikkoa ei koskaan tullut merkittyä ylös. Ehkä siksi, että niin merkityksellisen asian luulisi muistavansa tai sitten siksi, että oli niin paljon muuta mietittävää. Oman pään sisällä olevat myörinät oli saatava ensin järjestykseen, sitten vasta pystyisi nauttimaan vatsassa käytävästä jalkapallo-ottelusta.

Kun esikoinen sitten syntyi, synnytyslaitoksella mulle iski kummallinen haikeus. Nimesin fiiliksen tyhjän kohdun syndroomaksi. Olin juuri päässyt sinuiksi kasvavan vatsan ja äidiksi tulemisen kanssa. Olin juuri alkanut olla varovaisen ylpeä pinkeän pyöreästä vatsastani, jossa joku rymisteli aamusta iltaan niin innolla, että mekonhelmani heiluivat. Ja sitten tuli nopeasti alkanut ja edennyt ennenaikainen synnytys. Yhtäkkiä piti oppia tuntemaan vauva, kun vasta olin oppinut tykkäämään vauvavatsastani.

Synnytyksen jälkeen vatsa oli taikinaa. Se oli edelleen iso, mutta ei pinkeä. Se roikkui. Kun siihen törkkäsi sormensa, sormi upposi löllöön. Vatsa oli eloton. Tuntui ristiriitaiselta ja tyhmältä huomata kaipaavansa vauvavatsaa. Sitä että joku eli siellä.

Nyt vatsa on taas elossa. Joka päivä yhä vahvemmin, vaikka mitä tahansa voi vielä tapahtua. Ja tällä kertaa oma pääni on järjestyksessä, siis ainakin siinä määrin, mitä se nyt ruuhkavuosien keskellä elävällä paksusti voivalla mutsilla voi olla. Nyt kun kykenen, aioin nauttia jokaisesta potkusta ja liikkeestä. Jopa niistä loppuvaiheen mojautuksista, kun pissa meinaa lirahtaa housuun ja tuntuu kuin peräsuolella olisi hikka.

Jaa: